Tee ite parempi

Kysyimme sadalta suomalaiselta, mikä mediassa on vikana. Palautteen perusteella teimme täydellisen jutun.

Kritiikki alkaa heti ensimmäisessä paluupostissa: ”Kysymyksesi ovat hieman johdattelevia.”

Se on totta.

Suomen Kuvalehti haki Facebookissa, Twitterissä ja lehden lukijapaneelissa ihmisiä, jotka haluavat kertoa näkemyksiään mediasta ja sen ongelmista. Tasan sata ilmoittautui.

Lähetimme heille sähköpostilla seuraavat kysymykset:

Mikä on mielestäsi suurin ongelma niin sanotussa valtamediassa? Millaisissa ­asioissa tai jutuissa tämä tulee esille?

Mistä aiheesta sinun mielestäsi pitäisi tehdä juttu? Millainen on tasapuolinen lehtijuttu?

”Ongelma” on kieltämättä johdatteleva sana. Ja valtamedia, mitä se edes tarkoittaa? Mihin se ohjaa ottamaan kantaa, kymppiuutisiin vai kymppiuutisten tapaan käsitellä Trumpin tviittejä tai Timo Soinin blogeja?

No. Ymmärtää kukin tavallaan. Kysymyksiin vastasi 47 ihmistä.

Kyllä ne näkyvät, Trump ja Soini, kokemus median liiallisesta punavihreydestä. Mutta yllättävän vähän.

Yksi vastaajista epäilee, että liian moni ”toimittaja” on koulutettu Tampereen punayliopistossa 1970-luvun metodeilla.

”Nyt elämme aivan samanlaisia aikoja kuin 70-luvulla: vain yksi totuus mahtuu median luukusta ulos. Se on täysin hallitsematon maahanmuutto ja sen kritiikitön ylistys. Ihquja tarinoita, miten mamut tekevät kaarnaveneitä yms.”

Arvoliberaaliutta kritisoi kuitenkin vain kolme vastaajaa.

Puolueellisuus koetaan laajemmaksi ongelmaksi. Se tarkoittaa vastaajille muutakin kuin että media puolustaa koulujen kasvisruokapäivää.

”Valtamediassa pitäisi voida tarjota kunnollista puolueetonta ja hyvin tutkittua informaatiota. Tämä tarkoittaa sitä, että juttuja ei vain suolleta ulos tavoitteena saada paljon julkaistavaa.”

”Journalistien joukossa on myös niitä, jotka toimivat toisten tahojen bulvaaneina ja koettavat sanavapauden nimissä vaimentaa kaiken itseensä kohdistuvan kritiikin. Hyvä esimerkki tästä on Ylen ympärillä käyty keskustelu.”

”Esimerkiksi MTV:n uutiset mainostaa Salatut elämät -tv-sarjaa uutismaiseen tyyliin. Sarja on käsikirjoitettu, joten mitään uutista sarjasta ei voi tehdä.”

Ratkaisuksi ehdotetaan avoimuutta. Pitäisi olla läpinäkyvä, kertoa millaisten lasien läpi maailmaa katsellaan. Toimitta­jien tulisi ilmoittaa sidonnaisuutensa siinä missä virkamiesten ja tutkijoidenkin.

Malliesimerkki: ”Artikkelin kirjoittanut toimittaja on entinen kokoomusnuori, omistaa Nordean ja UPM osakkeita pienen määrän, on osallistunut Orion Oy:n kustantamaan laivaseminaariin, äänestää vaaleissa kristillisdemokraatteja ja on vannoutunut vegaani.”

Tai sitten ei: ”Ihanne olisi se, että toimittajien kuvat ym. esittelyt poistettaisiin kokonaan ja sen sijaan artikkelit ja kirjoitukset puhuisivat puolestaan.”

Vastaajat alkavat epäillä, onko tasapuolisuus ylipäätään mahdollista.

”Mikä on fakta, totuus? Kenellä on totuus hallussaan esimerkiksi politiikassa? Mikä on totuus laajoissa kokonaisuuksissa?”

