◼	Hautajaissaatto oli puoli kilometriä pitkä.
Hautajaissaatto oli puoli kilometriä pitkä.

Presidentin kuolema

Urho Kekkosen tavoitteena oli yhdistää suomalaiset. Hautajaisissa se onnistui.

Hautajaissaatto oli puoli kilometriä pitkä.

Jouko Loikkanen näki elokuussa 1986 merkillisen unen.

Urho Kekkosen tuttu kaveriporukka oli koossa vielä kerran, vain yksi puuttui. Vanha presidentti oli ollut Tamminiemen yksinäisyydessä niin kauan, ettei häntä osattu enää edes odottaa – kunnes hän yhtäkkiä liittyi joukkoon.

Höyhensaarten Kekkosessa oli jotain outoa: hän oli kummallisen vaitonainen, tahdoton ja alistunut. Silti hän oli paremmassa kunnossa kuin edes vanhat ystävät olivat ajatelleet. Unessa Loikkanen sanoi presidentin Matti-pojalle, että tämä oli turhaan pitänyt isäänsä neljän seinän sisällä, niin hyvin hän näytti pärjäävän.

Öiset fantasiat vaivasivat Loikkasta vielä hereilläkin. Hän päätti kirjoittaa unen muistiin päiväkirjaansa. Loppuun hän lisäsi lyhyen kommentin:

”Alkoikohan UKK:n lähtölaskenta?”

Vastausta ei tarvinnut odottaa kauan.

Matti Kekkosella oli 26. elokuuta Loikkaselle huonoja uutisia. Hän oli aikonut antaa isänsä syntymäpäivän aattona 2. syyskuuta julkisuuteen presidentin vointia koskeneen tiedotteen, niin kuin jo muutaman vuoden oli ollut tapana. Sisällönkin piti olla entinen: terveydentilassa ei ollut tapahtunut suurta muutosta. Matin mukaan isä oli ollut välillä jopa melko hyvässä kunnossa, innostunut taas kävelemäänkin.

Edellisenä perjantaina UKK:lle oli kuitenkin tullut hengitysvaikeuksia. Henkilääkäri Erkki Kivalo oli kiirehtinyt Tamminiemeen ja ymmärtänyt heti, että tilanne oli vakava.

Tiedotussuunnitelmaa piti muuttaa ja aikaistaa. Syyskuun alussa Kekkonen saattoi jo olla ”kokonaan toisessa tilassa” kuin alkuperäistä tiedotetta tehdessä luultiin, Kivalo perusteli. Kiireen vilkkaa muotoiltiin uusi, jonka mukaan presidentin terveydentila oli kolmessa vuorokaudessa ”olennaisesti huonontunut”.

”Nyt minulle selittyy 10. elokuuta näkemäni uni”, Loikkanen ymmärsi. ”Se on UKK:n kuolinenne; ei hän tietenkään palaa meidän toisten joukkoon muutoin kuin kuolleena kirstussa.”

Päivät kuluivat, mutta Loikkanen ei saanut Kekkosta mielestään. Perjantaina 29. elokuuta hän ajoi töistä Tamminiemen ohi. Matti Kekkosen auto oli pihalla, Loikkanen tunsi sen hyvin.

Epätietoisuus painoi. ”Voisiko tapahtua muutos, että UKK vielä eläisi jonkin aikaa”, Loikkanen kysyi itseltään. Vastaus oli lohduton: ”Tuskin.”

Sama kysymys mietitytti muitakin. Lehtien toimituksissa päivystettiin kuolinuutista, hautajaisten järjestelijät miettivät yksityiskohtia.

Tuntui kuin koko maa olisi pysähtynyt odottamaan vääjäämätöntä suruviestiä. Yleisradio siirsi Kekkosesta kertovan pirullisen Vallan miehet -laulunäytelmän esittämistä. Vakavalla hetkellä ei haluttu palauttaa mieliin presidentin raadollisia puolia.

