kohtaamiset

◼	Valokuvasuurennokset kertovat jääkäriliikkeen vaiheista.
Valokuvasuurennokset kertovat jääkäriliikkeen vaiheista.

MUSEO

Jääkärimarssi alushameen kätköissä

Uudistunut jääkärimuseo kertoo muutakin kuin sankaritarinaa.

Kortesjärven entisellä kunnantalolla on toiminut vuodesta 1995 Suomen Jääkärimuseo. Nyt museo on avattu kokonaan uudistettuna ja nykystandardeja vastaavana. Jääkärit ovat läsnä valokuvin, esinein, kirjein ja jopa omalla äänellään.

Ennen Kortesjärvelle menoa mielikuvani jääkäriliikkeestä olivat hajanaisia: jääkäreitä hiihtämässä Pohjanlahden poikki ja taistelemassa itärintamalla, Jean Sibeliuksen Jääkärimarssi ja Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian.

Kortesjärvellä oikeat jääkärit marssivat nuorina miehinä saksalaisten vuonna 1916 kuvaamassa dokumenttifilmissä. Jokaisen jääkärin nimi – kaikki 1 887 – on kirjoitettu punaiselle seinälle jääkäritakkien taakse. Jääkärien puhetta voi kuunnella haastattelunauhoilta.

Museo esittelee jääkäriliikkeen historiaa alkusiemenistä lähtien: sortotoimenpiteitä vastustaneen Suuren adressin keisarille vieneiden tyly kohtelu, jääkäriliikkeen perustaminen Ostrobotnian kabinetissa, sotilaskoulutus Lockstedtissa Saksassa, Suuri värväys, taistelut itärintamalla, vihdoin paluu Merenkurkun yli Vaasaan, jossa ylipäällikkö Mannerheim tarkasti joukot 26.2.1918.

Ensimmäiset jääkäreiksi lähteneet olivat enimmäkseen korkeasti koulutettuja, usein ruotsinkielisiä kaupunkilaisia. Kun päätös kokonaisen pataljoonan perustamisesta syntyi elokuussa 1915, alkoi Suuri värväys.

Jääkärikoulutukseen osallistui lähes 2 000 suomalaista. Innokkaimpia lähtijöitä olivat pohjalaiset.

”Väkilukuun verraten heitä oli eniten juuri Kortesjärveltä, jossa lähtemistä ei pelätty”, kertoo Suomen Jääkärimu­seon intendentti Hanna Rieck-Takala.

”Aina värvätyt eivät edes tienneet, minne olivat menossa.”

Rieck-Takala vastasi muutostöistä ja esillepanosta perusnäyttelyn kuraattorin Anne-Maj Salinin kanssa.

”Ideana oli saada aikaan jääkäreiden oma museo, jossa jääkäreiden oma ääni näkyy ja kuuluu”, Salin sanoo.

Luonnollisesti museossa on myös tavanomaista sotamateriaalia kuten kypäriä, tykkejä ja ruostuneita kranaatinsirpaleita.

Valokuvien ihmisenkokoiset suurennokset lisäävät todellisuuden tuntua.

Mukana on myös Lauri Leppäsen Vaasan jääkäripatsaan mallin mukaan valettu pienoisveistos sekä jääkärisäätiön­ hyväksi 1950–1960-luvulla myytyjä Arabian keramiikkaversioita.

Autenttisia ovat myös pohjalaistaiteilija Kaarlo Lamminheimon jääkäritovereistaan laatimat hiilipiirrokset ja maalaus Jääkärivalan vannominen Libaun kirkossa.

Yleisilme on rauhallinen. Tiloissa on helppo liikkua ryhminä tai vaikka pyörätuolilla, joka taitaa olla monen museovieraan kulkuväline.

Seinätaulut osoittavat, ettei jääkärien historia ollut pelkkää sankaritarinaa. Monet Misse-­joella itärintamalla taistelleet sairastuivat malariaan.

Ennen Suomeen paluuta jääkärit viettivät lähes vuoden Libaussa, jossa joukkoja koulutettiin edelleen tuleviin tehtäviin. Vapaa-aikaakin jäi.

Päiväkirjoissaan ja kirjeissään jääkärit kertoivat kahviloista, ravintoloista, elokuvista, konserteista ja illanvietoista.

”Jääkärit järjestivät keskuudessaan myös kulttuurikilpailuja”, Anne-Maj Salin kertoo.

Jääkärimarssin sanoituskilpailun voitti luutnantti Heikki Nurmio. ”Sanat kuljetettiin Sibeliuksen sävellettäväksi salaisia etappiteitä pitkin Saksasta Uumajaan ja moottoriveneellä Vaasaan ja sieltä eteenpäin Helsinkiin ylioppilastytön alushameen saumoihin kätkettynä.”

Myös Jääkärimarssi on kuultavissa museossa.J

Marjatta Hietaniemi

Suomen Jääkärimuseo, Jääkärintie 80, Kortesjärvi.

