◼	Gus Hall (oik.)  keskustelee Anna-Liisa Hyvösen ja Ville Pessin kanssa. Vasemmalla USA:n kommunistisen puoleen keskuskomi­tean jäsen Arnold Johnson, joka suku  oli kotoisin Ruotsista.
Gus Hall (oik.) keskustelee Anna-Liisa Hyvösen ja Ville Pessin kanssa. Vasemmalla USA:n kommunistisen puoleen keskuskomi­tean jäsen Arnold Johnson, joka suku oli kotoisin Ruotsista.

AATEVELJEKSET

KUIN ILVEKSET

Amerikansuomalainen kommunistijohtaja Gus Hall vieraili 50 vuotta sitten ensimmäistä kertaa vanhempiensa synnyinmaassa. Pääsihteeri vaikuttui suuresti Ville Pessin johtaman SKP:n menestyksestä.

Gus Hall (oik.) keskustelee Anna-Liisa Hyvösen ja Ville Pessin kanssa. Vasemmalla USA:n kommunistisen puoleen keskuskomi­tean jäsen Arnold Johnson, joka suku oli kotoisin Ruotsista.

Puhelin soi Helsingin Kulttuuritalolla Suomen Kommunistisen Puolueen päämajassa elokuisena päivänä vuonna 1966.

Soitto tuli Lapualta, missä oli edellisenä iltana katsottu televisiosta Suomessa vierailulla olleen amerikkalaisen kommunistijohtajan Gus Hallin haastattelua.

Hallin, alun perin Arvo Kustaa Halbergin, vanhemmat olivat muuttaneet Lapualta Minnesotan suomalaisalueille vuosisadan vaihteessa. 55-vuotias Hall oli nyt ensi kertaa käymässä vanhempiensa kotimaassa.

Lapualle jääneet sukulaiset halusivat saada Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pääsihteerin langan päähän.

Puhelun tullessa Hall istui juuri palaverissa SKP:n nokkamiesten kanssa. Hallin vierailua emännöineen Anna-Liisa Hyvösen, SKP:n kansainvälisten asioiden sihteerin ja Helsingin myöhemmän apulaiskaupunginjohtajan, tehtäväksi tuli hakea Hall neuvonpidosta puhelimeen.

Suomea sujuvasti puhunut Hall sai Lapuan-sukulaisiltaan kuulla muistuttavansa elävästi isoisäänsä Kustaa Halperia. Hallia kutsuttiin kovasti käymään Pohjanmaalla, mutta tiivis matkaohjelma ei antanut mahdollisuuksia moiseen. Muutaman Suomen-päivän jälkeen kommunistijohtajan matkan oli määrä jatkua Neuvostoliittoon, missä ohjelmassa oli laaja kiertomatka aina Novosibirskia ja Krimin niemimaata myöten. Sekä tietysti tapaamisia Leonid Brežnevin ja muiden neuvostojohtajien kanssa.

Lapualta tullut puhelu oli Hallille valtaisa emotionaalinen elämys, muistelee Anna-Liisa Hyvönen lähes 50 vuotta myöhemmin. Hall sanoi Hyvöselle, ettei voi mennä heti takaisin palaveriin.

”Minun täytyy saada hetken aikaa olla Kustaa Halperi”, Hall sanoi Hyvöselle.

Suomen-vierailu teki Halliin muutenkin suuren vaikutuksen. Hän nautti täysin siemauksin saamastaan laajasta mediahuomiosta ja siitä, että pääsi puhumaan äidinkieltään. Hiukan kankeaa vanhahtavan ”puukkosuomen” puhuminen toki oli. Suomen kieli oli jäänyt vähälle käytölle sen jälkeen kun Minnesota oli jäänyt taakse 1930-luvun alussa. Politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista puhuttaessa sanavarasto loppui kesken, ja silloin piti vaihtaa keskustelukieli englanniksi.

Niin innoissaan Hall oli vierailustaan, että pääsihteerin seurueeseen soluttautunut Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin FBI:n myyrä raportoi myöhemmin Hallin osoittaneen Suomessa ”suurta nationalismia” ja ”lähestulkoon tulleen suomalaiseksi”.

Erityisen vaikuttunut Hall oli SKP:n asemasta. Vaikka SKP:n dominoiman Suomen Kansan Demokraattisen Liiton paikkamäärä olikin kevään eduskuntavaaleissa pudonnut, oli sillä edelleen 41 kansanedustajaa. Keväällä muodostetusta pääministeri Rafael Paasion hallituksesta SKDL oli saanut kolme ministerinsalkkua.