Suomen Kuvalehdessä päänvaivana oli Juhani Suomen uudesta Kekkos-elämäkerrasta, Myrrysmiehestä, kertonut kansiteksti. Sitaatti, joka todisti Kekkosen halunneen talvisodassa ”konekiväärin taakse” jäi pois tilanteeseen sopimattomana. Lopulta kanteen nostetussa lainauksessa Kekkonen ennusti, että maa on vielä ”nouseva vapauteen” sodan keskeltä.

Tieto tuli varhain sunnuntaiaamuna 31. elokuuta. Kekkonen kuoli yhdeltä yöllä, ja jo viisitoista minuuttia myöhemmin Suomen Tietotoimisto välitti uutisen. Kuolema oli ollut rauhallinen, niin Matti Kekkonen oli kertonut. Välitön kuolinsyy oli aivorungon verenkiertohäiriö.

Sanomalehtien kannalta ajoitus oli hankala. Seuraavan päivän lehdet olivat painossa, ja illan viimeisetkin päivystäjät olivat lähteneet toimituksista. Helsingin Sanomissa vartiovuorossa ollut Unto Hämäläinen huomasi STT:n uutisen viime hetkellä, ja tieto saatiin viimeisiin painamattomiin lehtiin.

Savon Sanomien päätoimittaja Reino Myöhänen oli sopinut STT:n toimituspäällikön kanssa, että tuttu toimituspäällikkö soittaisi hänelle heti kun tieto kuolemasta tulisi. Kuopiossa pysäytettiin painokoneet, vaihdettiin kaksi etukäteen tehtyä sisäsivua, ja Helsingin toimituksessa Heikki Vento päivitti etusivulle tarkat kuolintiedot.

Sen jälkeen Vento meni Tamminiemen portille, missä kuvaajat jo tottuneesti päivystivät. Oli vielä pimeää, kun Kekkonen kuljetettiin ambulanssilla pois.

Television ylimääräisissä aamu-uutisissa totinen Kari Toivonen kertoi tummissaan jo käytännön asioita. Valtion virastoissa ja laitoksissa olisi suruliputus iltaan asti. Säätytalolla avattaisiin puolestaan surukirja, johon kuka vain voisi käydä kirjoittamassa nimensä.

Kolmen surunvalittelukirjan oli alun perin määrä olla esillä päivisin kymmenestä kolmeen. Aikaa piti kuitenkin venyttää iltakahdeksaan, että Säätytalon ulkopuolelle syntynyt jono lyhenisi. Neljäs kirja oli Pielavedellä Kekkosen syntymäkodissa.

Tamminiemeen suomalaiset löysivät ilman ohjeitakin. Ensimmäinen luonnonkukista poimittu kimppu tuotiin aamukahdeksalta, ja lisää tuli pitkin päivää. Porteilta niitä kerättiin pikku hiljaa sisätiloihin.

Loikkanenkin ajoi aamulla Tamminiemen ohi. Sen jälkeen hän kävi kävelyllä Seurasaaressa, missä Kekkosella oli ollut tapana lenkkeillä. Itku ei ollut kaukana.

”Tuntuu yksinäiseltä, oudolta, ikävältä”, hän uskoutui kotona päiväkirjalle.

Kotiin palattuaan Loikkanen laati Kekkosesta vielä muistokirjoituksen, pari liuskaa. Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa julkaisi sen seuraavana lauantaina.

Monet muutkin purkivat mieltään kirjoittamalla. Jokaisen vähänkin tunnetumman keskustalaisen piti päästä jakamaan omat Kekkos-muistonsa ainakin puoluetovereille.

Paavo Väyrysen mukaan Kekkonen oli ”toimen mies, joka kynti syvän vaon Suomen historiaan”. Seppo Kääriäinen kuvaili häntä ”tinkimättömäksi oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon tähtäävän politiikan ajajaksi”. Nuoren Matti Vanhasen mielestä hän oli ”jalostanut erään tärkeimmän politiikan lajin, ulkopolitiikan, koko sisällön ja sisäisen logiikan”.

Presidentin vanha kansliapäällikkö Kauko Sipponen ylensi UKK:n vuosisadan suomalaiseksi. Sipponen oli varma, että jälkimaailma muistaisi Kekkoselta vain saavutukset. Samalla unohtuisivat ne ylilyönnit, joita hänellekin ”silloin tällöin sattui”.

