Pakko pelata enemmän

Väestötutkimukset väittävät peliongelmaisten määrän laskeneen Suomessa. Silti monilla peliriippuvaisilla menee entistä huonommin.

Pakko pelata enemmän

Väestötutkimukset väittävät peliongelmaisten määrän laskeneen Suomessa. Silti monilla peliriippuvaisilla menee entistä huonommin.

Teksti Janne Arola kuvitus outi kainiemi

Teksti Janne Arola kuvitus outi kainiemi

Jos ei ole itse koskaan pelannut, ei voi täysin ymmärtää.

Päättäväistä askellusta pankkiautomaatille.

Kärsimätöntä odotusta pelisalin rahanvaihtopisteellä.

Tihentyvää jännitystä, kun eurot sujahtavat pelikoneen sisuksiin.

Voittojen tavoittelun tuomaa mielihyvää, pelaamisen euforiaa.

Ja koko ajan takaraivossa kolkuttavaa tunnetta, että näin ei pitäisi toimia. Ei nyt, ei huomenna, ei ehkä koskaan enää.

Vaikeinta on käsittää, miltä tuntuu, kun pelaamiseen tarkoitetut rahat on hävitty ja tulee pakko voittaa ne takaisin.

”Siinä vaiheessa iskee ahdistus. Mutta sitä on vaan pakko tehdä. Ja sitä tekee niin kauan, että rahat loppuvat”, selittää jyväskyläläinen Juho, joka osallistui maaliskuussa Sovatek-säätiön järjestämälle pelikuntoutuskurssille.

Juho ei halua sukunimeään julkisuuteen, sillä hänen pelaamisensa ei ole pitkään aikaan ollut hallinnassa.

Kuinka paljon Juhon kaltaisia ongelmapelaajia Suomessa on? Tarkasti sitä ei tiedä kukaan.

Paras arvio tulee tässä:

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen viimeksi vuonna 2011 toteuttaman väes­tötutkimuksen perusteella noin 110 000 suomalaisella on jonkinasteinen peliongelma. Heille pelaaminen voi aiheut­taa esimerkiksi taloushuolia, ongelmia ajankäytössä ja sosiaalisissa suhteissa sekä terveydessä.

Todennäköisesti peliriippuvaisia on tutkimuksen mukaan ongelmaisista reilu kolmannes eli noin 40 000. Patologisille pelaajille rahapelit eivät ole vain aikaa vievä harrastus, vaan pakko, ja pahimmassa tapauksessa koko elämän sisältö.

Mutta kuinka luotettavia neljän vuoden välein toteutettavan väestötutkimuksen tulokset ovat?

Niiden mukaan peliongelmaisten määrä Suomessa putosi vuosien 2007–2011 välillä 3,1 prosentista 2,7 prosenttiin väestöstä. Se on pienoinen ihme, sillä samaan aikaan pelien tarjonta erityisesti internetissä lisääntyi selvästi.

Tutkimustulokset ovat kuuma peruna rahapelialalla työskentelevien keskuudessa.

”Vastausprosentti on kovin alhainen, ja se pistää miettimään, millä tarkkuudella tuloksiin voi luottaa”, kuvailee peliongelmaisten hoitoon keskittyvän Peliklinikan kehittämiskoordinaattori Tapio Jaakkola.

Peliongelmien määrittämiseen käytetään kansainvälisesti tunnettua The South Oaks Gambling Screen (SOGS-R) -testiä. Puhelinhaastatteluissa selvitetään muun muassa vastaajien pelaamiseen käyttämää aikaa, rahamääriä ja mahdollisia terveys- ja taloushuolia viimeisen 12 kuukauden ajalta.

Vuoden 2011 tutkimusta varten väestörekisteristä poimittiin aluksi 16 000 henkilön otos. Heistä reilulle 11 100 ihmiselle löytyi puhelinnumero.

Lopulta puhelimitse tai kirjeitse tavoitettiin 4 484 ihmistä eli alle 30 prosenttia alkuperäisestä otoksesta.

Ei tietenkään ole tiedossa, moniko tavoittamatta jääneistä olisi ollut peliriippuvaisia. Mutta se tiedetään, että aiheeseen liittyy valtavasti häpeää ja salailua. Siksi Jaakkolakin arvelee, että omista peliongelmista ei välttämättä haluta kertoa edes anonyymisti puhelinkyselyssä.

