UUTISVIIKKO

NÄKÖKULMA

Miksi päättäminen on vaikeaa?

Suomesta on tulossa vanhanaikainen yhteiskunta, kirjoittaa Osmo Soininvaara.

Oli Suomelta ihmeellinen suoritus nousta sodan jälkeen syrjäisyydestä, köyhyydestä ja monen mielestä takapajuisuudesta edistyneeksi ja vauraaksi maaksi ja sijoittua kärkijoukkoon vähän kaikissa kansainvälissä vertailuissa. Jääkö kukoistuskausi lyhyeksi? Kovin moni vahvuuksistamme murenee yhtä aikaa.

Teollisuutemme on vaikeuksissa. Perinteinen paperiteollisuus supistuu eukalyptussellun tunkiessa markkinoille ja paperin kulutuksen vähetessä jyrkästi printtimedian vai­keuksien vuoksi.

Metalliteollisuuden asema on heikentynyt Kiinassa ja itäisen Euroopan nousun takia. Investointitavaroiden osalta maantieteellinen sijaintimme ei voisi olla huonompi. Investointien painopiste on Itä-Aasiassa. Kiinasta katsottuna Kemin satama on meriteitse etäisin satama maailmassa.

Nokia-vetoisen it-alan nousu taisi olla sellainen ihme, ettei se voinutkaan kestää kauan. Toki jäljelle on jäänyt paljon potentiaalista osaamista.

Teollisuuden vaikeuksilla voidaan selittää muutkin vaikeudet, koska taloudellisen pohjan pettäessä pettää kaikki.

On silti itsepetosta väittää, että vaikeutemme johtuvat vain ulkoisista olosuhteista. Miksi emme pysty mukautumaan muutokseen kuten muut?

Ei ole riittävällä tarmolla jatkettu työtä, jolla Suomi trimmattiin huippukuntoon. Asiat on jätetty jamaan, jossa ne olivat parhaina vuosinamme. Maailma ei ole pysähtynyt. Jos jäämme paikallemme, meidän käy niin kuin meille on käymässä.

Meillä oli esimerkiksi aikanaan maailman parhaisiin kuuluva terveydenhuolto. Nyt se on arvioitu OECD-maiden eriarvostavimpiin kuuluvaksi. Rahaa menee enemmän, mutta tuotos on huonompi.

Hyvä sijoituksemme Pisa-tutkimuksissa on osoitus paitsi hyvistä kouluista myös lasten hyvästä kasvuympäristöstä. Pariisin slummilasten opettaminen on vaativampaa. Lasten asema on Suomessa yhä hyvä, mutta liki kaikki muutoksen suuntaa osoittavat mittarit ovat punaisella.

Pekka Kuusen seuraajat rakensivat Suomeen toimivan sosiaalipoliittisen kokonaisuuden teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin. 1980-luvulla työllisyysasteemme oli hyvä ja sosiaaliset erot olivat pieniä. Sittemmin rakenteellinen työttömyys on kolminkertaistunut.

Teollisuusyhteiskunnan so­siaalipolitiikka ei toimi jälkiteollisessa yhteiskunnassa, mutta yritykset ajanmukaistaa hyvinvointivaltiota ovat kerta kerran jälkeen kaatuneet. Seurauksena on rakenteellista työttömyyttä ja syrjäytymistä.

Sosiaalipolitiikka vie enemmän rahaa ja toteuttaa tehtäväänsä huonommin. Yhteiskunnallisten erojen kasvu nakertaa luottamusta ja so­siaalista pääomaa, joka on ollut keskeisiä vahvuuksiamme.

Siirtyminen teollisesta yhteiskunnasta urbaaniin palveluyhteiskuntaan on valtaisa ja välttämätön muutos, jonka seurauksena vetovoimaisimmat kaupungit kasvavat no­peasti. Kaupunkiseutujen hallinto ei ole pysynyt muutoksen vauhdissa. Kuntien osaoptimoinnin seurauksena kaupunkimme rakentuvat huonosti. Tästä maksamme kymmeniä vuosia huonoina kaupunkeina ja työttömyytenä.

Kaupunkimaiset palvelut eivät menesty hajanaisessa yhdyskuntarakenteessa. On myös liikaa taantuvia kaupunkeja, koska aluepolitiikka on yhä viritetty ehkäisemään maaltapakoa, vaikka muuttoliike on kaupunkien välistä.

Listaa voisi jatkaa. Olemme jäämässä jälkeen tieteellisessä tutkimuksessa ja osaamisessa, tietotekniikan käyttö julkisessa hallinnossa on alkeellista verrattuna vaikkapa Viroon, vaikka sen alan piti olla vahvuuksiamme. Ja niin edelleen.

Meistä on tulossa vanhanaikainen yhteiskunta. Miksi meillä ei enää pystytä päätöksiin?

En tiedä, miten hyviä päätöksiä Urho Kekkosen aikana tehtiin, mutta minusta Paavo Lipposen hallitukset olivat viimeisiä, joilla oli kykyä isoihin päätöksiin. En ollut kaikesta samaa mieltä, mutta oli hyvä että ongelmille tehtiin ylipäätänsä jotain.

Voidaan selittää päättäjien­ henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, ettei samaan pystytä enää, mutta se on huono selitys. On kokeiltu kaikki kolme mahdollista kahden suuren puolueen varaan rakentuvaa hallituspohjaa, eikä yksikään ole toiminut. Mutta eipä ole saatu tuloksia kolmikannassakaan. Jotain on muuttunut koko yhteiskunnassa, eikä sitä pidä selittää yksilöistä käsin.

Suomen vahvuus oli ennen pienuuden mahdollistama verkostoituminen. Kaikki tunsivat kaikki ja kaikesta voitiin neuvotella eikä ketään voinut pettää. Nyt verkostoituminen on huonossa maineessa, ellei suorastaan kriminalisoitua.

Kun jokainen hoitaa vain omaa tonttiaan, päätöksenteko lohkoutuu. Kokonaisoptimointi korvautuu osaoptimoinnilla ja isot reformit pienillä hienosäädöillä.

Hallinto ei toimi niukkuuden oloissa. Kun rahaa on vähän, kaikki puolustavat vimmaisesti omaansa. Valtion raamibudjetointi on johtanut siihen, että kukin ministeriö omistaa oman raaminsa eikä painopisteitä kyetä muuttamaan kuin marginaalisesti.

Nuorisotakuusta oltiin yksimielisiä, mutta rahaa tarkoitukseen ei työministeriön sisältä löytynyt tarvetta vastaavasti. Suuret sanat väljähtyivät taas hienosäädöksi.

Onko valtion lähes täydellinen vetäytyminen teollisuuspolitiikasta järkevää? Suomen ja Ruotsin matkapuhelinosaaminen luotiin valtioiden voimakkaan ohjauksen avulla luomalla NMT-standardi monien kilpailevien ratkaisujen sijaan. Nyt sellainen olisi epäsopivaa valtiollista ohjausta. 

Osmo Soininvaara
Kirjoittaja on kansanedustaja (vihr), joka toimi peruspalveluministerinä Lipposen II:ssa hallituksessa 2000–2002.

KUVAT © OUTI KAINIEMI

mainos