◼	”Pena sen ­keksi”, ­perusteli ­pääministeri ­Jermu ­hallituksen päätöksiä ­Kummelissa 1999.
”Pena sen ­keksi”, ­perusteli ­pääministeri ­Jermu ­hallituksen päätöksiä ­Kummelissa 1999.

Vallan naurettavaa

Synnyttävätkö huonot hallitukset hyvää sketsihuumoria?

”Pena sen ­keksi”, ­perusteli ­pääministeri ­Jermu ­hallituksen päätöksiä ­Kummelissa 1999.

Hyvän huumorin edellytys on huono ilmasto ja kehno hallitus.

Aforismin lausuu näyttelijä Heikki Kinnunen, palosotilaan kypärä päässään.

On vuoden 1984 syyskuun viimeinen lauantai, jälkeen iltakymmenen. Töllöttimet on asetettu toiselle niistä television kahdesta kanavasta, ja kohta verryttelyhousuinen Kinnunen kyselee tuppisuiselta Leo Lastumäeltä, josko Viljoa on näkynyt.

Älywapaan palokunnan käsikirjoittajat Pertti Reponen ja Kai Sievers eivät ole enää muistelemassa, kuka alunperin oli havainnut sään, hallinnon ja huumorin kohtalonyhteyden. Mutta pitääkö tuntemattoman ajattelijan hypoteesi paikkansa?

Asia on selvitettävissä. Laitetaan samalle aikajanalle sekä hallitukset, television sketsisarjat että miellyttävän ilmaston suomalaiskansallinen erityismittari: kesien keskilämpö.

Lopputuleman päättää jokainen itse. Tuskin nimittäin löytyy kahta suomalaista, jotka ovat yhtä aikaa samaa mieltä sekä huumorin, ilmaston että hallituksen hyvyydestä määrättynä hetkenä ajassa.

Vuosien 1980 ja 2015 välillä Suomessa tehtiin noin kahdeksankymmentä sketsimuotoista viihdettä sisältänyttä sarjaa, vaikkei imitaatiota ja poliittista satiiria edes lasketa mukaan. Yksittäisiä ruutupersoonia, sketsihahmoja, noissa sarjoissa sikisi tuhansia. Hahmojen esikuvat saatiin perhesuhteista, parisuhteista, ammattien edustajista, vähemmistöistä, naapurikansoista...

Erityisenä sketsien lähteenä mieliin muistutettakoon nyt valtasuhteet: poliitikot, pomot ja ne muutkin joita jotenkin uhmakkaasti alaviistosta rivisuomalainen katsoo.

Missäs Jermu on?

Hallituksille piruilu on ollut poliittisten satiirisarjojen leipälaji, mutta yhden tv-historian unohtumattomimmista pääministerihahmoista teki Kummelin Heikki Silvennoinen vuonna 1999. Pääministeri Jermu pääsee livahtamaan tv-kameroiden eteen yhä uudelleen ilman erityisavustajaansa Penttiä, katastrofaalisin seurauksin.

”Pena sen keksi siinä ihan loppumetreillä... Päätettiin, että me johtoryhmä perustetaan firma Man-saarille, pannaan viistoista miljardia sinne. Sitten Ville ottaa avioeron ja sen varjolla saadaan nostettua sieltä rahaa”, Jermu kommentoi kameroille läpimurtoa Metallin lakkoneuvotteluissa.

Tai: ”Hämätään vihreitä, jätetään se aarniometsä sinne ihan koskemattomaks – viis hehtaaria – mutta siitä eteenpäin parturoidaan yli viistoista tuhatta hehtaaria ihan sileeks. Paperin porukka innostui siitä ja sanoi että meille jää joka jätkälle hyvä siivu siitä päältä.”

Se on yksi toimivimmista sketsihahmon resepteistä: Ripaus totuutta, runsaasti liioittelua ja kaiken pohjalla katsojan kipeiden tuntojen kutittelu.