Jaakkola itse on suomalaisen peliongelmien hoidon grand old man, sillä hän on työskennellyt alalla kymmenisen vuotta. Sinä aikana pitkään vaiettu ongelma on noussut ryminällä julkiseen keskusteluun.

Jaakkola ei suostu sulattamaan väitettä, että ongelmat olisivat nyt lähteneet laskuun.

”Minusta on vähän liian pitkälle menevä johtopäätös, että RAY:n pelitarjonnan muutoksilla ei olisi mitään vaikutusta”, hän sanoo. ”Jos katsotaan auttavan puhelimen lukuja tai muita indikaattoreita, ei siellä ole näkynyt mitään vähennystä apua hakevien pelaajien määrässä.”

Mielikuvat peliongelmista tiivistyvätkin Suomessa usein noihin kolmeen kirjaimeen: RAY.

Ympäri maata marketeissa, kioskeissa, uimahallien kahvioissa, kaljabaarien nurkissa ja pelisaleissa on noin 20 000 Raha-automaattiyhdistyksen peliautomaattia. Ne aiheuttavat tutkimusten mukaan edelleen eniten haittoja pelaajille.

Nettipeleistä johtuvien ongelmien suhteellinen osuus on viime vuosina lisääntynyt, mutta niin on myös pelitarjonta verkossa. RAY avasi oman nettikasinonsa loppuvuodesta 2010, ja ulkomaisilla pelisivustoilla suomalaisten arvellaan pelaavan vähintään 100–150 miljoonalla eurolla vuosittain.

Vaikka kansakunnan ylivoimaisesti suosituin peli vuodesta toiseen on Veikkauksen Lotto, se ei aiheuta haittoja samaan tapaan kuin nopeatempoiset hedelmä- ja kasinopelit, joissa voitot ja tappiot näkyvät pelitilin saldossa tai taskun pohjalla lähes silmänräpäyksessä.

Kaiken tämän yli 15 vuotta RAY:ssä työskennellyt ja huhtikuun alussa sen tieto- ja vastuullisuusjohtajana aloittanut Jarmo Kumpulainen on kuullut lukuisia kertoja. Hän on tottunut puhumaan peliongelmista pitkään ja perusteellisesti. Lyhyesti ilmaistuna hänen työtään on selittää, että RAY ei ole niin suuri syyllinen pelihaittoihin kuin yleisesti luullaan.

Siksi häntä myös hämmästyttää, miksi uusimman väestötutkimuksen tuloksista hänen mielestään vaiettiin, vaikka kyseessä on laajin vertailtavissa oleva Suomessa tehtävä tutkimus peliongelmista.

”Pidän suomalaisessa rahapelihaittoihin liittyvässä keskustelussa erittäin outona, että laajan ja perusteellisen työn lopputulokset sivuutetaan täysin ja todetaan vain, että ’pistää miettimään, millä tarkkuudella tuloksiin voi luottaa’”, Kumpulainen sanoo. ”Meidän mielestämme lukujen olisi pitänyt synnyttää kunnon keskustelu.”

Kumpulaisen tarkoittamat luvut kertovat esimerkiksi sen, että vuonna 2011 peliyhtiöi­den tuotoista enää noin 15 prosenttia tuli ongelmapelaajien pussista, kun neljä vuotta aiemmin osuus oli 32 prosenttia.

Hän arvioi, että pelihaittojen hoidon kehittämishankkeisiin ja ehkäisyyn 2000-luvulla satsatut rahat alkavat nyt näkyä myös tilastoissa.

”Kyllä ne kantavat hedelmää. Mutta haaste on huima, koska ihmiset sanovat, että pelaaminen tulee entistä enemmän silmille.”

Niin kansalaiset tosiaan uskovat: vuonna 2011 aiempaa isompi joukko piti ”rahapelien­ ongelmapelaamista vakavana ongelmana Suomessa” ja arveli pelaamisongelmien lisääntyneen.

”Sitä olen täysin valmis komppaamaan, että yksilöiden ongelmat saattavat olla vakavampia kuin aiemmin”, Kumpulainen toteaa.

Nettipelitarjonnan kasvu ja lainansaannin helppous ovatkin ajaneet viime vuosina valtavasti ihmisiä ahdinkoon.