Jopa poliittiset vastustajat unohtivat hetkeksi vanhat kaunat. SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinanen arvioi, että Kekkonen oli ensimmäinen työväenliikkeen varauksettoman tuen saanut presidentti. Smp:n Urpo Leppäsen työministeriöön palkkaama Heikki Rinne ehdotti työllisyyslisäbudjettia presidentin muistoksi.

Hautajaistoimikunta nimitettiin maanantaina. Oli yksi ministeri – Väyrynen – kolme kansliapäällikköä, protokollapäällikkö, pari armeijan edustajaa, poliisiylijohtaja ja valtioneuvoston tiedotuspäällikkö. Matti Kekkonen edusti omaisia ja Lauri Posti presidentin vanhoja ystäviä. Sihteeri tuli ulkoministeriöstä, neuvotteleva virkamies Juhani Suomi.

Presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela toi toimikunnalle Mauno Koiviston terveiset. Hautajaisten piti olla mahdollisimman pian, vain viikon päästä. Toinen toive oli Juhani Suomen mukaan vielä yllättävämpi: ulkomaisia vieraita ei tarvitsisi olla paljon, eivätkä he saisi olla kovin korkea-arvoisia.

Suomi ymmärsi, että Koivisto halusi hoitaa hautajaiset tyylilleen uskollisesti matalalla profiililla. Nyt siihen saattoi olla myös aivan erityinen syy. Kekkosen pitkä varjo seurasi edelleen Koivistoa, ja näyttävät hautajaiset olisivat tehneet siitä entistä pitemmän.

”Vastaavien hautajaisten järjestämiseen varattiin yleensä pari kolme viikkoa”, Suomi kertoo. ”Oli vaikea käsittää, miksi piti olla tällainen tulipalokiire.”

Koivistoa yritettiin vielä saada muuttamaan mielensä ulkomaisista vieraista, mutta presidentin pää ei kääntynyt. Ulkovaltojen Helsingissä olleille edustustoille jaettiin kiertonootti, jonka mukaan hautajaisiin toivottiin ”korkean tason” edustusta vain Neuvostoliitosta ja Pohjoismaista. Muualta riittivät Helsinkiin akkreditoidut diplomaatit.

Vastaanottajat olivat ihmeissään. Suomalaiset diplomaatit joutuivat maailmalla hankalaan välikäteen, kun heidän piti selittää toivomusta, jota he eivät itsekään ymmärtäneet.

Päätös oli lopulta pakko perua. Ulkoministeriö laati uuden kiertonootin, jonka mukaan ensimmäinen nootti olikin ollut pelkkä ”suositus”. Alun perin tarkoituksena oli vain ollut vakuuttaa, ettei Suomessa loukkaannuttaisi, vaikka jonkin maan edustajana hautajaisissa olisi diplomaatti, UM selitteli. Oikeasti kaikki viralliset edustajat olivat tervetulleita, ja heidän lähettämiselleen annettiin ”luonnollisesti suuri arvo”.

Aivan kaikkien kohdalla sekään ei ollut totta. Kööpenhaminassa Euroopan komission tiedotustoimiston päällikkö uteli vaivihkaa, odottiko Suomi komissios­ta edustajaa hautajaisiin. Vastaus kuului, etteivät muutkaan vastaavat järjestöt, kuten Eftan sihteeristö, olleet lähettämässä ketään. Viesti meni perille.

Noottisählingistä tihkui tietoa myös toimittajille, ja ulkoministeri Väyrynen joutui selittämään sitä julkisesti. Hänen mukaansa sekaannus johtui siitä, että hautajaisnootin mallina oli käytetty Kekkosen 80-vuotispäivien vieraslistaa.

Syntymäpäivillä oli aikoinaan arvovieraita vain naapurimaista. Vanheneva presidentti ei olisi jaksanut enää isännöidä suurta vierastulvaa.