Ja kipeäähän se on myöntää, ettei suomalainen korruptio loppunut 1980-luvun rötösherrajahtiin. Alistua ajatukseen, että oikeamielisimmänkin voi valta turmella.

Vuosikymmen Jermun jälkeen Suomessa nähtiin taas yksi tosielämän korruptionäytelmä, keskustan vaalirahakohu.

Vuonna 2010 Ville Myllyrinteen pääministeri puhui tv-toimittajalle suoraan maailman kriiseistä sarjassa Ketonen&Myllyrinne: ”Hallituksen yksimielinen kanta on, että näissä olosuhteissa itse kunkin tulisi nyt määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti painaa villaisella. Tässä suhteessahan Suomessa on aika hyvä tilanne, mutta nyt on aivan erityisesti syytä ummistaa silmänsä ja keskittyä puhtaasti oman edun tavoitteluun.”

Naispuolista huippuhahmoa saatiin odottaa vuoteen 2004, jolloin Kätevän emännän Annu Valonen tulkitsi yläluokkaisen Maritta Miikkulaisen tien eduskuntaan. Vaalikampanja on Miikkulaiselle tuskaa. Hän kun joutuu tutustumaan tavallisen kansan elämään kuten valintamyymälään ja joukkoliikennevälineeseen.

Jatkossa hahmoon sulautuvat niin kohu seksuaalisesta ahdistelusta eduskunnassa 2008 kuin pääministeri Anneli Jäätteenmäen jääminen kiinni valehtelusta 2003. Miikkulainen näet osoittautuu eduskunnassa moraaliltaan monin tavoin mädäksi. Media hiillostaa häntä ahdistelusta ja valehtelusta, ja vuonna 2012 hän vastaa sketsihistorian sinnikkäimmin selityksin.

”En eroa... Suuhuni on laitettu asioita jotka eivät sinne kuulu. Ja päähäni on laitettu ajatuksia, joita siellä alun perin ei ole ollut”, Miikkulainen selittelee. ”Olen ollut paikoissa, joihin joku on minut vienyt. Itse en ole mennyt niihin. Onko tämä asia nyt lopultakin selvä?”

Ulkoisiin seikkoihin perustuvan auktoriteetin oli romuttanut jo Kari Heiskanen Velipuolikuussa 1983. Poliitikkoa haastateltiin mikrofonien edessä. Oli kravattia, bassoääntä ja ajan poliitikoille tyypillinen asiallisvakava äänensävy.

”Samalla kun harjastukka kuivahtaa, on syytä niistää myöskin anjovikset ja sadetakki umpisolmuun ja hyllylle. Näillä ohjeilla uskoisin onnistuttavan vaikka stetson sitten aika ajoin lerpahtaisikin ja hanuri lakkaisi naukumasta.”

Viime vuosina perussuomalaiset ovat kiusaantuneet heille huumoriohjelmissa suodusta huomiosta.

Vuonna 2015 yleisöä riemastutti tai raivostutti näyttelijä Kari Ketosen taksinkuljettaja Aimo Sonni sketsisarjassa Putous. Sonnin hahmo perustui sanaleikkeihin, joissa sanojen takaa paljastui totuus vain yksi kirjain muuttamalla. Niinpä mersukuski Sonnilla tarkoitettiin oikeasti persukuski Soinia.

”En ole basisti. En hyväksy basismia missään muodossa. Meillä mersuissa ei ole basisteja. Musiikista täytyy pystyä käymään asiallista ja faktoihin perustuvaa keskustelua ilman että leimataan ihmisiä jonkin tietyn instrumentin soittajiksi”, Sonni karjui.

Edellisvuoden Putouksessa Aku Hirviniemi esitteli Arja Laineen, viiksekkään lapualaisen perheenäidin joka työskenteli portsarina, harrasti pesäpalloa Muilu-Jusseissa ja painia miesten sarjassa, ja oli muutenkin ”ihan tämmönen perus suomalainen nainen”.

