◼	Lokakuussa 1981 ­Tamminiemi muuttui vallan linnakkeesta ­sairaskodiksi. Pentti Nissinen kuvasi ulkoilua Ilta-Sanomiin.
Lokakuussa 1981 ­Tamminiemi muuttui vallan linnakkeesta ­sairaskodiksi. Pentti Nissinen kuvasi ulkoilua Ilta-Sanomiin.

Väärin kirjoitettu

Kesällä 35 vuotta sitten joukko toimittajia teki salaa kirjaa. Sen nimeksi tuli Tamminiemen pesänjakajat. Kirja mullisti tavan, jolla Suomessa kirjoitetaan poliitikoista.

Lokakuussa 1981 ­Tamminiemi muuttui vallan linnakkeesta ­sairaskodiksi. Pentti Nissinen kuvasi ulkoilua Ilta-Sanomiin.

Ei näitä isänpäivälahjaksi ostettu, vaan itselle.

Syksyn 1981 Suomen myydyin kirja ei ollut Kalle Päätalon uutuus, vaan 39 markan poliittinen taskukirja, joka tuntui ilmestyneen tyhjästä. Edes tekijää ei tiedetty.

Nimimerkki Lauantaiseuran Tamminiemen pesänjakajat myytiin toistuvasti loppuun kioskeista, lehtipisteistä sekä Helsingin Akateemisen ja Suomalaisen kirjakaupan tapaisista suurmyymälöistä. Kovimman kysynnän aikana kirjaa ei edes laitettu hyllyihin. Kauppoihin tuotiin täysiä trukkilavoja, joista sitä sai kahmia.

Kansa valmistautui uudenlaisiin presidentinvaaleihin, joissa Urho Kekkonen ei olisi ehdolla. Lauantaiseuran kirjoittajat näyttivät perehtyneen sekä vallanperijöihin että UKK:n hoviin ytimiä myöten. He osasivat kuvailla tarkasti Presidentinlinnan kansliapäällikön Juhani Perttusen ikkunaverhojen sävyä ja rakastuneen Johannes Virolaisen sielunliikkeitä. Herkulliset yksityiskohdat ja puolihämärät vehkeilyt eivät jääneet huomaamatta.

Hauska kohukirja pystyi myyntilistojen ykkösenä yli puoli vuotta. Keväällä 1982 tehdyn gallupin mukaan joka kuudes yli 15-vuotias suomalainen oli lukenut sen. Kaksi kolmasosaa tykkäsi.

Kun yleinen uteliaisuus kasvoi, jotkut toimittajat ja pikkupoliitikot alkoivat vihjailla kirjoittajeensa Tamminiemen pesänjakajat. Oikeilla kirjoittajilla oli hyvät syyt pysyä salassa.

Kun Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Aarno ”Loka” Laitinen ehdotti alaisilleen Richard’s Pubissa salaista kirjaprojektia, kaikki paitsi yksi suostuivat.

Mukana oli äkkiä seitsemän kirjoittajaa, ja seitsenhenkiset ryhmät olivat Laitisen mielestä kaikkein tehokkaimpia. Hän muisti, että Vanhassa testamentissa Daavid jakoi armeijansa seitsemän ryhmiin, jotka jahtasivat ja ympärileikkasivat filistealaisia. ”Kaksi piteli käsistä, kaksi jaloista, yksi kullista, yksi leikkasi esinahan ja yksi oli ryhmänjohtaja.”

Arto Astikainen, Kalle Heiskanen, Ritva Remes, Hannu Savola, Anneli Sundberg, Janne Virkkunen ja ryhmänjohtaja Laitinen yrittivät saada otteen siitä, mitä Kekkosen vallan kulisseissa tapahtui ja ketkä pyrkivät UKK:n paikalle. Seuraavat presidentinvaalit olisivat luultavasti vuonna 1984.

Tamminiemen pesänjakajat ei olisi niin pureva kirja, jos sen takana ei olisi vuosia kasautunutta journalistista painetta. Kirjoittajilla oli käytössään maan suurin lehti, mutta idänsuhteisiin kytkeytynyt herran pelko ja salailu rajoittivat heitä.

Kesällä 1979 Laitisen Kummitäti-pakinapalsta oli hermostuttanut keskustalaisia todenmakuisella sepitteellä siitä, kuinka täti muka kävi kesäleski Paavo Väyrysen yövieraana Helsingin Pohjoisrannassa ja kuuli tämän suuria suunnitelmia. Palsta lakkautettiin.