Keskustan puoluetoimistolla oli 1. syyskuuta varapuheenjohtaja Juha Pentikäisen järjestämä junttakokous.­ Pentikäinen oli pyrkimässä uutena eduskuntaan ja tarvitsi apua kampanjan suunnittelussa.

Paikalla olleiden oli kuitenkin vaikea keskittyä seuraavan kevään vaaleihin. Kekkonen oli paljon ajankohtaisempi.

Politiikan konkarit muistelivat, että Paasikiven, Mannerheimin ja Rytin hautajaisissa oli puhunut eduskunnan puhemies. Se oli kaikkien mielestä nyt mahdoton ajatus. Puhemiehenä oli kokoomuksen Erkki Pystynen, opposition mies, jota vanhat keskustalaiset eivät paljon arvostaneet.

Hautajaisia ennen oli selvitettävä myös monia muita käytännön asioita.

Kekkonen itse oli joillekuille ystävilleen puhunut halustaan tulla haudatuksi Kajaaniin muttei ollut pannut koskaan toivetta paperille. Koivisto oli puolestaan joskus ajatellut Tamminiemeä edeltäjänsä hautapaikaksi. Hän ei kuitenkaan ollut enää vähään aikaan palannut asiaan.

Matti Kekkosen mielestä sovinnaisin ratkaisu – Hietaniemi – oli paras. Siellä olivat useimmat muutkin presidentit.

Hautaustavan kanssa oli samantapainen ongelma. UKK:n muisteltiin olleen periaatteessa polttohautauksen kannalla, mutta siitäkään ei löytynyt selvää tahdonilmaisua. Viimeinen sana jäi taas pojalle.

”Menköön kokonaisena hautaan”, Matti paljasti Loikkaselle.

Myös Tamminiemen tulevaisuus oli avoin. Presidentille oli UKK:n sairastaessa alettu suunnitella uutta virka-asuntoa Mäntyniemeen, eikä Koivisto halunnut Kekkosen vanhaan huvilaan edes tilapäisesti.

Asetelma oli monimutkainen. Tamminiemen tontin omisti Helsingin kaupunki, mutta valtio oli vuokrannut sen vuoteen 1999 asti. Lisäksi talossa ennen sotia asuneen Amos Andersonin perintöä vaalinut Konstsamfundet oli luovuttanut Tamminiemen 1940 valtiolle sillä ehdolla, että rakennus olisi tasavallan presidentin käytössä.

Kansan syvien rivien mielipide selvisi yleisönosastoista. Tamminiemen ainoa oikea isäntä oli Kekkonen, ja paras ratkaisu oli talon muuttaminen kekkosmuseoksi.

Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet. Sdp:n Erkki Tuomioja vastasi 1980-luvulla Helsingin kiinteistötoimesta ja kaupunkisuunnittelusta. Hänestä Helsingissä oli jo ennestään tarpeeksi museoita.

Tuomioja teki vastaehdotuksen: ei tuoda Tamminiemeen museota vaan toimintaa, vaikkapa Ulkopoliittinen instituutti, joka järjestäisi siellä konferensseja ja seminaareja. Kaupunki oli jopa valmis antamaan lisää tilaa viereisestä taidemuseosta.

Tamminiemi oli niin tärkeä kansallinen symboli, että valtioneuvosto asetti toimikunnan miettimään sen tulevaisuutta. Museoimisen kannattajat veivät lopulta voiton. Sen tiedettiin sopivan myös omaisille. Matti Kekkonen oli jo luvannut, että jos museohanke toteutuisi, suku lahjoittaisi valtiolle huonekalut.

Myrrysmies ilmestyi 2. syyskuuta, Kekkosen syntymäpäivän aattona. Suomi oli sopinut kustantajan kanssa edellisenä keväänä, että julkistaminen tapahtuisi mahdollisimman lähellä merkkipäivää. Silloin hänkään ei vielä aavistanut, kuinka ajankohtainen Kekkonen julkistamishetkellä olisi.

Julkistamistilaisuus oli yleisömenestys. Kirjailija katseli vierasjoukkoa edestä ja tunnisti salista monia tuttuja toimittajia. Kysymykset olivat tiukkoja, mutta silti tuntui kuin presidentin kuolema olisi tylsyttänyt kritiikistä terävimmän kärjen.