Yhdysvaltain kommunistinen puolue CPUSA saattoi vain haaveilla moisesta menestyksestä. Sen lähes ainoiksi vaalimenestyksiksi olivat jääneet puo­lueen huippuvuosina 1940-luvulla saavutetut kaksi paikkaa New Yorkin kaupunginvaltuustossa. Amerikansuomalaisen Karl Emil Nygardin valintaa piskuisen minnesotalaisen Crosbyn kaupungin pormestariksi vuonna 1932 voidaan tuskin sitäkään pitää kovin suurenmoisena kommunistien voimannäyttönä.

SKP:n jäsenmääräksi Hallille kerrottiin 50 000 ja Kansan Uutisten levikiksi 95 000. Luvut olivat amerikkalaisesta näkökulmasta huimia, sillä vajaan 200 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa CPUSA:lla oli Hallin mukaan noin 10 000 jäsentä. Hallin tosin tiedettiin liioittelevan surutta puolueensa jäsenmäärää. FBI:n kirjanpidon mukaan jäsenmäärä jäi 1960-luvun puolivälissä vain vajaaseen 4 000:een.

CPUSA:n kahdesti viikossa ilmestyneen The Worker -lehden levikki jäi sekin vain noin 15 000:een, mistä lähes puolet meni tukitilauksina Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin.

Joten ei ihme, että SKP teki vaikutuksen. Suomen-vierailua käsitelleessä The Workerin jutussa Hall sanoikin, että SKP on ”kypsä puolue, josta meillä on paljon opittavaa”.

Hallin kolmipäiväisen Suomen-vierailun isäntänä toimi SKP:n 64-vuotias pääsihteeri Ville Pessi. Vaikka luonteeltaan miehet olivatkin varsin erilaisia – Pessi harmaa, hiljainen ja vaatimaton, Hall puhelias, sosiaalinen ja itsevarma –  yhdistäviä keskustelunaiheita pääsihteereiltä ei puuttunut. Pessi oli Hallia kahdeksan vuotta vanhempi, mutta miesten elämänkaarissa oli silmiinpistävän paljon samankaltaisuuksia.

Molemmat olivat joutuneet lopettamaan koulunkäyntinsä varhaisessa teini-iässä ja lähtemään metsätöihin – Pessi Karjalan kannaksella ja Hall Pohjois-Minnesotassa – ansaitsemaan elan­toaan. Molemmat olivat pian liittyneet kommunistisen puolueen nuorisojärjestöön ja osoittautuneet siinä määrin lupaaviksi kyvyiksi, että heidät lähetettiin Neuvostoliittoon syventämään osaamistaan. Näissä merkeissä heidät tiensä saattoivat jopa kohdata, sillä Pessi ja Hall opiskelivat samoihin aikoihin 1930-luvun alussa Moskovan kansainvälisessä Lenin-koulussa.

Sekä Hall että Pessi joutuivat virkavallan pidättämiksi ja syytteeseen vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän vastaisesta toiminnasta, Pessi vuonna 1935 ja Hall vuonna 1948. Molemmat saivat toimistaan vuosien vankilatuomiot. Pessin seitsenvuotiseksi tarkoitettu vankilajakso venähti jatkosodan takia yhdeksän vuoden mittaiseksi. Hallin viiden vuoden tuo­mioon tuli siihenkin kolme vuotta ekstraa, kun vapaalla jalalla korkeimman oikeuden päätöstä odotellut Hall livahti tuomion vahvistamisen jälkeen Meksikoon, mistä hänet kuitenkin pian luovutettiin Yhdysvaltoihin.

Hallia ja Pessiä yhdistää sekin, että molemmat nousivat puolueidensa johtoon pian päästyään vapaalle jalalle. Pessi vapautui Karvian varavankilasta jatkosodan päätyttyä syyskuussa 1944 ja jo kolme viikkoa myöhemmin hänet asetettiin SKP:n pääsihteeriksi. Hall oli päässyt kansasilaisesta Leavenworthin vankilasta ehdonalaiseen jo keväällä 1957, mutta ehdonalaisuuden vuoksi ei voinut osallistua puolueen toimintaan ennen kuin keväällä 1959. Saman vuoden joulukuussa hänet nimitettiin puolueen pääsihteeriksi.