Saman vuoden lokakuussa Virkkunen kirjoitti HS:n sunnuntaisivuille presidentin henkilöpalvonnan kasvua koskevan jutun. Uutispäätoimittaja ­Simopekka Nortamo hyllytti sen viime tipassa. Siistitty versio ilmestyi joulukuussa – kun Kekkonen oli kunnioittanut lehden 90-vuotisjuhlaa läsnä­olollaan.

Valtion päämiehen silminnähden horjuvasta terveydestä ei sopinut kirjoittaa ilman virallista tietoa, eikä sitä Tamminiemestä herunut. Aarno Laitisen tehtäviin kuului Kekkosen nekrologin säännöllinen päivittäminen.

Politiikan toimitus oli tiedonhankinnassa tehokas ryhmä, jota yhdisti musta huumori. Työhuoneen seinää koristi Neuvosto-Karjala-lehden juliste NKP:n politbyroon johtajista. Aina kun joku vanha puolueherra menehtyi, hänen viereensä merkittiin risti.

Vuoden 1981 helmikuussa Laitinen sai idean toisenlaisesta vaalikirjasta. Se tuhoaisi hänen uransa Helsingin Sanomissa.

Sinä kesänä Arto Astikainen pelkäsi, että päätoimittaja tai anoppi huomaa.

Hän oli yrittänyt tehdä kirjaa työpisteellään päivätöiden jälkeen mutta säikähtänyt perin pohjin, kun vastaava päätoimittaja Heikki Tikkanen oli marssinut iltamyöhällä paikalle ja melkein vilkaissut liuskaa kirjoituskoneessa.

Oli viisaampaa kirjoittaa presidenttipelistä kotona kesälomalla. Kun anoppi tuli kylään, Astikainen odotti, että tämä lähtisi ostoksille.

WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio ja politiikan toimittajat olivat allekirjoittaneet ”Uutistoiminnan käsikirjan” kustannussopimuksen 2.4.1981. Tahallisen tylsä nimi oli osa kulissia: oikea työnimi ”Kuka Kekkosen jälkeen” kertoi, mistä oli kyse.

Tarmio ja apulaisjohtaja Matti Snell lupasivat pitää kirjan tekijät salassa. Teos aiottiin julkaista nimimerkillä Kaarlo S. Takala, joka myös merkittiin kirjanpitoon 10 000 markan ennakkomaksun saajaksi.

Presidenttipelin 23 avainhenkilön ja kotiryssäjärjestelmän tapaisten kuvioiden esittelyt kirjoitettiin ja editoitiin vaikuttamaan yhden ihmisen tekstiltä. Tyylilaji oli satiirinen.

WSOY sai kirjan käsikirjoituksen heinäkuussa hieman ennen deadlinea. Snell ja Tarmio ottivat sen mukaansa lounaalle ja olivat ratketa riemusta. ”Hihkuimme ja hihitimme niin kuin vain terve, normaali suomalainen mies hihkuu päästessään kurkistelemaan poliitikkojen ja kähmijöiden sielujen syövereihin”, Tarmio tarinoi myöhemmin tv-ohjelmassa Saanko puhutella.

Ehkä hilpeä pääjohtaja laski leikkiä, kun hän heitti Snellille kysymyksen, voiko tällaista kirjaa julkaista. Snell tulkitsi, että ei voi.

Kustantamosta kerrottiin Laitiselle, että Suomen johtavan politiikan toimituksen kirja on huonosti kirjoitettu. WSOY paheksui poliitikkojen puolisoiden esittelyä. Torjunnan perusteina ei mainittu Kekkosta eikä Neuvostoliittoa, vaan Jan-Magnus Janssonin vaimolta leikatut suonikohjut ja kiireisen Ulf Sundqvistin arkea pyörittäneen vaimon pyöristyminen.

”Tekosyynäkin heppoista kamaa”, sanoo Ritva Remes, joka kirjoitti Janssonin profiilin sekä Linnan emännät -luvun yhdessä Anneli Sundbergin kanssa. Häiritsevät pikkuseikat olisi voinut helposti viilata pois. WSOY ei kuitenkaan huolinut kirjaa, vaikka Laitinen lopulta tarjoutui laittamaan siihen oman nimensä.