Saattoipa joku muistaa vielä sketsin Hiphop Hamlet -sketsisarjasta vuodelta 2011. Identiteettiään etsivä keski-ikäinen espoolaismies Petri (Pertti Sveholm) hurahti lähiösuomalaisuuteen. Kotona Westendissä hän esitteli vaimolle tuomisiaan itähelsinkiläisestä kauppakeskuksesta: Fuck you -tatuointia, Rangers-lippalakkia, karaokelaitteita ja ”perussuomalaisten puolueohjelmaa”. Ruudussa vilahti kirja Taisteluni.

Puoluetulokkaita on kurmotettu ennenkin. 1980-luvulla otollinen kohde oli vihreä liike.

Vuonna 1987, kun vihreitä oli ollut eduskunnassa jo neljä vuotta mutta puolue odotti yhä rekisteröimistään, Kissa vieköön -sketsisarja ehti jo esitellä tulevaisuudennäyn: viisi vihreää kiistelee yhä vanhainkodissakin, yhdistyäkö vai ei. He ehtivät kuitenkin jo sketsin kuluessa kupsahtaa yksi kerrallaan, ja viimeinen vihreä, näyttelijä Pentti Siimes, iloitsee kun he kaikki pääsevät sentään yhdessä kasvamaan horsmaa. ”Minä idän”, hän ilmoittaa ja kuolee onnellisena.

Vuoden 1989 Viemäri-tv:ssä vihreä metsäaktivistikonkari opettaa vihreille nuorille, kuinka kahliudutaan traktoriin. Kunnon vihreä pitää myös aina suutaan ammollaan, hän opastaa, ”jotta kottaraiset saavat tehdä pesän sinne”.

Huumoriyhtye Sleepy Sleepersin väsäämän Viemäri-tv:n puoluenuorisosketsit lukeutuvat yhä politiikkasketsien aateliin. Vihreiden lisäksi sarja pilkkasi läpi kaikki aikansa eduskuntapuolueet lukuun ottamatta vähäisimpiä eli eläkeläisten puoluetta ja perustuslaillista oikeistopuoluetta.

Kokoomusnuorten koulutuksessa korostui pukeutumisoppi. Joukon tyylikkäin upseerihanu ohjattiin rodunjalostukseen, tunnuslaulu antoi voimaa ”seuraavaa sotaa odotellessa”, ja iskulauseekseen nuoret ilkat olivat muotoilleet ”koti, uskonto ja uusi puku”.

Kommunistinuoria opasti pitkälle alkoholisoitunut Taisto Marx (Kari Väänänen). Jokainen nuorista halusi perustaa puolueen, siis jokainen omansa. Poikkeuksellisesti porukasta löytyi myös kaksi, jotka halusivat perustaa yhteisen puolueen. Sen linjaa esitellessään he kuitenkin ajautuivat jo muutamassa sekunnissa ilmiriitaan. (Seuraavana vuonna, 1990, tosielämän riitaisa vasemmisto onnistui yhdistymään Vasemmistoliitoksi.)

Kristilliset nuoret sanoivat ”bää” ja kokoontuivat yhdessä katsomaan televisiosta pornoa, jotta tietäisivät mistä heidän pitäisi närkästyä.

Demarinuoria opetettiin paukuttelemaan ja venyttelemään henkseleitä. Paukuttelussa tarvittiin erilaisia nyansseja sen mukaan, tapahtuiko paukuttelu vaalilupauksia annettaessa vai lupausten kariutumista seliteltäessä. Erityisen juhlavasti paukutellen otettiin kunnia jonkin valtiollisen miljardiyrityksen perustamisesta, ja firman konkurssin jälkeen osoiteltiin tietynlaisella henkselien sivuttaisliikkeellä, että ”ei se ollut meidän syy, nuo sen tekivät”.

