Päivitetty satusetä

Kirsti Mäkinen rohkeni koskea pyhiin teksteihin ja muokkasi Topeliuksen satuja.

Päivitetty satusetä

Kirsti Mäkinen rohkeni koskea pyhiin teksteihin ja muokkasi Topeliuksen satuja.

TEKSTI MINNA LINDGREN

TEKSTI MINNA LINDGREN

Jokainen muistaa jotain Zachris Topeliuksen saduista. Monille Lukemisia lapsille tuovat ensin mieleen kuvia. Ne voivat olla Rudolf Koivun piirtämiä, mutta yhtä hyvin Albert Edelfeltin, Carl Larssonin tai Venny Soldan-Brofeldtin. Myös sadut ja näytelmät lienevät tuttuja: Adalminan helmi, Tähtisilmä, Vattumato, Lintu sininen, Sampo Lappalainen, Totuuden helmi, Valtterin monet seikkailut sekä tietenkin Koivu ja tähti.

Kotimaan kaipuusta kertova Koivu ja tähti olikin ratkaiseva tekijä siinä, että kouluneuvos Kirsti Mäkinen lopulta suostui WSOY:n ehdottamaan hankkeeseen kirjoittaa valikoima Topeliuksen satuja nykylapsille. Kustantaja Leena Majanderin heittämä idea nimittäin aluksi epäilytti häntä.

”Ajattelin, että ne ovat pyhiä tekstejä, että en voi niihin ryhtyä. Oikeasti mietin, osaanko. Mutta sitten muistin, mitä olin kokenut Muhoksella 2009, kun olin puhumassa Koivu ja tähti -päivillä.”

Mäkinen oli puhunut kotiinpaluusta Suomen kirjallisuudessa ja ymmärtänyt toki ottaa lukuisiin esimerkkeihinsä mukaan Topeliuksen sadun. Mutta vasta Muhoksella hänelle selvisi Koivun ja tähden yh­teys tositapahtumiin. Sadun poika on Kristoffer Toppelius, Zachris Topeliuksen isoisän isä, jolla on muistokivi Lumiaisissa. Siinä sijaitsi oululaisperheen piilopirtti, josta venäläiset ryöstivät pojan Pietariin isovihan aikaan 1700-luvulla. Pojan äiti ja muu perhe pakenivat myöhemmin Tukholmaan.

Kristofferilla kävi tuuri, hän päätyi varakkaan pajarin perheeseen, mutta kaipasi niin kotiinsa, että karkasi Viipurin kautta Tukholmaan. Ja kun poika nousi laivasta Tukholman satamassa, hän törmäsi äitiinsä. Se oli jo niin käsittämätön sattuma, että kukaan ei uskoisi sitä sadussa. Topelius verhosi faktat uskottavammiksi, ja niin syntyi hänen ehkä tunnetuin satunsa tytöstä ja pojasta, jotka seikkailevat omin päin kaukomailta kotikoivun luokse.

Kirsti Mäkinen halusi kirjoittaa oman versionsa Koivusta ja tähdestä, Kristofferin tarinan. Se on 3. syyskuuta ilmestyvän 30 sadun kokoelman Topeliuksen lukemisia lapsille ensimmäinen satu.

”Isoviha on monelta tainnut unohtua. Sehän oli Pohjanmaalla kansanmurha, siinä tähdättiin totaaliseen tuhoon. Pietari Suuri kosti Napuen taistelun jälkeen pohjalaisille, kun nämä eivät alistuneet venäläisten miehitykseen. Hän ilmoitti, että Pohjanmaa pitää polttaa, aikuiset surmata ja lapset vangita. Tarvittiin maaorjia ja poikia armeijaan. Venäläiset valtasivat Oulun 1714, ja satoja lapsia vietiin Pietariin. Harva palasi, ja siksi Kristoffer Toppeliuksen tarina on ihmeellinen.”

Toinen asia, joka sai Kirsti Mäkisen innostumaan Topeliuksen saduista, oli kuvitus. Hän haki isosiskoltaan lapsuuden aarteen, Topeliuksen Lukemisia lapsille kahtena niteenä. Tilda-täti on niihin kirjoittanut saatesanoiksi: ”Lapsessa kukkien kuninkaassa avaa nuppunsa iäisyys”. Mäkinen huomasi muistavansa kaikki sen kuvat, ihan jokaisen. Hän pani ehdoksi omalle työlleen, että kirjaan tilataan kuvitus oikealta taiteilijalta.

