mielipide

Lari Kotilainen

lari@suomensuojelija.fi

Kolumnisti tutkii ja opettaa suomen kieltä Helsingin yliopistossa.

Kolumni

Haasteita prosesseissa

Olympialaisten loppumisesta on tasan kaksi viikkoa eli kutakuinkin yhtä kauan kuin hupia kesti. Jo kisojen aikana saatiin tottua pettyneiden urheilijoiden pohdintoihin siitä, mikä meni pieleen.

Varsinaiset selittelyn mestarit päästettiin kuitenkin ääneen vasta kisojen jälkeen. On aika analysoida nämä urheilujohtajien puheet.

Ensiksi on tärkeää selvittää vastuuasiat. Se on helppoa. Kunhan katsotaan, kenet on laitettu pomojen selityksiin subjektin eli lauseen tekijän paikalle. Pitääkö peiliin katsoa urheilijan, valmentajan vai kenties johtoportaan itsensä?

Subjektien perusteella tilanne vaikuttaa monisyiseltä. Muutaman kerran mainitaan joku Antti tai Satu, mutta muuten syypäitä mitalikatoon ovat hieman abstraktimmat toimijat. Sellaiset kuin järjestelmä ja urheiluhallinto, rahat ja talous, raaka kilpailu, pitkä talvi sekä vakiosyntipukit jotkut ja homma.

Pelkät subjektit etsimällä ei urheilujohtajien puheista saa vastuullisia kaivettua siksikään, että kielemme mahdollistaa tekijän peittämisen.

Selityspuheissa vilahtelee paljon sellaisia muotoja kuin pystytään, pitäisi tai on tehtävä. Niiden hienous on siinä, että niitä käytetään kokonaan ilman subjektia. Urheilukansa voi siis itse miettiä, kenen pitäisi ja olisi tehtävä. Ehkä juuri jonkun.

Ei sillä, kyllä johtajat välillä mainitsevat itsensäkin. Silloin toimijana on ”me”. Siinäpä ovela sana! ”Me” sisältää toki puhujan, mutta epäselväksi jää, kuinka monia muita. Jos ”me olemme haaveiden varassa” tai ”me ei olla päätetty menestyä”, voi lukijallakin herätä pieni pisto sydämessään. Olisiko minunkin pitänyt toimia jotenkin toisin televisiovastaanottimeni ääressä?

Sama me-sana on ahkerassa käytössä myös silloin, kun pohditaan suomalaisen urheilun resursseja. Siis sitä, mitä meillä on ja mitä ei ole. Selväksi käy, että meillä todella on monenlaisia asioita. Meillä on paljon huippu-urheiluosaamista mutta toisaalta harrastelijavalmentajia, päällekkäistä organisoitumista mutta liian hajanainen pelikenttä ja ennen kaikkea haasteita prosesseissa.

Samaan aikaan meillä on puutteita, joita muilla ei kenties ole. Meillä ei ole inspiraatiota, tarpeeksi urheilijoita, kunnollisia sopimuksia, voimakasta resurssointia eikä edes uskottavia prosesseja.

Selvähän se tuolta pohjalta on, että ”tällä kertaa ei riittänyt”.

Mutta hei, ei jäädä menneitä marisemaan. Kisoja tulee vastakin. Mitä siis pomojen puheissa ehdotetaan tulevaisuuden menestysreseptiksi? Miten siirrytään sanoista tekoihin? Varmaankin sen kertovat urheilupomojen selitysten verbit. Niiden mukaan on syytä uskoa, tarkastella, installoida, purkaa, selkeyttää ja pääosin vain olla.

Verbit tuottavat pettymyksen. Ei ole oikein dynamiikkaa, vaan valjua oleskelua. Ehkä syynä on se, että selityksissä merkitykset kasaantuvat substantiiveihin. Pitää tuottaa menestystä ja onnistumisia, tehdä prosesseja ja toteuttaa ammattimaisuutta.

Puhumisen tapa on lainattu konsultoinnin maailmasta, jossa tunnetusti luvataan paljon. Mutta onko lupauksille katetta?

Suomalaisen penkkiurheilijan on pakko todeta, että urheilujohtajien puheista ei jää erityisen luottavainen mieli.

Onneksi on kokonainen olympiadi aikaa kehittyä.

Tokiossa 2020 kaikki on nimittäin toisin, sillä nyt me ”olemme enemmänkin alkutaipaleella” ja tulossa on ”sukupolvenvaihdos”. Neljän vuoden päästä ollaan ”iskuetäisyydellä mitaleista”. Toivottavasti syyt ja seurauk­set konkretisoituvat ennen sitä. J

Uusimmat