Keskustanuorille vuoden 1989 Viemäri-tv piruili kovin pinnallisesti: sketseissä opeteltiin suuntaamaan auton etulyhdyt ministeri Paavo Väyrysen silmien mukaan sekä säätämään sytytystulpan kärkiväli samaksi kuin nauravan Johannes Väyrysen silmäviirun leveys.

Tv-historian ehkä häikäisevintä keskustapiruilua laukoi Joonas Nordman Putouksessa 2015. Hänen hahmonsa, vasta yhdeksänvuotias Matti Pikkuvanhanen, pyrki keskustan listoilta 3B-luokan puheenjohtajaksi ja aikoi rikastua startup-yrityksensä myymisellä vielä ennen rippikouluikää. Tulevaisuudessa häämötti myös unelma, jossa Pikkuvanhanen nappaa keskustan presidenttiehdokkuuden 300-vuotiaan Väyrysen nenän edestä. Kepulaisen unelma-Suomen hän kuvaili maaksi, jossa omakotitalot ovat 500 metrin välein ja terveyskeskukset 300 metrin välein, ja jossa päivittäinen 50 kilometrin työmatka ei ole mikään ongelma, koska matkalla on kaksitoista ABC-liikenneasemaa.

Vallan kohteena oleminen on aina ollut suomalaisille nihkeää, kuten Ilmari Kianto jo yli sata vuotta sitten kirjoitti. Poliitikkojen lisäksi valtaa edustavat sketsisarjoissa laajasti kaikenkarvaiset esimiehet.

1980-luvulla naureskeltiin pomoasemaan nousseiden turhantärkeydelle, mutta sen jälkeen karikatyyrit alkoivat kuvastaa työelämän huonontumista.

1990-luvun lama-ajan ikoniseksi tv-hahmoksi nousi Lapinlahden Linnut -yhtyeen huumorisarjoissa esiintynyt sinihaalarinen vannesahuri (Matti Jaaranen), vaikka hahmo esiintyi harvakseltaan ja vain muutamassa lyhyessä sketsissä.

Vuonna 1990 pomorivistö ojensi sahurille mitalin hyvästä työstä. Seuraavassa sketsisarjassa mitali riistettiin pois, koska työläisen syytä olivat idänkaupan romahdus, suurtyöttömyys, konkurssit, devalvaatio ja inflaatio. Mitalin lisäksi työläinen piestiin nahkavöillä, häneltä vietiin vapaat lauantait ja hänen palkkaansa alennettiin. Vuosi oli 1992.

Vuosituhannen vaihde toi uutta särmää sketsisarjojen pomohahmoihin. Osuvimmin pomoihin tarttui Kätevä emäntä -sarja. Se esitteli kaksikin kylmäävää pomonkuvatusta, joissa moni katsoja tunnisti omat kokemuksensa työelämän kiristymisestä ja älyttömiksi koetuista organisaatio­uudistuksista.

Vuonna 2010 Annu Valosen hapannaamainen toimistopomo hankki istumatyötä tekeville alaisilleen muun muassa askelmittarit. ”15000 askelta työpäivän aikana on minimi. Mikäli työntekijä saavuttaa tavoitteen, hän saa 0,1 prosentin bonuksen. Mikäli tavoitteesta jäädään, se vähentää palkasta 10 prosenttia.”

Ylityölupaa kyselevälle työntekijälle hän vastasi, että työt tehdään työajalla tai omalla ajalla. ”Firma on pörssissä ja sijoittajat on pidettävä tyytyväisinä. Firman pitää tuottaa ja tuloksen pitää kasvaa. Miten sinä voit ajatella vain itseäsi? Ajattelisit edes joskus firmaa ja sijoittajia.”

Ja kun työntekijä tuli kertomaan itkua pidätellen, että hän ei ehdi koskaan pitämään ruokataukoa, pomo vaiensi kitisijän. ”Kaikkea ei voi saada, mutta kaiken voi menettää. Oliko muuta?”