Ja tulisiko tasapuolisia juttuja tehdä.

”Tasapuolista media-tarinaa ei ole, ei tule, eikä saa tullakaan.”

Toimittajien ammattikunnan yleinen vitsaus on negatiivisuus, moni tietää.

Positiivisuus on lähes yhtä haitallista.

”Monet ns. positiiviset uutiset ovat uutisen muotoon tehtyjä mainoksia tai juttukohteen brändin rakentamista. Ja nämä ovat valitettavasti juuri sellaisia uutisia, mitä monet kuluttajat haluavat.”

Kritiikittömyydestä huomautellaan.

”Kovin usein tunnutaan uutisoitavan totuutena, mitä joku valtaapitävä sanoo. Kun joku ilmoittaa, ettei nykykoulussa ole kuria, se nousee otsikoihin. Totuus ei kuitenkaan ole tuollainen.”

Mutta toisaalta: ”Mediaväki koettaa tehdä sankaritekoja koettaessaan kaataa milloin pääministereitä, yritysjohtajia jne. Näissä edetään negatiivinen kärki edellä ottamatta huomioon esimerkiksi kansakunnalle aiheutettuja kielteisiä vaikutuksia.”

Nämä kansakunnalle aiheutetut kielteiset vaikutukset tulevat esiin silloin, kun jokainen ”toistaitoinen” ”Härmän Pulitzer -ehdokas” innostuu samasta asiasta, muttei jaksa tehdä sille mitään.

Sama uutinen saattaa toistua mediasta toiseen.

”Ns. valtamedian jutut ovat monesti pinnallisia ja mitäänsanomattomia, kuin samasta muotista tulleita.”

”Jos vähänkään tiedän jostain asiasta, löydän helposti kasapäin virheitä asiaa käsittelevistä media-artikkeleista.”

Sopuli-ilmiö ei ole uusi, mutta vastaajien mielestä ehdottomasti median suurin ongelma.

”Jos jostakin löydetään aihe, sitä jauhetaan hetki ja sitten uuden jutun kimppuun. Esimerkkinä vaikkapa Sipilän epäsuora omistus alihankkijafirmassa, josta yritettiin väkisin löytää vaikka mitä. Juttuja paisutellaan ja varsinkin iltapäivälehdet tuovat esiin lööpeissään uusina sensaatioina vuosia sitten tapahtuneita juttuja.”

Internet ei ole ainakaan auttanut asiaa.

”Valtamedia on alistunut pelkäksi viihdealustaksi. Viihteellä tarkoitan tässä yhteydessä sisältöä, josta kukaan ei voi oppia mitään. Ei ensimmäistäkään maailmankuvan rakennuspalikkaa.”

Klikkausjournalismia paheksutaan.

”Otsikoissa luvataan enemmän kuin juttu antaa sisältöä lukijalle. Otsikossa ja pienessä alkujutussa saatetaan viitata jonkun tuntemattoman pintajulkkiksen paljaaseen pintaan, jota sitten klikatussa jutussa ei näykään.”

Ainoastaan yksi vastaaja on täysin tyytyväinen median toimintaan. Toinen tiivistää monen tunnot:

”Lyhyesti sanoen medioiden toimituksellinen laatu on huonontunut sekä aiheiden, sisällön, että kieliasun osalta.”

Selvä. Tehdään sellainen lehtiartikkeli kuin lukijat katsovat parhaaksi

Valitsimme 47 vastaajan joukosta viisi mahdollisimman eri-ikäistä ja eri mieltä olevaa ihmistä: 20-vuotias opiskelija Tampereelta, 40-vuotias lehtori Kouvolasta, 51-vuotias biologi Turusta, 55-vuotias professori Espoosta ja 55-vuotias pankkialalla työskentelevä Helsingistä.

Heitä pyydettiin ehdottamaan aiheita, joita jutuissa olisi syytä käsitellä.

Jonkinlaista luottoa mediaan voi tulkita olevan jäljellä, sillä aiheet olivat valtavan kokoisia.

Millainen voisi olla läntisen demokratian visio?