”Siihenhän se ongelmapelaajilla helposti menee, että rahaa haetaan niin kauan kuin hanat menevät kiinni”, sanoo valtakunnallisen peliongelmaisia auttavan palvelun Peluurin kehittämispäällikkö Mari Pajula. ”Meillä näkyy se, että aiemmin markettien raha-automaatteja pelanneet ovat löytäneet samat automaatit netistä. Niitä voi sitten hakata kotona rauhassa isommillakin panoksilla.”

Näin kävi myös tämän jutun alussa esiintyneelle Juholle, joka suostui haastatteluun maaliskuussa Jyväskylässä järjestetyn pelikuntoutuskurssin lomassa.

Juho on noin 30-vuotias, ja hänellä on vakituinen työpaikka. Haastatteluhetkellä farkkuihin ja raidalliseen huppariin pukeutunut mies vastaili kysymyksiin rauhallisesti ja harkitsevaisesti. Aivan erilaisessa mielentilassa kuin silloin, kun hän on hävinnyt kaikki rahansa peleihin.

”Siinä tulee semmoinen viha, että alkaa hakata seinää”, hän kuvailee. ”Tai jos kasinolta lähtiessä tulisi joku urpo soittamaan suutaan, niin löisin heti.”

Ei hän ole ketään koskaan lyönyt. Mutta tappioiden aiheuttama tunnekuohu on niin voimakas, että pahimmillaan se voisi saada Juhon käyttäytymään hallitsemattomasti.

”Vaikea sanoa, mitä siinä vihaa. Itseäänkö? Mutta se on niin armoton se vitutus.”

Vihan tunne kestää yleensä siihen asti, kun Juho pääsee kotiin. Sitten iskee pelaamisen jälkeinen masennus, joka on tuntemuksista hirvein.

Peliongelmaisia on pitkään hoidettu kuntien päihdeyksiköissä. Sen lisäksi Suomessa on viime vuosina pyörinyt useita pelkästään pelaamiseen haittojen ehkäisyyn ja hoitoon keskittyneitä hankkeita ja projekteja.

Sosiaalityöntekijä Anne-Maria Perttula Sovatek-säätiöstä on yksi Jyväskylän pelikuntoutuskurssin vetäjistä. Tämän vuoden ensimmäiselle kurssille osallistui kuusi ihmistä. He kokoontuvat puolen vuoden aikana neljänä viikonloppuna lähikuntoutukseen. Muina aikoina ohjaajat pitävät asiakkaisiin yhteyttä sähköpostitse tai puhelimitse.

Kontaktijaksoilla pelihimoa tutkitaan ja pyritään hallitsemaan muun muassa vertaistuella, erilaisilla tehtävillä, akupunktiolla ja rentoutushoidoilla.

Kurssille osallistuvat ovat jo ottaneet sen tärkeimmän askeleen: he ovat kertoneet ongelmastaan ja hakeneet apua. Iso osa patologisista pelaajista menee salaisuutensa kanssa hautaan.

”Kriisitilanteessa olevat eivät pystyisi hyötymään tästä niin paljon. Heille tar­joamme yksilöidympää hoitoa ensivaiheessa”, Perttula sanoo.

Jos väestötutkimuksen tulokset suhteuttaa Jyväskylän asukaslukuun, pitäisi kaupungissa olla noin 3 600 peliongelmaista.

”Meille hoitoon hakeutuu vuosittain 20–30. Se on aika pieni määrä.”

Perttulan mukaan tärkeintä on päästä puuttumaan ongelmiin jo alkuvaiheessa.

”Mitä lyhyempi pelihistoria on, sitä helpompi ongelmaa on hoitaa. Useita vuosia pelanneiden osalta hallitun pelaamisen ajatus ja sen toteuttaminen on kovan työn takana.”

Juhon tarina on pelurille tyypillinen. Jo teini-iässä hän kulutti kaikki ylimääräiset taskurahansa pelikoneisiin, joiden parissa on elämässään viettänyt tuhansia tunteja.

Tammikuussa 2012 tuli käänne pahempaan.

”Löysin RAY:n ja PAF:in sivut netistä”, Juho kertoo. ”Pystyin himassa ottamaan bisseä ja pelaamaan yksikseni. Se oli uutta, jännää ja ihmeellistä. Se koukutti vielä enemmän kuin perinteiset kolikkopelit.”

Pelimäärät ja velat kasvoivat. Vuokran ja laskujen maksamisessa alkoi olla ongelmia.