Pessin ja Hallin elämänkaarista löytyy myös merkittäviä eroja.

Hall ehti esimerkiksi olla 1930-luvun puolimaissa mukana perustamassa Yhdysvaltain terästyöläisten ammattiliittoa, mitä seikkaa Hall myöhemmin muisti korostaa korostamasta päästyään – olkoonkin, että hän oli vain vaatimaton paikallisorganisaattori pohjoisen Ohion terästeollisuusalueilla. Samoin Hall jaksoi muistuttaa osallisuudestaan vuoden 1937 dramaattisessa teräslakossa, vaikka paikallistasolla toiminut Hall ei järin suurta roolia lakossa näytellyt.

1930-luvun muistot olivat amerikkalaiskommunisteille kullanhohtoisia, sillä silloin heidän toiminnallaan oli laajempaakin yhteiskunnallista merkitystä ja he olivat yhteydessä politiikan suureen valtavirtaan. Kylmän sodan myötä amerikkalaiskommunistit joutuivat joka suhteessa marginaaliin, mikä selittää Hallinkin kaihoisan suhteen 1930-lukuun.

Myös sotavuodet sujuivat Hallilla ja Pessillä varsin erilaisissa merkeissä, olivathan Suomi ja Yhdysvallat sodassa eri puolilla. Siinä missä Pessi joutui virumaan telkien takana Karvialla, Hall pääsi vapaaehtoisena taistelemaan imperialismia vastaan. Tositoimiin Hall tosin ennätti vasta aivan sodan loppuvaiheessa, tammikuussa 1945. Aivan kuumimpaan etulinjaan hän ei joutunut, vaan kantoi kortensa kekoon laivaston moottorivarikolla Guamin saarella Tyynellä valtamerellä.

Luonnollisesti myös kommunististen puolueiden erilainen asema heijastui miesten elämänkaariin. Siinä missä Ville Pessi marssi vaivatta eduskuntaan kevään 1945 vaaleissa, Gus Hall saattoi vain uneksia yhtä merkittävästä asemasta. Myös ajatus siitä, että CPUSA olisi voinut nousta Yhdysvaltain suurimmaksi puolueeksi, niin kuin SKDL teki Suomessa vuoden 1958 eduskuntavaaleissa, tuntui epäilemättä perin kaukaiselta.

Tokihan myös Hall mittautti myöhemmin omaa kannatustaan vaaleissa. Kommunistisen puolueen pääsihteeri asettui ehdolle presidentinvaaleissa neljästi vuosina 1972–1984. Äänimäärillä Hall ei päässyt leuhkimaan. Parhaimmillaan vuoden 1976 vaaleissa Hall keräsi vajaat 59 000 ääntä, eli vajaan promillen vaaleissa annetuista 81,5 miljoonasta äänestä. Jimmy Carterille Hall hävisi reilulla 40 miljoonalla äänellä.

Kommunistisessa puolueessa ei tietenkään vakavissaan uskottu oman ehdokkaan läpimenoon, vaan vaaleihin lähdettiin tarjoamaan vaihtoehto ja pitämään omaa sanomaa esillä. Silti heikko menestys saattoi kirvellä. Etenkin kun välillä laitavasemmiston muut puolueet, kuten esimerkiksi ilman Neuvostoliiton rahoitusta toimineet trotskilaiset, onnistuivat kiilaamaan vaaleissa CPUSA:n ehdokkaan edelle.

Hallia ja Pessiä yhdistivät myös ideologiset nyanssit. Molemmat olivat vakaumuksellisia neuvostokommunismin kannattajia. Titolaisuuden tai eurokommunismin kaltaiset harhapolut eivät heitä houkutelleet, maolaisuudesta puhumattakaan. Kumpaakaan eivät hievauttaneet esimerkiksi Hruštšovin vuoden 1956 paljastukset Stalinin hirmuteoista, Unkarin kansannousun tukahduttaminen samana vuonna tai Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Neuvostoliitto ja sen edustama proletaarinen internationalismi säilyivät läpi elämän johtotähtinä, joiden viitoittamalta tieltä ei sopinut poiketa.

Järkkymättömän neuvostomyönteisellä linjalla oli yhdenmukainen vaikutus Pessin ja Hallin elämänkaariin: molemmista tuli pääsihteeriyden myötä puolueidensa Moskovasta saaman rahallisen tuen takuumiehiä vuosikymmenien ajaksi.