Millainen on maahanmuuton tuhatvuotinen historia?

Millaiseen ihmiskäsitykseen suomalainen vallankäyttö ja elämäntapa perustuvat?

Miten eri heimoista muodostui kahden pääkaupungin, Tukholman ja Pietarin, hallitsijoiden ja regiimien kautta nykyisenkaltainen valtio sisällis- ja muine sotineen?

Valikoidut viisi mediankuluttajaa äänestivät ideoista parhaan. Voittajaidea sai kaksi ääntä viidestä. Se kuuluu:

”Voisitte kiertää tiedemaailmaa (esim. akatemiaprofessorit tms. suurta arvostusta nauttivat tutkijat) ja kysyä heiltä, miten heidän tuottamansa tieto tällä hetkellä välittyy ns. tavalliselle kansalaiselle ja mikä olisi sille hyvä tavoitetila.”

Ehkä ei olisi kannattanut kysyä lukijoiden mielipidettä:

”Median suurin ongelma on, että kirjoitetaan siitä, mistä ihmiset haluavat kuulla.”

Voittajajuttu alkaa alla. J

Eno poltti 40 vuotta  – ei saanut syöpää

Tämän jutun otsikossa on ongelma. Siinä näkyy kolmen professorin mielestä median tapa käsitellä tiedettä.

Elina Vuola

teologian tohtori

Helsingin yliopisto

”Uskonnon merkitystä samaan aikaan ali- ja yliarvioidaan julkisessa keskustelussa. Se sivuutetaan tai sitä käytetään ainoana tarkastelutapana.

Terroritekojen liittyminen uskontoon on lisääntynyt, mutta ei pidä ajatella, että terrorismi olisi ainoa syy, miksi uskonnoista puhutaan nyt enemmän kuin kymmenen vuotta sitten.

Hyvinkin maallistuneissa yhteiskunnissa hengellisyyden suosio on kasvanut. Moni kokee elämän aika monimutkaiseksi, stressaavaksi, pelottavaksikin. Tutkijat saattavat puhua postsekulaarista, jolla tarkoitetaan muun muassa sitä, että uskonto saa laajempia ja hybridimpiä muotoja, jotka eivät liity vain perinteisiin. Mindfulnessia, itseharjoituksia, hiljaisuuden retriittejä, elämän tarkoituksen etsimistä.

Myös moni valtio pyrkii jarruttamaan maallistumiskehitystä, Euroopassakin. Katsokaa Puolaa ja Unkaria. Uskontoa käytetään politiikan välineenä, ihmisoikeuksien ja mielipiteenvapauden rajoittamisen perusteena.

Saako uskontoja sitten kritisoida? Totta kai saa. Ja pitää. Ei uskonto ole muusta kulttuurista irrallinen asia, jolla on erilainen asema. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että sama uskonto saa erilaisia muotoja eri kulttuureissa. Kritiikin pitää perustua faktaan ja asiantuntemukseen.

Usein puhe esimerkiksi islamista on pitkälti mielipidepuhetta, ei tietoon perustuvaa. Sitä on helppoa ajatella analogian kautta: Entä jos kristinuskosta puhuttaisiin samalla tavalla? Ei tehtäisi mitään eroa luterilaisuuden, katolilaisuuden ja ortodoksisuuden välille. Ei eroteltaisi, millainen asema uskonnolla on Pohjoismaissa, Saksassa ja Kreikassa. Kenelle tahansa tulisi olo, että hetkinen, puhutaanko nyt Venäjän ortodokseista vai Yhdysvaltain protestanttisesta uusoikeistosta.

Minimivaatimuksena pitäisi olla, että julkisuudessa puhuva ihminen tiedostaa, mistä uskonnon ulottuvuudesta puhuu. Ulottuvuuksia ovat opillinen, eettinen, myyttinen, rituaalinen, materiaalinen, kokemuksellinen ja yhteisöllinen. Ne esitellään lukion oppikirjoissa.” J

Lauri Aaltonen

syöpägenetiikan tutkimuksen huippuyksikön johtaja

Helsingin yliopisto

”Tutkin syöpägenetiikkaa eli sitä, miten syöpäalttius periytyy ja miten itse kasvain kehittyy.