”Elokuun alussa meni kaikki, koko tili. Yritin ottaa pikavippejä, mutta en enää saanut, kun edellisetkin olivat maksamatta.”

”Tuli semmoinen olo, että...” Juho na­psauttaa sormiaan. ”Nyt tämän pitää loppua.”

Hänen velkasaldonsa oli noussut ”tähtitieteelliseksi”, ja hän päätti hakea apua. Juho soitti Pelurin auttavaan puhelimeen, josta hänet ohjattiin Sovatekiin.

Hän asetti nettipeleihin estot ja kävi tapaamassa psykologia säännöllisesti. Se auttoi: Juho oli kuukausia pelaamatta.

Ensimmäinen retkahdus kuitenkin kolkutteli ovella. Se tuli tämän vuoden alussa.

”Mulla oli talviloma, tuli lomarahat ja oli viikko vapaata. Se jotenkin laukaisi sen.”

”Ei ollut tavallaan mitään syytä, että esimerkiksi jotain pahaa olisi tapahtunut. Se oli ihan semmonen, että… Mä vaan menin.”

Juho meni ja pelasi yhdeltä istumalta yli 1 500 euroa.

”Kävelin tämmösen pelipaikan ohi, ja siinä tuli joku ärsyke. Kävelin saman tien pankkiautomaatille, en ajatellut mitään. Sitten kun huomasin, olin jo pelaamassa.”

Nimenomaan ärsykkeistä ja niiden hallitsemisesta pelikuntoutuskurssillakin puhuttiin. Siis niistä tekijöistä, jotka laukaisevat aivoissa dopamiinin erityksen. Dopamiinin aiheuttama mielihyvän tunne voi pakottaa himopelaajan pelaamaan, kunnes rahat loppuvat tai pelipaikka sulkeutuu.

”Se oli tosi voimakas tunne, tuli ihan masentunut olo”, Juho kertoo. ”Olin ihan maassa ja paskalla fiiliksellä. Se sotkee niin paljon omaa taloutta ja vaikuttaa pitkään. Lyö mielen maahan.”

Toinen ratkeaminen, lievempi, tapahtui pari viikkoa ennen kuntoutuskurssin alkua.

”Sain pienemmän tilin, ja ulosottokin rupesi juoksemaan. Sen verran fiksu olin, että ostin safkaa, röökiä ja vähän bisseä. Loput rahat pelasin muutamassa päivässä.”

RAY:n pelisalissa jyväskyläläisessä kauppakeskuksessa ei näy hymyjä. Pelaajat tuijottavat keskittyneesti ruuduilla pyöriviä kuvioita, kortteja ja numeroita. Kukaan ei puhu mitään.

On iltapäivä, mutta vapaita pelikoneita on vähän. Pelaajat ovat kaikenikäisiä miehiä ja naisia.

Hermostuneen oloinen keski-ikäinen mies sinkoilee automaatilta toiselle reppu selässä, syöttää koneisiin muutaman kymmenen senttiä, häviää ne, ja vaihtaa peliä.

Ruskeaan karvahattuun pukeutuneen papan kyynärsauvat nojaavat raha-automaattiin. Hän näpyttää painikkeita lähes pakonomaisesti. Ilmekään ei värähdä, vaikka onni on välillä suosiollinen.

Lähes kaikilla asiakkailla on mukanaan kassi. Se viittaa siihen, että pelaamaan on tultu ohikulkumatkalla: kokeilemaan onnea kauppareissulla tai tappamaan aikaa bussia odotellessa.

Erään peliautomaatin ruudulla pyörii päivämääriä, jolloin Onnenpotti-nimisestä pelistä on voitettu tuhannen euron lisäpotteja eri puolilla Suomea. Seinillä ja pelikoneiden kyljissä mainostetaan RAY:n Etuasiakkuutta. Asiakaskorttia vilauttamalla saa alennuksia muun muassa huoltoasemilta ja ruokakaupoista.

Taas ropisee: joku kotiuttaa voittoja. Mistään ei kuulu spontaaneja ilonkiljahduksia eikä tappioiden sadattelua. Vain peliautomaattien loputtomasti toistama koukuttava musiikki ja muut äänet täyttävät tilan.

Tiskin takana istuskelee rennosti pelisalin hoitaja Matti, joka puhuu mielellään työstään. Hän nappailee pöydällä olevasta pussista suuhunsa suklaarusinoita ja kertoo pelaamisen olevan useimmille asiakkaille iloinen tapahtuma. Hän itse on ystävystynyt monen kanta-asiakkaan kanssa.