Pessin kohdalla tämä avainrooli jatkui aina 1980-luvun alkuvuosiin saakka, vaikka pääsihteerin paikasta hän joutui luopumaan jo 1969. Hall puolestaan todisti Moskovan tukirahojen virtaa niiden hamaan loppuun saakka, sillä hänen pääsihteerikautensa jatkui vielä vuosia Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Suomen ja Yhdysvaltain kommunistiset puolueet kuuluivat ”Moskovan kullan” suurimpiin vastaanottajiin yhdessä Italian ja Ranskan puolueiden kanssa. Suomessa, Italiassa ja Ranskassa kommunistiset puolueet olivat merkittäviä sisäpoliittisia toimijoita, joten massiiviset tukisummat olivat ymmärrettäviä.

Yhdysvaltojen puolueesta ei toden totta voinut sanoa samaa, joten miljoonien syytäminen Atlantin yli tuntuu ihmeelliseltä. Todennäköisin selitys CPUSA:n saamille tukimiljoonille oli Neuvostoliiton halu varmistaa aulis propagandaäänitorvi kapitalistisen järjestelmän sydämessä. Verrattain kallis äänitorvi CPUSA:sta muodostui, sillä vuosina 1958–1988 Neuvostoliitto rahoitti puoluetta noin 40 miljoonalla dollarilla.

SKP:n Moskovasta saamat tukisummat näyttävät liikkuneen karkeasti ottaen samassa kokoluokassa. Vuosituhannen vaihteessa tehdyn selvityksen perusteella SKP näyttää saaneen Neuvostoliitolta ainakin reilut 30 miljoonaa dollaria vuosina 1950–1990. Aivan kaikkien vuo­sien lukuja ei tutkijoilla ollut käytettävissään, joten todellinen summa saattaa olla muutamia miljoonia suurempi.

Suurin osa SKP:n saamista rahoista meni puolueorganisaation ylläpitämiseen ja sanomalehtien julkaisemiseen. Nämä olivat suurimmat tukirahojen käyttökohteet myös Yhdysvaltain kommunistisessa puolueessa. FBI:lla oli tarkat tiedot Moskovasta tulevasta rahaliikenteestä, sillä rahaliikennettä Gus Hallin välittömässä alaisuudessa hoitaneet Childsin veljekset olivat liittovaltion poliisin myyriä.

FBI:n nettiarkistossaan julkistamista tiedusteludokumenteista käy ilmi muun muassa Hallin 1960-luvun mittaan yltynyt taipumus käyttää Moskovasta tulleita rahoja oman ja perheenjäsentensä elämänlaadun kohentamiseen. Hallin parikymppiselle Arvo-pojalle ostettiin Moskovan rahoilla muun muassa Ford Mustang -avoauto. Barbara-tyttären perhettä tuettiin tätäkin suuremmilla summilla.

Rahojen huoletonta käyttöä henkilökohtaisiin tarkoituksiin edesauttoi CPUSA:ssa paljolti se, että Moskovan rahaliikenteestä oli perillä vain kolme henkilöä, Hall ja Childsin veljekset. SKP:ssa ei ilmiötä samassa määrin esiintynyt, mikä osaltaan saattoi johtua siitä, että rahaliikenteestä tienneiden henkilöiden määrä oli hieman suurempi.

Hall ja Pessi joutuivat elämänsä loppuvaiheessa todistamaan puolueensa hajaantumista. SKP:ssä hajaantumisen ensiaskeleet oli jo otettu ennen Hallin Suomen-vierailua, sillä tammikuun 1966 puoluekokous oli ollut riitaisa. Vuoden 1969 puoluekokouksessa eripura paheni, minkä seurauksena Pessikin joutui lähtemään pääsihteerin paikalta. Enemmistöläiset ja vähemmistöläiset kitkuttelivat samassa puolueessa aina 1980-luvulle saakka. Puolueen lopullista kahtiajakoa 1980-luvun puolivälissä Pessi ei enää ehtinyt nähdä.