Lehtien arvostelut ilmestyivät seuraavana aamuna. Max Jakobson kirjoitti Helsingin Sanomiin, Martti Häikiö Uuteen Suomeen. ”Molemmat kehuivat ensimmäistä osaa, vaikka tulivat myöhemmin tuimina vastaan”, Suomi muistelee.

Otavalla hykerreltiin onnistunutta ajoitusta. Lähes 40 000 kappaleen myynti ylitti kaikki odotukset.

Opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen ehdotti Kekkosen omien kirjoitusten julkaisemista koottuina teoksina. Kenenkään muun kirjoista, kirjeistä, puheista ja artikkeleista ei saisi niin hyvää läpileikkaus­ta 1900-luvun Suomesta, hän arvioi.

Hanke kaatui monta vuotta ja kokousta myöhemmin omaan kunnianhimoisuuteensa.

”Kekkosen tuotanto on niin laaja, että koko materiaalin julkaiseminen kirjallisessa muodossa ei onnistunut”, Numminen myöntää.

Uusi tekniikka tuli kuitenkin avuksi. Presidentin vanha kustantaja Heikki A. Reenpää keksi, että kaikki Kekkosen kirjoitukset voitaisiin digitoida. Kansallisarkistoon eri vaiheiden jälkeen päätynyt kokoelma täydentyy edelleen.

Hautajaispäivä oli 7. syyskuuta, sunnuntai. Presidentti Mauno Koivisto puhui, arkkipiispa John Vikström siunasi. Kekkosen tammisen arkun kantoi kirkosta Narvan marssin soidessa kahdeksan kenraalia: Sakari Annala, Ilkka Halonen, Jan Klenberg, Ilmari Kirjavainen, Rauno Meriö, Wilhelm Stewen, Keijo Tuominen ja Raimo Viita.

Ulkomaisia vieraita oli lopulta neljästäkymmenestä maasta: kuninkaita, presidenttejä, pää- ja muita ministerejä. Neuvostoliitosta oli varapresidentti, Ruotsista kuninkaan lisäksi pääministeri, ulkoministeri ja valtiopäivien puhemies.

Tapiolassa akateemikko Heikki Waris puki ylleen frakin ja laittoi tohtorinhatun päähänsä. Hänellä ei ollut hautajaisiin kutsua, mutta hän päätti siitä huolimatta lähteä paikalle kuokkavieraana. Tyttärenpoika Eljas Repo kävi hakemassa isoisän autolla kotoa.

Hautajaissaatto lähti Tuomiokirkon luota, pysähtyi hetkeksi Presidentinlinnan edessä ja jatkoi sieltä Hietaniemeen. Kunniakujassa oli pari tuhatta ihmistä, yleisöä sen takana monta kertaa enemmän. Suomen Gallupin illalla tekemän kyselyn mukaan 91 prosenttia täysi-ikäisistä seurasi hautajaisia televisiosta.

Waris nousi autosta, pujahti vartijoiden ohi ja liittyi mukaan saattueeseen. Järjestyksenpitäjät empivät hiukan, mutta kun hän ei häirinnyt ketään ja poistaminen olisi herättänyt huomiota, hänen annettiin marssia joukon hännillä.

Vasta hautausmaan portilla poliisit ohjasivat akateemikon kohteliaasti sivuun. ”Isoisä tunsi kuitenkin paikan hyvin”, Eljas Repo kertoo. ”Hän kiersi takaa juutalaisen hautausmaan kautta ja ehti vielä nähdä, kun Kekkonen laskettiin hautaan.”

Jälkeenpäin julkisuudessa arvuuteltiin Wariksen motiiveja. Jotkut arvelivat, että hän halusi osoittaa mieltä hautajaisseremonian yksinkertaisuutta vastaan. Marssimisen tarkoitus ei koskaan selvinnyt.

”Hän sanoi vain päättäneensä lähteä keneltäkään kysymättä ja ennalta miettimättä”, Repo kertoo. ”Sen enempää hän ei perheellekään selittänyt tekoaan.”