Aivoverenkierron häiriöiden ja muistikatkosten vaivaama Kekkonen lähti 17. elokuuta Islantiin kalaretkelle, joka jäi hänen viimeiseksi ulkomaanmatkakseen.

HS:n paikalle lähettämä Kalle Heiskanen sai kalastuksen seuraamisen sijasta tyytyä adjutantti Lasse Wächterin tiedonantoihin mahtavasta lohisaaliista.

Artikkeliin otettiin kuva presidentti Vigdis Finnbogadóttirista taluttamassa lopen uupuneen oloista vanhusta. Presidenttien yhteinen lounas jäi lyhyeksi. Lääkäri vaikutti hyvin huolestuneelta, minkä Heiskanen kertoi lukijoille.

Heiskanen palasi kotiin hieman jutun ilmestymisen jälkeen. Simopekka Nortamoon oli aamulla otettu yhteyttä presidentin kansliasta. Hän haukkui toimittajansa puhelimessa ja määräsi tämän kirjoittamaan oikaisun. Heiskanen kieltäytyi.

Anneli Sundberg komennettiin uutisoimaan, että presidentin matkaväsymys on ohi. Lopullinen muotoilu, vähäinen matkaväsymys, oli Nortamon käsialaa.

Politiikan toimituksen verenpaine nousi taas kerran. Kirjan viimeistely jatkui. Sen merkitys tuntui kasvavan kohisten. Sundberg keksi nimen Tamminiemen pesänjakajat.

Kustantajan etsiskely oli loppukesällä tavallistakin hankalampaa.

Entinen HS:n toimitussihteeri Jussi Niininen oli siirtynyt pyörittämään tamperelaisen Hymy-lehden Helsingin toimitusta. Samaan Lehtimiehet-yhtymään kuului Pikku-Kalle-vitsikirjojen tapaista kioskitavaraa julkaissut Kustannus-Vaihe.

Niininen kertoi Laitiselle, että kirjojen kustantaminen aiottiin lopettaa, koska Hymyn toimittajalegendan Veikko Ennalan elämäkerta oli myynyt luvattoman heikosti. Parin viikon harkinnan jälkeen Lehtimiehet suostui kuitenkin julkaisemaan Tamminiemen pesänjakajat. WSOY lupasi yhä olla paljastamatta kirjoittajia.

Tekijäksi merkittiin ”Lauantaiseura”, J. V. Snellmanin ja kumppanien kansallisromanttisen 1830-luvun ryhmän mukaan.

Laitinen muistaa saaneensa tekstin oikovedokset viimeisiä viilauksia varten 11. syyskuuta. Sinä päivänä Kekkonen jäi sairauslomalle. Vuoden 1984 presidentinvaaleja koskevat maininnat piti poistaa äkkiä kirjasta, sillä niitä ei järjestettäisi.

Ennen painoon menoa teksti lieveni hieman. Poliitikon arkea -luvussa ma­keaa elämää viettävän Olavi Martikaisen (kesk.) nimi jäi mainitsematta.

Kirja loppuu Kekkosen lausahdukseen pääministeri Mauno Koivistolle: ”Minä en jaksa enää.” Presidentti jätti tehtävänsä 27. lokakuuta, puolitoista viikkoa Tamminiemen pesänjakajien ilmestymisen jälkeen.

’Alatyylinen, ei ollut mitään uutta.”

Lauantaiseuran jäsenet olivat sopineet, että kirjaa piti haukkua, jos joku kysyi mielipidettä. Laitinen vähätteli Tamminiemen pesänjakajia eduskunnan kuppilan lisäksi Ilta-Sanomien haastattelussa. Nuiva asenne oli poliittisissa piireissä yleinen, mutta harva jätti kirjan lukematta.

Diplomaatit alkoivat kaivata englanninkielistä käännöstä pysyäkseen kartalla. ”The Spoils of Tamminiemi” syntyi Yhdysvaltain ja Britannian lähetystöjen yhteistuotantona. KGB:lla oli käsitys tekijöistä, koska Kotiryssä-luvun kenraali Viktor Vladimirov muisti nähneensä Sundbergin vuorineuvos Kari Kairamon kanssa nauttimallaan illallisella, josta kirja kertoi ruokalajin tarkkuudella.