CPUSA:ssa erimielisyydet eivät nousseet samalla tavalla pintaan, vaikka amerikkalaispuolueessakin kupli pinnan alla. Tšekkoslovakian miehitys herätti puo­lueessa pahaa eripuraa, mutta SKP:n kaltaiselta näkyvältä kahtiajaolta vältyttiin. Vuosikymmenten mittaan patoutuneet erimielisyydet purkautuivat kertarytinällä vasta loppuvuodesta 1991, jolloin 81-vuotias Hall torppasi uudistuksia peräänkuuluttaneen ryhmän vaatimukset. Sadat aktiivijäsenet – heidän joukossaan muun muassa Hallin kaksinkertainen varapresidenttiehdokas, kansalaisoikeustaistelija Angela Davis – jättivät puo­lueen ja perustivat uuden, demokraattisen sosialismin nimeen vannoneen järjestön. Hallille jäi johdettavakseen minipuolue, jota suuremman vetämiseen virttyneen pääsihteerin voimat tuskin olisivat riittäneetkään.

Hallin ja Pessin elämänkaarien yhdenmukaisuudet eivät ole puhdasta yhteensattumaa. Keskeiset elementit esiintyvät monien vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneiden kommunistien käänteissä.

SKP:n historiaa tutkinut Kimmo Rentola on jakanut suomalaiset kommunistit kahdeksaan ikäkohorttiin heidän syntymävuosiensa perusteella. Rentolan mukaan erilaiset poliittiset sosialisaatiovaiheet ovat synnyttäneet poliittisia sukupolvia, ”joita yhteiset kokemukset, näkemykset ja poliittinen tyyli sitovat yhteen ja erottavat toisista polvista”.

Yksi Rentolan jaottelun kohorteista on vuosina 1897–1910 syntynyt ”punaorpojen” ikäpolvi. Punaorvot eivät ehtineet itse mukaan vallankumoukseen, mutta he olivat kyllin vanhoja ymmärtääkseen mitä tapahtui. Rentolan mukaan Pessi ja muut punaorvot ”kasvoivat lokakuun vallankumouksen alkuperäisessä imussa kiinni Neuvostoliittoon ja pysyivät sen mukana”.

Vaikka Yhdysvaltain kommunistit eivät joutuneetkaan kokemaan Suomen sisällissodan kaltaista tragediaa kotimaassaan, syntyi sinne lokakuun vallankumouksen siivittämänä hyvin samankaltainen kohortti. Venäjältä kiirinyt vallankumousuutinen jätti lähtemättömän jäljen 1900-luvun alkuvuosina syntyneiden ryhmään, johon myös Gus Hall kuului. Hall muistelee omaelämäkerrallisissa kirjoituksissaan, kuinka tieto Venäjän vallankumouksesta oli mullistava elämys Minnesotan työläisille ja kuinka hänen lapsuutensa oli politiikan läpitunkemaa.

Hallin ikäpolvea yhdistää SKP:n punaorpoihin myös järkähtämätön neuvostouskollisuus. Tämän kohortin edustajat liittyvät kommunistiseen puolueeseen 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa, jolloin usko nuoren neuvostovaltion uljaaseen tulevaisuuteen oli rikkumatonta. Tämä usko leimasi monien kohdalla koko heidän loppuelämäänsä.

Vuonna 1983 kuollut Ville Pessi poistui tästä maailmasta tietämättä mitään Gorbatšovin valtaannoususta, glasnostista, perestroikasta ja Berliinin muurin kaatumisesta.

Hall joutui käymään tämän kaiken läpi. Hänen valtakautensa viimeinen vuosikymmen oli väsynyt, paikalleen pysähtynyt ja taaksepäin katsova. CPUSA:n julkaisuissa jaksettiin hehkuttaa pääsihteerin uljasta menneisyyttä teräsduunarina ja lakkojohtajana, mutta se ei varsinaisesti siivittänyt puoluetta uuteen nousuun. Kauas olivat jääneet ne päivät, jolloin Neuvostoliiton televisio esitti Hallin syvähaastatteluja prime time -aikaan tai kun kymmenet puoluejohtajat eri puolilta maailmaa hiljentyivät kuuntelemaan Hallin analyysia amerikkalaisesta imperialismista kommunistipuolueiden konferenssissa.

CPUSA:n ystävät olivat käyneet vähiin sosialismin romahdettua. Proletaarisen internationalismin hengessä Hall tosin osasi iloita vähistäkin ystävistä.

”Maailman pitäisi nähdä mitä Pohjois-Korea on saanut aikaiseksi. Se on tavallaan ihme”, Hall sanoi eräässä 1990-luvun tiedotustilaisuudessaan.

”Jos haluat viettää mukavan loman, vietä se Pohjois-Koreassa.” SK