Viimeiset metrit arkkua kantoivat vanhojen adjutanttien kanssa Matti ja Timo Kekkonen, poika ja pojanpoika. Perillä arkkua peittänyt valtiolippu käärittiin pois, ja orkesteri soitti Porilaisten marssin.

Hautajaistoimikunta odotti Säätytalolla ulkomaisia vieraita. Sinne oli viritetty laajakangas, jolta paikalla olleet seurasivat televisiolähetystä.

”Kun Kekkonen laskettiin hautaan, kaikki nousivat spontaanisti ylös”, Juhani Suomi muistelee.

Kekkosen toisen pojan, vuotta aikaisemmin oman käden kautta kuolleen Tanelin leski Brita oli myös odottanut kutsua Säätytalolle, mutta sitä ei kuulunut. Brita oli jo aikaisemmin loukkaantunut Koivistolle siitä miten hänen miestään oli kohdeltu työpaikalla ulkoministeriössä, ja hautajaiset syvensivät yhä mielipahaa. Kirkossa Brita oli kääntänyt presidentille selkänsä, eikä hän myöhemmin puhunut Koivistolle pitkään aikaan.

Loikkanen yritti heti illalla käydä haudalla, mutta jono oli liian pitkä. Ihmiset jonottivat Hietaniemeen vielä yhdeksältä, kun portit suljettiin. Moni ulkopuolelle jäänyt menetti turhautuneena malttinsa.

Keskiviikkona jono oli viimein lyhentynyt sen verran, että Loikkanen pääsi katsomaan hautaa. Poliisilta hän kuuli, että paikalla oli siihen mennessä käynyt 40 000 ihmistä. Kukkia oli röykkiöittäin.

Juhani Suomi kävi kameroineen myös Tamminiemessä. Aidalla oli yksinäinen ruusukimppu, ja hän otti siitä kuvan, kuin varmuuden vuoksi. Eihän sitä tiennyt, vaikka Kekkosen elämäkerta joskus etenisi vanhuuteen asti.

”Ajattelin että oli paras valmistautua, vaikka en uskonut pääseväni koskaan maaliin." SK

Kirjoituksessa on käytetty haastattelujen lisäksi lähteinä mm. ulkoministeriön arkistossa olevia Kekkosen hautajaisiin liittyviä papereita, Urho Kekkosen arkistossa Orimattilassa säilytettävää Jouko Loikkasen päiväkirjaa, Juhani Suomen Kekkos-elämäkertasarjan viimeistä osaa Umpeutuva latu (Otava 2000) sekä Pia Maria Montosen Brita Kekkosesta kertovaa kirjaa Presidentin miniä (WSOY 2014).

Jouko Loikkanen (s. 1932) toimi mm. toisena valtiovarainministerinä, keskustapuolueen puoluesihteerinä sekä useiden keskustalaisten pääministerien sihteerinä. Hänet nimitettiin vuonna 1978 Tie- ja vesirakennuslaitoksen (myöhemmin Tielaitos) pääjohtajaksi, ja hän hoiti tehtävää eläkkeelle jäämiseensä asti. Hän kuului Urho Kekkosen lähipiiriin ja oli vakiovieras Tamminiemen saunassa.

Juhani Suomi (s. 1943) on valtiotieteiden tohtori ja poliittisen histo­rian dosentti, joka tunnetaan parhaiten Urho Kekkosen kahdeksanosaisen elämäkertasarjan kirjoittajana ja Kekkosen päiväkirjojen toimittajana. Hän toimi vuodesta 1979 yli 30 vuoden ajan ulkoministeriön virkamiehenä.

Heikki Waris (1901–1989) oli akateemikko ja sosiaalipolitiikan professori, jonka väitöskirja Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle on suomalaisen yhteiskuntatieteen merkkiteos. Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella hän toimi ammattiministerinä Rainer von Fieandtin virkamieshallituksessa. Waris oli setlementtiliikkeen aktiivi ja raittiusmies eikä kuulunut ikätoveruudesta huolimatta Kekkosen lähipiiriin.

kuvat © Lehtikuva