Uutisviikko

roope uusitalo

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston taloustieteen professori ja talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja.

näkökulma

Tiedettä kilohinnalla

Urakkapalkkaus on menettänyt suosiotaan. Paitsi korkeakouluissa.

Suomalaiset yliopistot ovat jo pitkään saaneet valtaosan julkisesta rahoituksestaan tulostensa perusteella. Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakouluille vuosittain myöntämä potti jaetaan yliopistojen kesken siinä suhteessa kuin nämä tuottavat kandi-, maisteri- ja tohtoritutkintoja, tekevät tieteellisiä julkaisuja, saavat opiskelijoiden opinnot etenemään ja lopulta valmistuneet työllistymään. Kriteereitä on yhteensä 14 ja näillä lukuisia alakohtia.

Käytännössä yliopistojen rahoitusmalli tarkoittaa, että yliopistot saavat urakkapalkkaa. Yliopistolla osataan myös laskea urakkahinnat. Jokaisesta tohtorin tutkinnosta yliopisto saa ministeriöltä vajaat 80 000 euroa ja jokaisesta maisterintutkinnosta noin 15 000 euroa. Samaan tapaan yliopistoilla lasketaan, että yksi minimikriteerit täyttävä tieteellinen julkaisu tuottaa yliopistolle reilut 5 000 euroa ja yksi huippulehdessä julkaistu artikkeli 11 000 euroa.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin opetusministeriön rahoitusmalli vyörytettiin myös yliopiston sisäiseen rahanjakoon. Nykyään esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa todetaan: ”On tärkeää, että yliopiston sisäinen rahoitusmalli noudattaa riittävissä määrin valtakunnallista rahoitusmallia, jotta siihen rakennetut ansaintaperiaatteet saadaan siirtymään yliopiston sisäiseen ohjaukseen.”

Ansaintaperiaatteista keskusteleva yliopiston hallitus on aika kaukana sivistysyliopistosta, mutta juuri tähän rahoitusmalli johtaa. Vaarana onkin, että ansaintalogiikan sisäistämisen lisäksi yliopistojen hallitukset alkavat käyttäytyä sen tuottamien kannustimien mukaisesti.

Luomalla kannustimia saa sitä, mistä maksaa. Ongelmana on, että rakentamalla kaikille yliopistoille samanlaiset kannustimet saa kovin samanlaisia yliopistoja. Yliopistojen erikoistuminen jää haaveeksi.

Oppiaineiden välillä on suurempia ”tuottavuuseroja” kuin yliopistojen välillä. Jos yliopistojen rehtorit osaavat laskea yhtä hyvin, kannattaa kaikissa yliopistoissa suunnata resurssit samalla tavalla.

Luonnontieteellisiä tutkintoja kannattaa vähentää, koska opetus on kallista, opetusryhmät pieniä ja tutkintoja tulee vähän. Ilman ministeriön luonnontieteisiin osoittamaa lisärahoitusta kannattaisi nämä alat saman tien lopettaa. Sen sijaan kauppa- ja oikeustieteeseen kannattaa panostaa. Isoissa luentosaleissa saadaan tuotettua halvalla ihan hyviä tutkintoja, jotka vielä bonuksena työllistävätkin.

Urakkapalkkauksella pyritään yleensä kasvattamaan tuottavuutta. Rahoitusmalli luo yliopistoille taloudellisia kannustimia toimintansa tehostamiseen ja sen suuntaamiseen opetus- ja kulttuuriministeriön asettamien tavoitteiden mukaiseksi.

Toisaalta yliopistot uivat urakkapalkkauksen käyttöönottajina vastavirtaan. Esimerkiksi suomalaisessa teollisuudessa urakkapalkkauksen osuus on pienentynyt ainakin 20 viime vuoden ajan.

Yrityksissä kappale- tai urakkapalkkaa maksetaan silloin kun työntekijän tuotos on helposti mitattavissa ja kun sen laatua on helppo valvoa. Mansikkamaalla lasketaan täyttyneitä laatikoita, rakennuksella seinään ilmestyneitä tiiliä ja puhelinmyynnissä uusien lehtitilausten määriä.

Ehkä tieteen tekeminen kuuluu siis samaan kategoriaan. Tieteellisiä julkaisuja voi laskea, ja ehkä niiden laadun mittaaminen ei ole sen vaikeampaa kuin tiiliseinän suoruuden tarkistaminen.

Hiukan hankalampaa on toki mitata opiskelijoiden oppimista ja koulutuksen laatua. Yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen taitaa olla vielä vaikeampaa. Toisaalta tutkijat ovat mittaamisen ammattilaisia.

Muualla yhteiskunnassa kappalepalkkauksen suosio laskee mittausongelmien lisäksi myös siksi, että useimmissa ammateissa yhteistyö on entistä tärkeämpää ja yksittäisen työntekijän työpanos vaikuttaa myös muiden menestymiseen. Laiskempi­ mansikanpoimija ei juuri naapuririvin poimijaa hidasta, mutta hankala toimisto­päällikkö tai tietoverkon umpisolmuun saava atk-­tukihenkilö pystyy sotkemaan koko konttorin työntekijöiden työt.

Myös yliopistojen pitäisi pystyä yhteistyöhön. Olisi hölmöä, jos kymmenen kansainvälisesti vertaillen pikkiriikkistä taloustieteen laitosta yrittäisivät kukin järjestää muutamalle omalle tohtoriopiskelijalleen jatkokoulutuskursseja. Ehkä sama pätee kauppatieteen maisteriopintoihin.

Pienten kauppakorkeakoulujen yhdistäminen hiukan pienemmäksi joukoksi vahvempia yksiköitä voisi olla kokonaisuuden kannalta järkevää. Mutta mikäpä yliopisto haluaisi omasta kauppakorkeakoulustaan luopua muiden hyväksi? Ei mikään. Onhan kauppatieteen koulutus halpaa, ja sillä saa silti kerättyä kohtuullisesti tutkintopisteitä ja sitä kautta lisää rahaa ministeriöltä.

Kaiken lisäksi kyseessä on aito nollasummapeli. Mitä vähemmän tutkintoja Jyväskylän yliopisto tuottaa, sitä enemmän rahaa saa Helsingin yliopisto. Edistä siinä sitten yhteistyötä.

Ja lopulta suurin ongelma taitaa olla se, että monet – ehkä useimmat – yliopistolla töissä olevat tekevät työtään ihan muista syistä kuin rahallisten kannustinten vuoksi. On nimittäin upeaa­ seurata innokkaitten ja lahjakkaitten opiskelijoiden etenemistä. Myös tutkimus tarjoaa joka päivä uusia haasteita ja aina joskus riemua niiden voittamisesta.

Rahallisilla kannustimilla ei tähän sisäiseen motivaa­tioon voi vaikuttaa. J

Talous