Hapannaamapomon viitoittamalla polulla jatkoi Kaisa Mattilan tulkitsema falskinpirteä osastopäällikkö vuonna 2012. Kun oli tulossa yt-neuvottelut, hän kehotti järkyttyneitä työntekijöitään lepäämään hyvin, mutta... ”Sairaslomaa pyritään välttämään, koska stressin kyl mun mielestä kestää, jos on hyvä tiimispiritti. Jes. Nyt vaan kreisi meininki ja kohti uusia ulottuvuuksia!”

Toisaalta on alettu myös ymmärtää, että rattaita globaalin talouden koneistossa ne pomotkin vain ovat.

Vuonna 2010 sketsisarjassa Ketonen&Myllyrinne toimitusjohtaja (Kari Ketonen) saneli sihteerin näpyteltäväksi lounasajan poissaoloviestiä. Se laveni pitkäksi paskan haistatukseksi oravanpyörälle.

”Olen poistunut toimistolta.... enkä usko enää koskaan palaavani takaisin... Olen päättänyt, että minulla on oikeus myös onneen, eikä minun tarvitse kahlita itseäni tähän ihmisyyden vankilaan, tähän kuvottavaan korporaatiobyrokratian suohon... nähdään siellä, missä ruoho kutittelee jalkapohjia ja lapset leikkivät puiden varjossa.”

Sketsihuumori heijastelee kansan kollektiivisia kipupisteitä, ja sketsisarjoista löytyy paljon tukea oletukselle suomalaisten kriittisestä asenteesta hierarkioihin. Arkkityyppeinä toistuvat vuosikymmenestä toiseen muun muassa poliisit (nuo lepsut pölvästit) sekä armeijan kapiaiset (ne kovaa karjuvat). Hengellisen vallan edustajista ruutuun pääsevät aina uudelleen papit, piispat ja munkit (nuo turmeltuneet, ahneet seksihullut).

Taloudellista valtaa edustivat pitkään pankkivirkailijat, pankinjohtajat ja satunnaiset riistoporvarihahmot, mutta globaalien suuryritysten vallasta ei vielä ole vahvoja hahmoja syntynyt – kasvottomiahan ne suomalaiselle ovatkin.

Sitäkin järeämpiä sketsihahmoja syntyy, kun valta nousee tavalliselle ihmiselle päähän. Asiakasta kyykyttävä katsastusmies, virastobyrokraatti tai muuten valtaa saanut pikkunilkki ruumiillistuvat hahmoiksi aina vain.

Monessa suhteessa kylmäävin kaksikko löytyy vuoden 2003 Ranuan kummit -sketsisarjasta.

Siinä kouvolalaiset ystävättäret Arja ja Sinikka (Pirjo Lonka ja Elina Knihtilä) perustavat Kouvolan kapina-armeijan. Täytyy ”ottaa Kouvola takas oikeisiin käsiin” ja ajaa pois helsinkiläiset, jotka ovat vallanneet Kouvolan kesämökkimarkkinat.

Akat huumaantuvat aseiden vallasta. He varustautuvat hihanauhoin ja vanhoin sotilasasein ja alkavat raivokkaasti ratsata mökkejä, joissa piileksii helsinkiläisiä.

Hesalaiset vangitaan ja merkitään rintaan teipatuilla H-kirjaimilla. Arja ja Sinikka ylentävät toisensa sotamarsalkaksi ja valtakunnankansleriksi ja alkavat haaveilla Suur-Kouvolasta. Helsinkiä he pitävät asumakelpoisena paikkana, jonka ”väki on vain väärää”, mutta jonka ”väen voi onneksi vaihtaa”.

He pakkaavat ammuslaatikot autoon ja kaasuttavat kohti Hesaa.

Kipeä totuus kiljuvien akkojen takana: valta voi turmella kenet vain, ja hirmutekoihin kykenee otollisissa oloissa kuka tahansa. SK

Kirjoittajan teos Sketsofrenia – sata suomalaista sketsihahmoa (SKS) ilmestyy elokuussa.