Syövän ehkäisystä ja hoidosta liikkuu jonkin verran kummallista vaihtoehtoista ”tietoa”, mutta genomiikka on niin eksaktia tiedettä, ettei se anna paljoa tilaa poskettomille väitteille. Minusta suomalaiset ovat melko valistuneita siitä, millaisia kliinisiä sovelluksia ja täsmähoitoja on kehitetty ja voidaan kehittää.

Media tekee mielellään jutuista klikattavia, mikä johtaa siihen, että tutkimustulokset esitetään toisinaan vähän liian optimistisessa valossa. Tutkijoiden tiedotteetkin painottavat silloin tällöin havaintoja yläkanttiin. Kirjoitetaan, että läpimurto. Se ei ole aina suhteessa siihen, kuinka merkittävästä asiasta loppujen lopuksi on kyse tai kuinka nopeasti tulokset näkyvät ihmisten arjessa.

Jos katsotaan tieteellisen ajattelun näkymistä uutisissa laajemmin, yksi iso ongelma on se, että toimittajat ja lukijat eivät tunnu ymmärtävän tilastollista merkitsevyyttä. Media on tulvillaan tilastotyyppisiä uutisia, eikä minkäänlaista ajatusta uhrata sille, kuinka paljon kohinaa luvuissa on. Ihmisten kyky lukea tällaisia juttuja on rajallinen. Pitäisi osata ajatella, miten paljon uutiseen sisältyvästä tietomäärästä voi päätellä. Vähän sama kuin sanoisi, että eno poltti 40 vuotta eikä saanut syöpää. Eihän siitä voi mitään päätellä.” J

Johanna Niemi

prosessioikeuden professori

Turun yliopisto

”Olen todella huono kommunikoimaan tutkimustuloksiani ulospäin. Toimittajat saattavat soittaa, että nyt Anneli Auer on päässyt vapaaksi, voitko kommentoida. Menen ihan lukkoon, että niin, joo, tuota… Voisinko vaikka saada sen oikeuden päätöksen, että voisin kehittää edes jotain sanottavaa?

Nuorempana aloin aina esitelmöidä toimittajille. He eivät pitäneet siitä yhtään. Media haluaa­ räväkän otsikon. Tämä asia on juuri näin eikä melkein. Tutkimustulokset taas kertovat hirveän­ usein, etteivät asiat ole yksinkertaisia. Ne ovat ’toisaalta ja toisaalta’.

Myös seksuaalirikosten rangaistustasosta kysellään aika paljon. Usein siitä kulmasta, että ihmiset pitävät rangaistustasoa hirveän alhaisena. Olen jossain määrin samaa mieltä. Rangaistuksissa ei aina oteta tarpeeksi huomioon sitä, jos väkivalta ja hyväksikäyttö on toistuvaa tai jos tekijöitä on useita.

Mutta mediassa ei millään tahdo mennä läpi se, että seksuaalirikoksia on erilaisia. Ei uutisoida kuin rikosnimikkeet, vaikka tapaukset eivät ole mustavalkoisia. Esimerkiksi lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä – joka on kaikkien mielestä pahin mahdollinen asia – saattaa olla kyse koskettelusta eikä yhdynnästä. Voi olla ihan paikallaan, ettei siitä panna heti moneksi vuodeksi vankilaan.

Tutkin tällä hetkellä sitä, miten muutos käsityksissä sukupuolesta näkyy oikeudessa. Suomi on tasa-arvon mallimaa, ja lainsäädäntö on lähtökohtaisesti sukupuolen suhteen neutraalia. Vaikka laki on kaikille samanlainen, kaikki ei ole sillä hoidettu. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että lainsäädännön rakenteissa on sellaisia säännöksiä, jotka johtavat naisten ja miesten kohdalla erilaisiin lopputuloksiin. Hoitovapaan sääntely on malliesimerkki.” SK