”Meillä on erinomaisia lastenkirjan kuvittajia, mutta arvostetut taiteilijat eivät ole kuvittaneet lastenkirjoja. Onko se taiteilijoiden vai kustantajien päätös?” Mäkinen kysyy eikä tiedä vastausta.

Kustantaja pyysi kuvittajaksi Risto Suomen, jonka monet eläintaulut sopisivat sellaisinaan satujen maailmaan. Taiteilija oli hyvin hämmästynyt saamastaan tehtävästä.

”Tämä oli ensimmäinen kuvitustyöni, ja olen jo aika vanha. Luulisi, että näitä olisi tullut aikaisemmin jos olisi ollut tullakseen. Katselin Edelfeltin ja näiden muiden kuvia ja ajattelin ensin, että en pysty tähän. Mutta sitten ajattelin, että teen parhaani, samanlaisia kuin muutkin työni”, Suomi kertoo.

Tuntui mielenkiintoiselta sivupolulta kuvittaa 30 satua, mutta taiteilija ei osannut aavistaa, miten työlästä ja aikaa vievää se tuli olemaan. Akryyliväreillä paperille maalaaminen oli toisenlaista kuin kangaspohjalle, ja Suomi joutui tekemään kuvia moneen kertaan.

Hän säilytti satukuvissa oman heleänkirkkaan sinisen värinsä sekä tietenkin eläimet, erityisesti jäniksen ja hevosen.

”Niitä minulla on töissäni paljon. Eläimet ovat minulle kuin ihmisiä, toinen puoli ihmisestä. Ja sininen on kosminen väri, siinä on iättömyyttä ja ajattomuutta.”

Risto Suomi ei osaa sanoa, ovatko hänen kuvituksensa moderneja vai satujen vanhassa maailmassa kiinni. Ei hän tiedä itsekään, mitä aikakautta elää. ”Sellainen on minulle ihan samantekevää.”

Kirsti Mäkinen on taitavasti muokannut Topeliuksen sadut nykypäivään istuviksi. Kieli on helposti ääneen luettavaa, mutta mukana on alkuperäisten satujen muinainen tunnelma – sillä satu ilman mystiikkaa ei olisi satu. Hal­tiat ovat haltioita, eivät haltijoita. Aiempien suomennosten rönsyilevä lauserakenne on selkiintynyt mutta kerronnan rytmi säilyttänyt vaihtelevuutensa. Toistot, selittelyt ja taivastelut on pudotettu pois ja Topeliuksen monet viittaukset Jumalaan on vähennetty. Osa henkilöiden nimistä on vaihtunut moderneiksi, osa on säilynyt. Sudet eivät syö lapsia, vaan jahtaavat poroja, köyhien ja orpojen osuutta on karsittu. Sellaiset sanat kuin alati, ikänä, eläissänsä, siivo, tarkallensa ja loitommaksi ovat saaneet väistyä, mutta kaivonvintti, lapikas, musketti ja vaivaisukko selitetään kirjan lopun liitteessä.

Topelius kirjoitti lähes 300 satua ruotsiksi vuodesta 1865. Ne julkaistiin suomeksi kahdeksana Lukemisia lapsille -koosteena vuosina 1874–1896. Mäkisen mukaelmiksi valitut on jaettu aiheittensa mukaan: Lapin taikaa, Noitia ja haltioita, Itäisten maiden lumoa, Tarua vai totta, Valtterin seikkailuja, Lapset sankareina, Vanha satu ja nykyaika sekä Satunäytelmä lastenkamarissa. Näin mukana on prinsessoja, peikkoja, monenlaisia lapsia, histo­riaa ja tätä päivää.

Topeliuksen lapset ovat usein köyhiä, reippaita ja neuvokkaita, mutta eivät yksinomaan esimerkillisiä. Huumori kukkii useimmissa tarinoissa, ja rivien välistä voi lukea, miten paljon sekä Topelius että Mäkinen rakastavat lapsia.

”Topelius oli hyvin avara ja aina lasta ymmärtävä. Hän piti satuja muuta tuotan­toaan tärkeämpänä”, Mäkinen sanoo.

Keski-Euroopassa sadut nousivat suureen suosioon 1800-luvun alkupuolella. Jacob ja Wilhelm Grimm, Charles Perrault ja muut tunnetut satukirjailijat muokkasivat kansansaduista ajan moraaliin sopivaa viihdettä aikuisille. Satujen symboliikalla käsiteltiin aiheita, jotka kiinnostivat aikuisia – eniten tietysti seksuaalisuutta ja erilaisia pelkoja.