”Stereotypia on, että mummot pelaavat täällä eläkkeensä. Mutta moni tulee myös viettämään aikaa, juomaan kahvia ja katsomaan televisiota.”

Matti on liki 30-vuotisella työurallaan ”Rahiksessa” eli Raha-automaattiyhdistyksessä nähnyt oletettavasti kymmeniä tuhansia pelaajia.

”Siinä oppii tuntemaan ihmiset, joilla ei ole enää hauskaa.”

Hän tarkoittaa ongelmapelaajia.

Silloin tällöin pelisalin työntekijät ohjaavat asiakkaita soittamaan auttavaan puhelimeen, jos pelaaminen näyttää olevan hallitsematonta. Moni haluaa pelikiellon oma-aloitteisesti.

Matti vertaa peliriippuvuutta alkoholismiin. Itse hän olisi mieluummin koukussa viinaan, jos saisi päättää.

”Jos menet pubista ulos, haiset kaljalle. Mutta kun kävelet tuosta ulos, niin kukaan ei huomaa mitään”, Matti sanoo ja nyökkää pelisalin uloskäynnin suuntaan. ”Peliongelmainen on helvetin yksin.”

Seuraava väestötutkimus tehdään vuonna 2015. Silloin saadaan uutta osviittaa siitä, mikä vaikutus pelitarjonnan lisääntymisellä ja esimerkiksi rahapeleihin asetetulla 18 vuoden ikärajalla todellisuudessa on.

Kotimaiset rahapeliyhtiöt RAY, Veikkaus ja Fintoto tuottivat vuonna 2011 yli 1,6 miljardia euroa varoja yhteiskunnalle. Samaan aikaan peliongelmien ehkäisyyn ja hoitoon käytettiin Peliklinikan Tapio Jaakkolan arvion mukaan noin 4,2 miljoonaa euroa.

Jaakkola muistuttaa, että ongelmat eivät synny yhdessä yössä, joten ulkoisten tekijöiden vaikutuskin näkyy viiveellä.

”Siinä vaiheessa, kun pelaaja hakeutuu meille hoitoon, hänen riippuvuutensa on kestänyt keskimäärin lähes yhdeksän vuotta ja ongelmat ovat päässeet kehittymään vakaviksi.”

Neljällä Peliklinikan asiakkaalla viidestä on pelivelkaa. On ihmissuhdeongelmia ja avioeroja. Masennus, alkoholi ja itsethoiset ajatukset kuuluvat kuvioon.

Jaakkolan mukaan kolmannes klinikan nettiterapiaan osallistuneista on syyllistynyt rikokseen rahoittaessaan pelaamistaan. Kyse voi olla puolisolta tai vanhemmilta varastetuista pikkurahoista, mutta myös satojen tuhansien eurojen kavalluksista työnantajalta.

”Monien talous on viritetty jo valmiiksi aika tiukalle, ja kun siihen päälle tulevat pelaamisen kautta syntyvät ylimääräiset menot ja tappiot, koko korttitalo voi romahtaa.”

Maaliskuun loppupuolella lähetin Juholle sähköpostia. Halusin tietää, miten hänellä on mennyt kuntoutuskurssin alkamisen jälkeen.

En voinut soittaa, koska en tiennyt hänen puhelinnumeroaan. Se vaihtuu parin viikon välein, aina kun prepaid-liittymästä loppuu puheaika.

Juho vastasi parissa päivässä. Ennakkoluuloistaan huolimatta hän oli tyytyväinen kurssin antiin.

”Tuli paljon eväitä peliongelman hallintaan, esimerkiksi pankkikortin tai nettitunnusten antaminen jollekin läheiselle. Eli rahat ovat jonkun muun takana ja sovittaessa saan tietyt summat itselleni.”

Hän kertoo ottaneensa uudet porttikiellot Jyväskylän pelisaleihin, ja myös nettikasinoihin häneltä on edelleen pääsy kielletty.

”Pelaamisen (retkahdusten) mahdollisuudet on nyt näillä asetettu minimiin. Fiilikset pelaamattomuudesta ovat hyvät”, hän toteaa.

Sanojensa vakuudeksi Juho on kirjoittanut yhden virkkeen kokonaan isoilla kirjaimilla: ”EI IKINÄ ENÄÄ.” SK