Kirjan koettiin kannattavan Koivistoa ja Virolaista, vaikka Lauantaiseura alkusanoissa kiisti olevansa kenenkään puolella tai ketään vastaan. Laitinen väittää kuitenkin tilanneensa Koivisto-luvun Yksinäinen sheriffi -luvun joukon ”kiihkeimmältä Koiviston vastustajalta”. Työnjaon linja oli se, että kukaan ei saanut esitellä omaa suosikkiehdokastaan. Laitinen sanoo kirjoittaneensa itse Väyrysestä.

Janne Virkkusen mukaan kirja oli lähinnä reaktio salailun ilmapiiriin, mutta tekijöillä oli myös yhteinen halu estää alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen presidentiksi nouseminen.

Marraskuun 1981 puoluekokouksessa Kuopion jäähallissa keskusta asetti presidenttiehdokkaakseen Virolaisen. Kustannus-Vaiheen ehdotus Tamminiemen pesänjakajat -myyntikojun pystyttämisestä jäähalliin ei mennyt läpi.

Mielihyvän peittely kirjakaupoissa oli vaikeaa.

Pesänjakajien pinot hupenivat silmissä kuukaudesta toiseen. Ostajissa näkyi paljon ”kulttuuri-ihmisiä, joiden ei kuvittelisi tällaiseen sortuvan”, Aarno Laitinen sanoo.

Etenkin Hannu Savolalla oli aihetta iloon. Muut kirjoittajat olivat pilkanneet Savolaa vedonlyönnissä, jossa hän veikkasi, että Tamminiemen pesänjakajat voisi myydä peräti 9 000 kappaletta erikoisessa tilanteessa UKK:n kaaduttua. Muut veikkaukset olivat vielä pahemmin pielessä.

Myynti oli käynnistynyt takkuilevasti. Kirja saapui R-kioskeihin viikon myöhässä, ja Rautakirjaa epäiltiin poliittisesta jänistämisestä. Yhtiö selitti myöhästymisen tietotekniikan häiriöllä.

Savola seurasi menekkiä tarkimmin ja saattoi palata kirjakauppakierrokselta töihin posket innosta punaisina. ”30 000, 50 000, 70 000 – me on myyty enemmän kuin Tuntematon sotilas”, hän hehkutti Remekselle.

Kustannus-Vaihe painoi kirjaa puolessatoista vuodessa 162 000 kappaletta. Toinen kustantaja Gummerus otti 20 000 kappaleen lisäpainoksen 1989.

Meilahden sairaalassa kirja oli kuolemansairaiden potilaiden ykkössuosikki. ”Jotenkin se viehätti, että he saivat iloa Tamminiemen pesänjakajista”, Laitinen myöntää.

Pääjohtaja Tarmion mitta täyttyi joulun alla. Hymy oli julkaissut ”Lauan­taiseuran puheenjohtajan” haastattelun.

Kieli poskessa -henkinen juttu maalasi kuvaa vaikutusvaltaisesta salaseurasta. Yhteyksiä oli olevinaan puoluetoimistoihin, Tehtaankadulle ja Kekkosen lääkäreihin. Puheenjohtaja mainitsi myös Hannu Tarmion ja tämän mietelauseen, jonka mukaan sellaista sensoria ei ole, jolle maailma jättäisi nauramatta.

Tarmio iski takaisin vaalien jälkeen perjantaina 26. helmikuuta 1982.

MTV:n suorassa ohjelmassa Saanko puhutella hän paljasti Lauantaiseuran pamfletin tekijöiksi HS:n politiikan toimittajat. Tarmio oli ottanut yhteyttä kirjan henkilöihin ja väitti, että lähes kaikki tuomitsivat sen. Max Jakobson ei kylläkään vaikuttanut kovin tuohtuneelta, kun hän kumosi kirjan väitteen keskinkertaisuuudestaan tenniskentillä. Diplomaatti haastoi kirjoittajan kaksintaisteluun, ja vastustaja saisi valita pallot.

Raivo ja pelko vuorottelivat Kulosaaressa Virkkusen kotona, jonne osa Lauantaiseurasta oli kokoontunut katsomaan televisiota. Viikonlopun ajan päätoimittajat tavoittelivat kiihkeästi Laitista, joka lähti lomamatkalle vaimonsa Seija Sartin kanssa.

Tarmio sai postikortin Meksikosta. Siinä kehuttiin muinaisten maya-intiaa­nien patsaita, vaikka tekijöiden nimistä ei ollut tietoa.