Topelius poikkeaa merkittävästi keskieurooppalaisesta satuperinteestä, ja hän kulkee joko omia tai H. C. Andersenin polkuja. Pelottelu ei ole Topeliuksen keino, eikä hänen saduissaan käsitellä seksuaalisuutta, ei edes keskieurooppalaisen verhoillusti, koska Topeliuksen kohderyhmä olivat lapset, eivät aikuiset.

Kirsti Mäkinen keksii muitakin selityksiä.

”Topelius ei käsittele seksuaalisuutta, koska hän oli suomenruotsalainen”, hän nauraa. ”Jos hän olisi savolainen, siellä olisi vaikka mitä!”

Topelius kirjoitti lapsille ennen kaikkea siksi, että hänelle lasten maailma oli läheinen ja rakas.

”Topeliuksella oli itsellään onnellinen lapsuus, hän eli lämpimässä rakkaudessa, kannustavassa ja uteliaassa ympäristössä piirilääkärin poikana. Siihen verrattuna Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin maailma on paljon kovempi ja kylmempi. Ne ukothan pitivät Topeliusta ahkerana oppipoikanaan ja panivat Saken aina tekemään kaiken työn”, Mäkinen sanoo.

Topeliuksen merkitys Pohjoismaissa on valtava. Hän oli suurista ruotsinkielisistä sadunkertojista ensimmäinen ja erityisesti Ruotsissa niin ihailtu, että kun hän vanhoilla päivillään yritti levätä ruotsalaisessa kylpylässä, lomasta ei tullut mitään, kun koko ajan joku järjesti paraatin tai juhlan hänen kunniakseen. Topeliuksen Vattumato on kuin Elsa Beskowin maailmasta, ja vilkas Valtteri on rohkea isoveli Astrid Lindgrenin Eemelille. Selma Lagerlöfin kirjoittama Topeliuksen elämäkerta on edelleen mielenkiintoista luettavaa ja todistaa sekin, miten luettu Topelius oli Ruotsissa.

Kirsti Mäkinen ei ole kritiikitön Topeliuksen ystävä. Moni satu on nykysilmin turhan opettavainen, ja usein yhteiskuntaluokkien erot ovat 
liian sormella osoittavia. Alkuperäinen satu Parempi tie Tuttelista ja Puttelista oli Mäkisen mielestä ärsyttävä, ja siksi hän siirsi sen nykyaikaan: kiireinen yksinhuoltajaäiti pyytää lapsia käymään ostoskeskuksessa ja Tutteli ja Putteli joutuvat keskelle karkkihyllyjen houkutuksia.

Topeliuksen satujen naiskuva on monipuolinen. Nainen voi olla tiukka opettajatar, suorastaan farssihahmo, joka opettaa Valtterin lukemaan. Nainen on myös pelottava Lapin noita, hellä ja huolehtiva äiti, kiltti piika, auttavainen mökin muori ja nokkela tyttö. Miehestäkin on moneksi: isä on usein läsnä lasten elämässä osallistuen aktiivisesti kasvatukseen ja pojat voivat olla toheloita seikkailijoita tai viihtyä kirjan ääressä. Ja ennen kaikkea tytöt ja pojat ovat hämmästyttävän tasa-arvoisia.

”Kirjallisuus heijastaa omaa aikakauttaan ja ennakoi tulevaa”, Mäkinen pohtii. ”Topeliuksella on kolme hyvin ajankohtaista teemaa: usko, isänmaa ja sen historia sekä kielikysymys. Kaikki puhuttavat juuri nyt suomalaisia paljon. Saako täällä puhua näistä asioista? Kuinka suvaitsevasti saa suhtautua?”

Jos Topelius kirjoittaisi nyt, hänen kantava teemansa olisi uskonnon ja isänmaan lisäksi eläinten ja luonnon suojelu, niistähän hänen monet satunsa kertoivat jo 1800-luvulla: luonnon kunnioittamisesta ja ihmisen suhteesta eläimiin.

”Mutta hän ei pelottelisi lapsia tulevaisuuden kauhukuvilla. Vierastan sitä, että lapsille kerrotaan kauhistuttavia faktoja ympäristönmuutoksesta”, Mäkinen sanoo. ”Lapsilla ei ole vielä suhteellisuudentajua. He menevät illalla nukkumaan ja luulevat, että aamulla tulee maailmanloppu. Samalla tavalla 1970-luvulla peloteltiin lapsia ydinsodalla.”

