Uutisviikko

Osmo Soininvaara

Kirjoittaja on tietokirjailija, luennoija ja Helsingin kaupunkisuunnittelu­lautakunnan varapuheenjohtaja.

näkökulma

Markkinatalous pitää uudistaa

Työn määrän väheneminen pitäisi kaiken järjen mukaan olla käännettävissä iloksi sen sijaan, että se tuottaa surua ja yhteiskunnallista epäluottamusta.

Serbialais-amerikkalainen taloustieteilijä Branko Milanovic´ on tutkinut koko maailman tasolla reaalitulojen kehitystä vuosien 1988 ja 2008 välillä. Digitaalisen vallankumouksen ja globalisaa­tion aiheuttamat muutokset tulonjaossa ovat olleet suuria.

Keskimäärin tulot nousivat 20 vuodessa noin 25 prosenttia. Suhteessa nopeimmin tulot kasvoivat toisaalta kasvun imuun päässeissä kehitysmaissa (40–80 prosenttia) ja teollisuusmaiden hyväosaisten keskuudessa (60 prosenttia). Osattomiksi kasvusta jäivät toisaalta maailman köyhin kymmenys ja teollisuusmaiden ahdinkoon joutunut keskiluokka, siis hyvissä ammateissa olevat tai olleet työntekijät, joiden tulot eivät nousseet keskimäärin lainkaan – toisten toki nousi mutta toisten laski.

Teollisuusmaiden keskiluokan tyytymättömyys on paras selitys Brexitiin, Donald Trumpin menestykseen, sosiaa­lidemokratian ahdinkoon ja populististen puolueiden nousuun.

Markkinatalous on osoittanut voimansa kasvun aikaansaamisessa. Viime aikoina siinä on ilmennyt suuria heikkouksia kanavoida kasvu ihmisten onnellisuudeksi.

Kukaan ei valita, että kotitalouksiin on tullut pölynimureja, pesukoneita ja astian­pesukoneita helpottamaan jokapäiväistä elämää. Kotitöiden helpottuminen ei ole keneltäkään pois.

Samoin elämän pitäisi muuttua mukavammaksi, jos robotit tai kiinalaiset – aivan sama kummat – tekevät työt puolestamme. Kansantalouden tasolla teollisuusmaatkin hyötyvät globalisaatiosta, mutta yhteiskuntien sisällä se tuottaa katkeruutta ja eriarvoisuutta kasvun hedelmien jakautuessa eriarvoisesti.

Markkinataloudella on edessään samanlainen uudistuminen kuin runsaat viisikymmentä vuotta sitten, jolloin hyvinvointivaltioiden luominen teki siitä kansan suuren enemmistön silmissä hyväksyttävän samalla kun se tuki maiden taloudellista menestystä.

Välttämättömän työn määrän väheneminen pitäisi kaiken järjen mukaan olla käännettävissä iloksi sen sijaan, että se tuottaa surua ja yhteiskunnallista epäluottamusta.

Oikeudenmukaisuuteen ja onnellisuuteen tähtäävän politiikan kannalta on ongelma, että kysyntä kohdistuu työvoimaan kovin epätasaisesti.

Älypuhelinten valmistaminen esimerkiksi työllistää hyvin vähän ihmisiä. Paljon enemmän työllistää uusien ominaisuuksien ja käyttötapojen kehittäminen niihin. Niitä taas on paljon enemmän, joilla olisi edellytyksiä osallistua puhelinten valmistamiseen kuin niitä, joilla on annettavaa uusien ominaisuuksien kehittämisessä.

Luovan luokan parhaille kyvyille on jatkossakin kysyntää rajattomasti. Joissain kauhukuvissa työtä riittää vain joka viidennelle.

Huono olisi yhteiskunta, jossa pieni eliitti tekee tuottavaa työtä ja elää vauraudessa ja kansalle jaetaan leipää ja sirkushuveja.

Vielä 1980-luvulla tasa-arvoa edistettiin menestyksellisesti nostamalla suhteessa enemmän pieniä kuin suuria palkkoja. Se ei toimi enää. Alimpien palkkojen nostaminen on hyvä niille, jotka onnistuvat säilyttämään työpaikkansa, mutta huono niiden kannalta, jotka se syrjäyttää työelämästä. Minimipalkka tuottaa alarajan palkattavien henkilökohtaiselle tuottavuudelle tehden työmarkkinoista entistä valikoivampia.

Työmarkkinapolitikan täydellinen mullistus on merkittävä osa talouden tarvitsemaa reformia. Jokaisen työpanokselle on kysyntää, mutta vain jos työn hinta on oikea.

Työmarkkinat toimisivat paljon paremmin, jos työn hintaerot olisivat työnantajien silmissä suuremmat. Nyt luovan luokan huippukyvyt tekevät itse melkein kaiken. Saksassa, jossa matalatuottoista työtä subventoidaan voimakkaasti, on paljon avustavaa työvoimaa jopa tutkimuslaitoksissa. Yhdysvalloissa pienipalkkaisten automaattinen tukeminen on parantanut huonosti koulutetun väen työllisyyttä olennaisesti.

Vaikka tarvitsemme työnantajan silmissä suurempia palkkaeroja, emme tarvitse suurempia tuloeroja. Suomessa on riittävän hauskaa olla hyväosainen ja riittävän kurjaa olla huono-osainen.

Suomessa pienipalkkaisia ei asumistukea lukuun ottamatta tueta tulonsiirroilla. Ajatellaan, että palkan on riitettävä elämiseen.

Minun käsitykseni on, että pienipalkkaisia auttavat tulonsiirrot yhdistettynä markkinaehtoisemmin määräytyviin palkkoihin johtaisivat pienempiin tuloeroihin ja parempaan työllisyyteen. Tulonsiirrot voi toteuttaa esimerkiksi pienen perustulon muodossa tai automaattisena palkkatukena.

Tulojen aleneminen on erityisen tuskallista jo pelkästään asuntolainan vuoksi. Siksi tulot pitäisi voida vakuuttaa – ei vain työttömyyttä vaan myös tulojen alenemista vastaan. Kahden vuoden työttömyyspäivärahan maksua kannattaisi lyhentää ja käyttää ne rahat niiden tukemiseen, jotka ovat joutuneet ottamaan vastaan pienipalkkaisemman työn.

Ehkä on tarjolla muitakin vaihtoehtoja, mutta se ei ole vaihtoehto, ettei tehdä mitään.

Aikaakaan ei ole paljon. Demokratia toimii huonosti jos ollenkaan oloissa, joissa kehitys heikentää kansan enemmistön oloja.

Kun blogissani taivasteltiin Brexit-äänestäjien irrationaalisuutta, joku kommentaattoreista totesi, että osattomiksi jääneiden kannattaa heittää kapuloita kaikkiin rattaisin, joihin vain voivat aivan siitä riippumatta, auttaako se oikeasti mitään.

Jos tällainen asenne leviää, se tuhoaa joka demokratian tai talouden tai molemmat. J

Politiikka