Jäätävä hiljaisuus ympäröi politiikan toimituksen huonetta maaliskuun alkuviikot, vaikka päätoimittajat ja kotimaan toimitus eivät olleet kaukana. Aika tuntui pysähtyneen. Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajat kutsuttiin yksitellen päätoimittajien kuulusteluihin.

Toimittajiinsa luottanut Heikki Tikkanen oli pettynyt mutta asiallinen. Simopekka Nortamo otti pahan poliisin roolin.

Antti Blåfieldin historiikissa Loistavat Erkot (Otava 2014) Anneli Sundberg muistaa Nortamon puhuttelut ihmisarvoa alentavina ja härskeinä: ”Ajattelin, että vittu jätkä, ikinä et saa anteeksi.”

Kun tuli Ritva Remeksen vuoro, hän kompastui maton reunaan. Epäluottamuksen tunnelma keveni hetkesi. Puhuttelun aikana hän keskittyi ihailemaan vastapäisen talon seinäkoristeita.

Kirjan sisällön sijasta päätoimittajia loukkasi työnteko toiselle saman alan firmalle. Eniten sapetti kustantamon yhteys Hymyyn, laatumedian inhokkiin. Nortamo luuli, että pamfletti oli vain jäävuoren huippu, ja politiikan osastolla oli pitkään sentattu salaa Hymyyn. Toimittajista yritettiin puristaa tunnustuksia tai ilmiantoja.

Pahimmat ilmi tulleet rikkeet taisivat olla hätävalheita. Kun lauantaiseuralaiset olivat lasketelleet Lehtimiesten hiihtokeskuksessa Nilsiän Tahkovuorella, he väittivät viettäneensä kolme päivää Kalle Heiskasen huvilalla. Huvila oli oikeasti noin 20 neliön mökki.

Ärsyttävän suositun kirjan tekijöiden paljastuminen herätti vahingoniloa monissa kollegoissa.

Kansan ja median sympatiat kääntyivät kuitenkin kirjoittajien puolelle, kun Helsingin Sanomat irtisanoi Meksikossa ruskettuneen Aarno Laitisen tiistaina 23.3.1982 kello 13:00.

Viisi muuta kirjoittajaa sai vakavan varoituksen, jonka Virkkunen otti raskaimmin. Savola oli ehtinyt siirtyä Suomen Kuvalehteen.

Kukkia virtasi Laitisen kotiin, ja entiselle työpöydälle ilmestyi sananvapauden muistoseppele. Uusi kohu myi kirjaa siihen malliin, että taas oli uuden painoksen paikka: 15 000 kpl.

Ilmiantajaksi ryhtyneen Tarmion kurssi ei ollut nousussa. HS:n taloussivu kertoi 25.3., että WSOY:n A-osake putosi kolisten, ja todennäköinen syy oli ”pääjohtajan kiusallinen julkisuus näinä päivinä”. Tarmion pakinat katosivat Ilta-Sanomien sivuilta.

Journalistina arvostettu Simopekka Nortamo (1927–2003) ei jupakan takia jää aikakirjoihin sellaisena sananvapauden puolustajana kuin olisi halunnut. Hänen Päivälehden arkistoon kokoamansa Tamminiemen pesänjakajat -kansio saattaa toki avata uusia näkökohtia tapahtumaketjuun. Tutkijat saavat tutustua salaiseksi luokiteltuun aineistoon vuonna 2020.

Välimiesoikeus kumosi aiheettomina potkut, joita Helsingin Sanomat perusteli Laitisen ”kaksoisroolin” aiheuttamilla haitoilla ja lehden journalististen periaatteiden rikkomisella. Oikeus tulkitsi, että kirja ei ollut ristiriidassa esimiesaseman ja HS:n kanssa juuri siksi, että sitä ei tehty omalla nimellä.

Laitisen 20 000 markan hyvityssakko upposi minkkiturkkiin Seija Sartille. Huhut, joiden mukaan pariskunta olisi vuorannut uuden asuntonsa WC-pöntön istuimen turkiksilla, eivät pidä paikkaansa.

Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen oli jonkin aikaa Tamminiemen pesänjakajien ykkösvastustaja, joka halusi kieltää kirjoittajilta pääsyn eduskuntaan tai ainakin sen saunaan. Virolaisen repivää avioeroa ja omaa Kekkos-juoruilua oli kuvattu kirjassa kaunistelemattomasti.

Heikki Tikkanen ilmoitti puhemiehelle, että eduskunta ei päätä Helsingin Sanomien toimittajista. Päätoimittaja pyysi Remestä jatkamaan töitään Arkadian­mäellä.