Topelius ei myöskään tekisi tänä päivänä uskonnosta politiikkaa, koska ei tehnyt 1800-luvullakaan. Lapin shamaanit, kansanusko ja kristinusko kulkevat lomittain saduissa, kuten Suomessa vielä sotien jälkeenkin. Topelius edusti armollista, rakkaudellista hengellisyyttä ja oli kristillisissä näkemyksissään omana aikanaan hyvin vapaamielinen. Hän oli nähnyt läheltä, mitä vaativa uskonnollisuus saattoi aiheuttaa: hänen körttisisarensa rikkoi välit äitiin, joka ahdistui tyttären syyllistämisestä.

”Nykyaikaisuus Topeliuksen saduissa on ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja velvollisuudentuntoa, halua tehdä hyvin, olla tosissaan ja täyttää paikkansa. Hän oli kosmopoliitti, ja onkin huvittavaa, miten topeliaanisiin teemoihin törmää joka paikassa. Jopa mummonmökkiromantiikkaan ja ikonisoituun järvimaisemaan, nehän elää edelleen facebook-päivityksissä ja tietokoneen ruudunsäästäjinä.”

Mäkinen uskoo, että suomalaisilla on kaipuu ajattomien sadun pariin. Hän toivoo, että hänen versioitaan Topeliuksen saduista luettaisiin ääneen lapsille ja että hän saisi palautetta nimenomaan vanhemmilta. Hän arvostaa hyvää ääneen lukemista ja muistelee kauhuissaan erästä ”sinänsä reipasta” äitiä 1970-luvulta, joka ei suostunut lukemaan lapsilleen iltasatuja, koska se olisi ollut turhaa mielistelyä.

”Ääneen lukemisesta on suunnattomasti iloa niin lapsille kuin vanhemmille. Vanhin ammatti ei varmasti ole se, mistä aina puhutaan, vaan sadunkertoja, jonka siunauksellisuus on suurempi kuin sen toisen.”

Jokainen kertomistilanne, jokainen lukuhetki on erilainen. Mäkinen pitää sadunkertojan merkitystä yhteisölle valtavana ja ihmettelee, miksi Suomessa on niin vähän satukirjallisuuden tutkijoita. Hänen oma pääaineensa yliopistolla oli kansanrunouden tutkimus, josta hän teki lisen­siaattityönsäkin. Jo gradutyö vei hänet kansanrunousarkistoon tutkimaan kansan käyttämiä pilkkanimiä.

”Minun korkeakouluni oli kansanru­nousarkiston aarteisto, onneksi pääsin sinne! Yliopistomaailma on niin kaavamainen, eriytyvä ja epäolennaisuuksiin keskittyvä opettajan näkökulmasta. Muistan aina, miten professorini Matti Kuusi nautti kat­soessaan, kun vedin auki arkiston laatikoita ja sieltä ryöpsähti 19-vuotiaan silmiin rivouksia ja muita hauskuuksia.”

Äidinkielen opettaja Mäkinen ei juuri luetuttanut Topeliusta tunneilla. Hän opetti etupäässä lukiossa, eivätkä sen enempää sadut kuin Välskärin kertomuksia tuntuneet sopivalta materiaalilta 1970-luvulla. Mutta nyt voisi oikein valittu Topeliuksen satu herättää lukiolaisten keskuudessa ajankohtaisen keskustelun kielikysymyksistä, suhtautumisesta vieraisiin uskontoihin tai Venäjään, jolle Topelius oli aina myötämielinen.

”Pidän myös Topeliuksen käsityksistä koulun ja kodin kasvatustehtävästä. Koulua on arvostettava kouluna”, Mäkinen sanoo painokkaasti. ”Siis kouluna. Alaluokilla opettajat ovat kasvattajia, mutta mitä isommaksi lapsi tulee, sitä enemmän häntä pitää kunnioittaa opettamalla asiaa ja pohtimalla siihen liittyviä kysymyksiä.”

Koti kantaa Mäkisen ja Topeliuksen maailmassa vastuun kasvatuksesta. Mäkinen muistuttaa myös suvun merkityksestä lapsen arjessa.

”Jokaisella on sukulaisia, joko samalla paikkakunnalla tai muualla. Olisi tärkeätä pitää yhteyttä lasten sukulaisiin, se on osa kasvatustehtävää. Lapsille on äärimmäisen tärkeää saada olla sukulaistensa seurassa.”

Ja mikäpä olisi sen parempi tapa isovanhemmille ja lastenlapsille olla yhdessä kuin lukea ääneen satuja. Sillä, kuten Topelius totesi: ”On kaksi voimaa, jotka voivat siirtää vuoria: satu ja usko.” SK

KUVAT © RISTO SUOMI, VÄINÖ BLOMSTEDT, RUDOLF KOIVU, ALBERT EDELFELT, ALBERT ENGSTRÖM