Uutisviikko

Sofi Oksanen

Kirjoittaja on kirjailija.

näkökulma

Oikeus omiin tunnusmerkkeihin

Suomen kansallisia symboleja ei pidä luovuttaa pelkästään ääriryhmän etuoikeudeksi.

Norjassa kansallispuku ei ole pikkujuttu. Asian mittakaava valkeni kesäkuisella Norjan-matkallani, kun toukokuun seitsemäntenätoista vietetyn itsenäisyyspäivän tunnelmat yhä puhuttivat. Moni oli kokenut olonsa epämukavaksi pukeutuessaan kansallispukuunsa päivän kunniaksi, sillä kansallisten symbolien julkisesta käytöstä on tullut rasismin nousun myötä kiusallista.

Äimistyin – en maahanmuuttovastaisuudesta, joka myös Suomessa on näkyvää, vaan siitä, että norjalainenhan kasvaa lapsesta asti pukeutumaan kansallispukuunsa itsenäisyyspäivänä. Vastauksena hämmennykseeni norjalaiset näyttivät puhelimestaan tuoreita kuvia, joissa he poseerasivat yhtälailla perinnepukuun sonnustautuneen puolisonsa kanssa.

Norjassa kansallispuvut kulkevat suvussa, joten monien puvut ovat olleet jo useiden sukupolvien käytössä, ja niiden aitous on olennaista. Rippilahjaksi norjalaisnuoret ehkä toivovat suomalaisten ikätoveriensa tavoin rahaa, mutta saavat kalliin kansallispuvun. Niihin suhtaudutaan pieteetillä, joka muistuttaa siinä Suomea, miten linnanjuhlien iltapukukavalkadia meillä käsitellään – Norjassa pukuloisto on vain kansallispukuloistoa, joka lähtökohtaisesti alleviivaa kantajansa suvun alkuperää, ja vahvistaa käsitystä siitä, että norjalaisuus on syntyperäistä.

Kuvio asettaa eriarvoiseen asemaan ne, joiden suku ei ole asunut maassa pitkään. Pitäisikö maahanmuuttajien käyttää oman etnisen taustansa mukaisia kansallispukuja, vai tyytyä lippujen heilutteluun? Vai pitäisikö perinteestä luopua tykkänään? Jotkut Norjassa asuvat suomalaiset ovat hankkineet suomalaisen kansallispuvun muutettuaan Norjaan ja ne on otettu vastaan hyvin.

Kulttuurinen omiminen on puhuttanut Suomessa viimeisen vuoden ajan, mutta lähinnä asetelmissa, joissa valtakulttuuri lainaa tai omii jotain vähemmistökulttuurille kuuluvaa. Esimerkiksi Kiasman kokoelmiin hankittu Jenni Hiltusen Grind-videoteos, jossa twerkataan feikkisaamelaispuvussa, on ongelmallinen, yhtä ongelmallinen kuin Nunnuka-mies.

Kulttuurinen appropriaatio voi toimia myös toiseen suuntaan. Kirjailija Jukka Laajarinne on käyttänyt Suomen lippua esimerkkinä asiasta: koska rasistit ovat omineet sen omaan käyttöönsä, kukaan täyspäinen ei kehtaa enää käyttää esimerkiksi Suomi-paitaa. Näin on käymässä Norjan kansallispukuperinteelle, ja niin on käynyt jo monille Suomen kansallisille symboleille.

Kansallispuvuilla ei ole Suomessa tai Virossa samanlaista asemaa kuin Norjassa, vaikka itsenäisinä valtioina maat ovat suurin piirtein samanikäisiä. Kansallispukujen merkitys syveni kunkin maan kansallisromanttisen liikkeen aikana ja itsenäisyyspäivä on kussakin maassa suurempi juhla kuin monissa vanhemmissa val­tioissa. Norjalaiset äimistyivät, kun kerroin, että olen elämäni aikana pukeutunut kansallispukuun vain kerran enkä suinkaan omaani. Olin silloin ala-asteen kevätjuhlassa airuena. Airueita oli kaksi, koska koululla oli kaksi kansallispukua.

En myöskään ole koskaan pukeutunut virolaiseen perinneasuun, vaikka poliittisesti se olisi ollut neuvosto-Virossa mahdollista. Neuvostoliitto toteutti kulttuurista omimista valikoitujen kansallisten tunnusmerkkien suhteen, jotka sopivat Neuvostoliiton agendaan. Sallimalla kansallispukujen julkisen käytön Neuvostoliitto valjasti ne tukemaan valheellista illuusiota kansojen ystävyydestä. Ne sopivat tehtävään, koska ne periytyvät ajoilta, jolloin Viro ei ollut itsenäinen. Samaan aikaan Viron itsenäisyyteen viittaavat symbolit, kuten lipun sinimustavalkoinen väriyhdistelmä, olivat kiellettyjä.

Kansallisen vaateparren käyttöä kuitenkin rajoitettiin muun muassa saatavuuden keinoin. Vaikka kansallispukunuket kuuluivat periaatteessa käsitöitä myyvän UKU-liikkeen valikoimiin, käytännössä niitä harvoin päätyi tiskille. Omat nukkeni on hankittu tiskin alta, suhteiden avulla. Materiaalien hankala saatavuus puolestaan vaikutti siihen, ettei kansallispukuja olisi pystynyt tekemään itse noin vain.

Kun perestroikan ja glasnostin myötä Viron lippu vapautettiin pannasta, me teimme mummoni luona Viron lipun itse. Kangaspulan vuoksi sinimustavalkoinen kangaskimara hankittiin jälleen suhteiden avulla. Koska se, että virolaisilla on oikeus käyttää Viron lippua, on ollut työn ja vaivan takana, minäkin käytän toisinaan sinimustavalkoista väriyhdistelmää. Ilahdun myös aina nähdessäni Tallinnan lentoaseman penkit, jotka on päällystetty kansallispukukankaiden kuvioilla: nyt ne ovat kaikkein saatavilla.

Silti muinoin suurella vaivalla hankitut kansallispukunuket ovat varastossani. Ne muistuttavat minua Neuvostoliitosta enemmän kuin Virosta, mutta eikö niiden naftaliiniin pistäminen ole myönnytys sille, että Neuvostoliitto omi kansallispukuja omiin tarkoitusperiinsä?

Koska Suomen lipun käyttö muissa kuin liputusyhteyksissä ja urheilukilpailuissa muistuttaa minua arvomaailmasta, joka ei ole omani, en pistäisi rintaani lippupinssiä, mutta ehkä juuri niin pitäisi tehdä. Ehkäpä rasismia vastustavien pitäisi käydä vastarintaan ja käyttää maan tunnusmerkkejä, kunnes Suomi-paitaan pukeutunutta ei automaattisesti pidetä enää rasistina: Suomen kansalliset symbolit kuuluvat kaikille, jotka pitävät Suomen itsenäisyyttä ja kulttuuria arvossa. Niiden luovuttaminen ääriryhmän etuoikeudeksi on periksi antamista. J

Suositut