Paljastuneiden kirjoittajien työkuvioihin mahtui myös ”neutralisointia ja uudelleen järjestämistä” eri tehtävissä, Arto Astikainen muistaa.

Irtisanottu Laitinen päätyi muutamaksi vuodeksi Lehtimiehille tekemään lisää satiirisia pamfletteja (Musta monopoli, Kremlin kellokkaat, Rahat tai renki) ja avustamaan värikkäitä aikakauslehtiä firman Helsingin tiloissa. Työolot olivat kaukana Helsingin Sanomista.

Ovikelloa soitti kerran maalaistyttö, joka oli tulossa Jallun tai Kallen nakukuvaukseen. ”Tartteeks naija kanssa?” Laitiselta kysyttiin.

Miljoonapotin menettänyt WSOY alkoi julkaista muita kirjoja Lauantaiseuran aiheista.

1982 ilmestyivät Pentti Sainion Mitä tapahtui Urho Kekkoselle ja Markku Laukkasen Kekkospuolueen kujanjuoksu. Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston Kun valta vaihtui (Kirjayhtymä 1982) sai lajin vakavimman teoksen maineen. Markkinoille tuli myös suoranaisia vedätyksiä, kuten hämäräksi jääneen ”Kaarlo S. Takalan” Tasavallan pesänjakajat (Palmu-kirjat, 1987).

Laitisen Mustaa monopolia (1982) painettiin 100 000 kappaletta. Tarve kirjoille, jotka kertoivat lehdissä vaiettuja asioita, ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin ennen Tamminiemen pesänjakajia.

”Se lopetti salailun ajan, ja lehtien kirjoitustyyli muuttui”, Remes toteaa. ”Alkoi olla pikku-pesänjakajia, joita oli hauska katsoa vierestä. Monesti on mennyt överiksi.”

Kohukirjan jälkeen muutkin kuin uskotut miehet tiesivät, mitä tarkoittaa kotiryssä. Yhteiskunnan muutosten kiteyttäminen henkilöiden väliseksi peliksi yleistyi journalismissa.

Tamminiemen pesänjakajat on vakiinnuttanut paikkansa 1980-luvun alun vallanvaihdon perusteoksena. Akateeminen historiankirjoitus vahvistaa monet likasankojournalismina tyrmätyt havainnot kestäviksi ja päteviksi.

Nöyryytetty kirjoittajatiimi lienee saanut myös ammatillista hyvitystä kolhuistaan.

Janne Virkkusesta tuli Helsingin Sanomien päätoimittaja, Hannu Savolasta (1949–2007) Ilta-Sanomien päätoimittaja, Kalle Heiskasesta Pohjalaisen päätoimittaja. Arto Astikainen ja Anneli Sundberg olivat HS:n politiikan toimituksen esimiehiä, Ritva Remes lehden toimitussihteeri sekä talous- ja työliitteen tuottaja.

Myös Aarno Laitisesta povattiin aikoinaan HS:n päätoimittajaa, vaikka miehen luonteenlaatu oli hieman anarkistinen. Herrahissiin viittasi se, että häntä pyydettiin hoitamaan lehden neuvostoliittolaisten vieraiden isännöintiä.

”Tuskin olisin tykännyt niistä hommista”, vapaa kolumnisti sanoo. ”Kirjoittaminen on toimittajan työn tärkein asia.”

Kustannus-Vaihetta ei enää ollut, kun Gummerus julkaisi Tamminiemen pesänjakajien viimeiseksi julistetun painoksen syksyllä 1989.

Kirjassa ”ikääntyväksi playgirliksi” luonnehdittu Kyllikki Virolainen oli julkaisutilaisuudessa ensimmäisten joukossa osoittamassa, että ei kantanut kaunaa.

Gummeruksen johtaja Risto Lehmusoksa väitti, että Tamminiemen pesänjakajat ei ole vain aikansa tuote: ”Jos sadan vuoden kuluttua kirjan lukee, niin sen luettuaan katsoo ympärilleen ja toteaa: tällaistahan elämä on.”

Lopulta myös WSOY kelpuutti Tamminiemen pesänjakajat. Syksyllä 2013 se ilmestyi sähköisesti kustantamon verkkosivuilla.

Kirjan epäsovinnaiselle arvolle sopii se, että yhtään kovakantista painosta ei ikinä otettu. SK