◼	Hilary Mantel:  Margaret Thatcherin salamurha. Suom.  Kaisa Sivenius.  178 s. Teos, 2017.
Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha. Suom. Kaisa Sivenius. 178 s. Teos, 2017.

NOVELLIKOKOELMA

Ilkikurisia tarinoita

Hilary Mantelin novellit ovat valioluokkaa.

Englantilaisen Hilary Mantelin historiallisissa romaaneissa terävä ihmiskuvaus­ yhdistyy yhteiskunnallisten valtasuhteiden ymmärrykseen. Margaret Thatcherin salamurha vakuuttaa lopullisesti Mantelin ensiluokkaisuudesta. Novellikokoelma liikkuu usein hirvit­tävän ja huvittavan rajalla. Eräässä novellissa tyttö yrittää mustalla huumorilla hallita sitä tosiseikkaa, että sisar on kuolemaa kaipaava anorektikko.

Brittipariskunta asuu 1980-luvulla naisvihamielisessä Saudi-Arabiassa. Nainen avaa oven pakistanilaiselle liikemiehelle, joka pyytää päästä soittamaan. Mies tunkeutuu naisen elämään. Hän ei uskalla vastustella ettei olisi kuin paikallinen, jotka kohtelevat miestä alempiarvoisena. Mies alkaa kuitenkin itse käyttäytyä naista kohtaan saudin tavoin.

Valta-asetelmia sekoitetaan myös Kielikoulu-novellissa. Ylemmän luokan kodissa työt aloittanut kotiapulainen kertoo hovimestarille pelänneensä edellisessä työpaikassaan perheen sikamaista poikaa. Kun keltaihoinen nainen kertoo mustaihoiselle hovimestarille nöyryyttävää tarinaa, mies korjailee naisen kielivirheitä.

Joskus vallanpitäjä luottaa liikaa etevämmyyteensä. Pikkukaupungin kirjakerhoon puhumaan kutsuttu naiskirjailija katsoo säälin ja sarkasmin sekoituksella tunkkaista majapaikkaansa, laukkuaan kantavaa vammaista tyttöä ja ”kierosilmäisiä” kuuntelijoita. Juuri kun nainen sitä vähiten odottaa, hän joutuu itse ylenkatsovan säälin kohteeksi.

Kaisa Sivenius on kääntänyt Mantelin vivahteita kunnioittavan kielen rikkaaksi suomeksi. J

Herman Raivio

© Foto-Neiti

◼	Ilmar Taska: Pobeda. Suom. Jouko Vanhanen. 315 s. WSOY, 2017.
Ilmar Taska: Pobeda. Suom. Jouko Vanhanen. 315 s. WSOY, 2017.

Romaani

Kiiltävän auton lumo

Sosialistisen Viron syntyvaiheita.

Ilmar Taska on kirjoittanut pikkupojan keskeiseksi uuden yhteiskunnan vastaanottajaksi ja kokijaksi. Kansalaisia siivoavan operatiivisen osaston johtajasetä onnistuu houkuttelemaan ja puhuttamaan pojan, koska on ovela ja miellyttävä. Sedällä on sitä paitsi käytössään ihmeen hieno, kiiltävä Pobeda. Ystävystyminen sujuu, eikä lukijakaan pysähdy hämmästelemään, mitä poika paljastaa ja miksi.

Romaani ei anna osalle päähenkilöistään nimiä. He saavat olla poika ja setä. Vanhemmat ovat yksinkertaisesti äiti ja isä. Äidistä käytetään myös nimeä nainen. Tarinassa on keskeisenä äidin sisar, vähintään yhtä naisellisesti nainen, mutta hän onkin saanut nimen Johanna. Lukija aktivoituu miettimään, miksi osa henkilöistä kulkee nimettöminä läpi seikkailujen ja miksi vain osa.

Kerronta on kaikkiaan tarkkaa, kiinnostavaa ja kaunistakin.

Tapahtuminen alkaa sodanjälkeisestä Tallinnasta. Kiiltävä Pobeda näyttää olevan kuin toiselta planeetalta, kun kadut ovat kuran ja sotaromun peittämät.

”Kaupunki näytti riepotellulta naiselta.”

Johanna-tädin, oopperalaulajan, rakkaussuhde brittiläiseen Alaniin tuo länsimaista näkemystä muuttuvan Viron hetkiin. Viisaita ja viiltäviä lauseita Kaska kirjoittaa niin ihmisistä kuin yhteiskunnasta. Johanna, joka pyrkii lohduttamaan muutoksen musertamaa siskoaan, on ”huono valehtelija mutta hyvä uskottelija”.

Pojan äiti, siis tämä nai­nen, päättää jättää karkaa­- matta Ruotsiin ja asettumatta merellä ammuttavaksi, koska ”oli parempi olla elossa huonossa yhteiskunnassa kuin kuolla matkalla parempaan”.J

KAISA NEIMALA