Uutisviikko

Politiikka

Kipeiden päätösten aika

Hallituksen rakenneuudistuksia varjostaa huoli, että toiset kärsivät niistä enemmän kuin toiset.

Professori Matti Wiberg julkaisi keväällä 2011 hauskan kirjan, johon hän oli koonnut 12 000 politiikan hakusanaa selityksineen.

Wiberg tunnetaan perusteellisena ja pikkutarkkana miehenä, eikä hänen töistään löydy tavallisesti puutteita etsimälläkään. Politiikan sanakirjaan jäi kuitenkin yksi aukko, joka pistää sieltä nyt jokaisen tarkkaavaisen lukijan silmään. Sen yli neljältäsadalta sivulta saa turhaan etsiä määritelmää, josta kävisi ilmi, mitä rakenneuudistus tai rakenteellinen uudistus tarkoittaa.

Saman vuoden kesäkuussa, vain kolme kuukautta Wibergin kirjan ilmestymisen jälkeen, syntyi Jyrki Kataisen (kok) kuuden puolueen hallitus. Sen koko olemassaolo on ollut kilpajuoksua jo viidettä vuotta jatkuvan talouskriisin kanssa. Mitä tahansa hallitus on säästänyt tai leikannut, melkein saman tien on käynyt ilmi, että vielä pitää säästää lisää.

Samaa yhtälöä on yritetty ratkaista myös tällä viikolla ensin Kataisen koollekutsumassa Heurekan talousfoorumissa ja sen jälkeen Säätytalolla hallituksen budjettiriihessä. Juuri niiden yhteydessä on puhuttu rakenteista ja rakenneuudistuksista enemmän ja vakavammin kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Keskeiset päättäjät valtiovarainministeri Jutta Urpilaisesta (sd) alkaen ovat jo jonkin aikaa viestittäneet, ettei aikaisemmista budjetti- ja kehysriihistä tuttu mekaaninen tulojen ja menojen vii­laus enää riitä. Pelin henki on, että hallituksen on pystyttävä viimeistään syksyn aikana sopimaan ratkaisuista, jotka tasapainottavat valtiontaloutta pysyvästi ja muutenkin uskottavasti.

URPILAISEN toimeksiannosta uudistuksia on ollut valmistelemassa pääosin valtiovarainministeriön avainvirkamiehistä koottu ryhmä valtiosihteeri Martti Hetemäen johdolla. Sen työtä on pitkin kesää leimannut poikkeuksellisen suuri salamyhkäisyys. Julkisuudessa Urpilainen on perustellut tiedotussulkua sanomalla, ettei työstä tulisi mitään, jos ehdotukset ammuttaisiin keskeneräisinä alas.

Kommentti kuvaa hyvin, kuinka herkkä asia rakenneuudistukset ovat hallituksen omassakin piirissä. Niiden myyminen äänestäjille on paljon vaikeampaa kuin markkinoida juustohöylää, jolla vähennetään menoja tasaisesti kaikkialta. Kun kajotaan rakenteisiin, se kirpaisee aina toisia enemmän kuin toisia.

Iso osa rakenneuudistuksista on erilaisten tukien karsimista. Monet näistä leikkauksista iskevät erityisesti vasemmistopuolueiden äänestäjiin.

Yleisradion äskettäin Talous­tutkimukselta tilaama gallup osoitti, että suomalaiset suhtautuvat ainakin muutamiin rakenteellisiin uudistuksiin periaatteessa myönteisemmin kuin tähän asti on luultu. Uudistusvalmius koskee kuitenkin ennen kaikkea sellaisia uudistuksia, jotka eivät koske vastaajia itseään.

URPILAINEN on yrittänyt pohjustaa hallituksen ratkaisuja lupailemalla, että kaikkien puolueiden kannattajat joutuvat kärsimään niistä yhtä lailla. Hänen on kuitenkin ollut vaikea saada viestiä menemään kunnolla perille edes omilleen. Hallituksen keskinäiset välit ovat niin epäluuloiset, että Urpilaisenkin tulkitaan rivien välissä ajavan eri asioita kuin mitä hän sanoo ääneen.

Selvimmin nämä epäluulot puki sanoiksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen (vas) erityisavustaja Jussi Saramo muutama viikko sitten Uuden Suomen blogissa. Siinä hän kärjisti, että kun päättäjät puhuvat tulevaisuuteen katsomisesta, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta se tarkoittaa paluuta kohti 1800-lukua.

Vasemmistoliiton nuorisojärjestöä johtava Li Andersson väitti puolestaan omassa kolumnissaan, että kokoomuslaisten ja demarien rakenneuudistuspuheet ovat ”paniikinomainen yritys osoittaa johtajuutta” puolueiden kannatuksen laskiessa.

Urpilaisen itsensäkin on ollut helpointa konkretisoida, mitä ei ainakaan tehdä. Eläkeiän alarajan nosto tällä hallituskaudella on yhä pois laskuista.

Urpilaisen arvostelijoiden mielestä hän toimii vastuuttomasti pitäessään jääräpäisesti kiinni vanhoista eläkkeitä koskeneista vaalilupauksista. Kysymys ei ole kuitenkaan vain siitä. Taustalla on myös aito näkemysero siitä, millaiset ratkaisut ovat nykyisessä työttömyystilanteessa viisaita.

”Ongelmana ei ole työvoiman tarjonnan lisääminen vaan työvoiman kysynnän lisääminen”, 1990-luvulla toisena valtiovarainministerinä toiminut Arja Alho (sd) muistutti äskettäin.

Sdp:n asema hallituksessa on niin keskeinen, että mitään isoja päätöksiä ei käytännössä tehdä vastoin sen tahtoa. Vasemmistoliitossa alettiin sen sijaan kesällä jo varautua siihen, että puolueen jatkaminen hallituksessa voi käydä mahdottomaksi. 

Tuomo Lappalainen

KUVAT © MARKKU ULANDER / LEHTIKUVA