mielipide

jan erola

Kirjoittaja on Helsingin vuoden 2016 kirjamessujen ohjelmajohtaja ja viestintäkonsultti.

Kolumni

Miten kansa natotetaan

Ehkä vuonna 3000 Turkki voisi olla EU:n jäsen, Britannian entinen pääministeri David Cameron lohkaisi toukokuussa, kun Brexit-leiri levitti jälleen valheitaan Britanniaan lähitulevaisuudessa ryntäävistä miljoonista EU-turkkilaisista. Tuolloin Cameronin lohduton aikatauluarvio Turkin EU-neuvotteluista hätkähdytti. Juuri nyt se vaikuttaa optimistiselta. Epäonnistuneen sotilasvallankaappauk­sen ja erityisesti sen jälkeisten, Turkin presidentin Erdoganin käynnistämien puhdistusten jälkeen maan taival osaksi länsimaisten demokratioiden perhettä tuntuu mahdottomalta. Toisaalta Turkki kuuluu jo toiseen, EU:ta suurpiirteisempään läntiseen arvoyhteisöön, Natoon.

Yhä useampi täyspäisen oloinen suomalaiseliitin jäsen haikailee nykyään pääsystä samaisen yhteisön täysjäseneksi. Toistaiseksi Nato-leiriltä puuttuu vielä Suomen kansan enemmistön kannatus. Kiivaille natoilijoille viime viikot ovat kuitenkin olleet toivoa herättäviä. Kansat voivat muuttaa nopeastikin mieltään, jos niitä oikealla tavalla näppäilee.

Demokraattisten silmälasien läpi katsottuna Mustafa Kemal Atatürkin johdolla rakentuneen sekulaarin Turkin luisuminen kohti islamilla ratsastavaa totalitarismia on erityisen surullista katsottavaa. Tuore sotilaskaappausyritys nostaa mieliin Saksan valtiopäivätalon tuhopolton vuonna 1933. Tuolloin amatöörimäinen isku demokra­tiaa vastaan johti Weimarin tasavallan poliittisen järjestelmän luhistumiseen. Pian ­kaaoksen avulla valtaan nousseen ääriliikkeen katupartiot korvasivat oikeuslaitoksen – aivan kuin Turkissa nyt.

Vihankylvö ei Turkissa ole uutta. Vuonna 2005, Erdoganin ollessa aiemmin pääministerinä, Turkissa julkaistiin luvatta uusi painos Adolf Hitlerin alkuperäisestä Mein Kampfista. Siitä tuli hitti, jonka syyksi arveltiin islamistien Israel- ja USA-vihamielisyyttä.

Kyllä kansa tietää, suomalaisen populismin uranuurtaja Veikko Vennamolla oli tapana sanoa. Ensin kansalle pitää luonnollisesti kertoa, mitä sen pitää tietää. Tuolloin uusi tieto oli herraviha, tulkinta unohdetusta kansasta ja rötösherroista. Eurooppalaisille nykypopulisteille pelon- ja vihanlähteet ovat kotoisia herroja etäämmällä: Brysselissä, Lähi-idässä ja Afrikassa.

Kun Britanniassa populistit voittivat Brexit-äänestyksessä, merkittävässä roolissa oli lehdistö. Kansanäänestystä edeltäneinä kuukausina suurilevikkiset ja kiivaan eurovastaiset iltapäivälehdet The Daily Mail, The Daily Express ja loppumetreillä myös The Sun kunnostautuivat liki päivittäiseen, valheelliseen pakolais- ja EU-uutisointiin.

Olisiko vastaava ilmiö mahdollinen Suomessa? EU-jäsenyydestä, en usko. Mutta Nato-jäsenyydestä, kyllä. Suomalaisten ryssänpelko ja siitä sikiävä ryssäviha istuvat meissä syvällä. Ne on helppo herättää. Ja toisin kuin Brysselistä, Moskovasta kertovia pelottelutarinoita ei tarvitse keksiä omasta päästään. Kuten Britanniassa, myös Suomessa iltapäivälehdillä olisi koukutta­vien pelkojen lietsomisella liiketaloudelliset syyt – mahdollisten poliittisten motii­vien ohella. Pelko myy.

Putin-aiheisten lööppien kierrättämisestä päätellen ryssänpelko käy Suomessa edelleen hyvin kaupaksi. Jotta Nato-eliitti saisi haluamansa vastauksen tulevassa Suomen Nato-kansanäänestyksessä, Venäjän täytyisi taas riehua rajoillaan. Sitten lehdet aloittaisivat ryssänpelkömylläkän – ja avot! Mekin pääsisimme kaupanteon sijaan nahistelemaan ydinasevallan kanssa ja sotimaan Turkin rinnalla. J

Uusimmat