◼	J. K. Paasikivi luovutti presidentin tehtävät Urho Kekkoselle 1.3.1956.
J. K. Paasikivi luovutti presidentin tehtävät Urho Kekkoselle 1.3.1956.

Presidenttien perintö

Jokainen tasavaltaa vuorollaan johtanut on jättänyt virkaan oman kädenjälkensä.

J. K. Paasikivi luovutti presidentin tehtävät Urho Kekkoselle 1.3.1956.

Syksy 1981. Urho Kekkosen pitkä presidenttikausi on ohi, ja Suomi valmistautuu valitsemaan seuraajaa.

Keskustapuolue asettaa ehdokkaaksi Johannes ­Virolaisen. Hän lupaa ensi töikseen jatkaa Kekkosen linjaa. ”Piiruakaan muuttamatta”, Virolainen täsmentää.

Voiton vie lopulta Mauno Koivisto, Sdp. Hänen ja Kekkosen välit eivät ole olleet parhaat mahdolliset, ja siksi eri puolilla uumoillaan, että politiikkaan tulee muutos. Koivisto tyrmää epäilyt jyrkästi: hän ei aio ”tärvellä” edeltäjiensä perintöä eikä salli kenenkään muunkaan sitä tärvelevän.

Suomen kahdestatoista presidentistä kaikki ovat jättäneet vuorollaan jälkensä virkaan: aloittaneet jonkin perinteen, tulkinneet valtaoikeuksia uudella tavalla tai olleet muuten vain esimerkkeinä seuraajilleen.

Joskus asiat on tehty pakon edessä, kun tapahtumat ovat vyöryneet hallitsemattomina päälle. Jokainen tehtävän haltija on myös tuonut presidentti-instituutioon ripauksen omaa persoonaansa – milloin sovittelevaa, milloin särmikkäämpää.

Kansalaisten johtajaansa kohdistamat odotukset ovat nekin sekoitus eri presidentteihin liitetyistä mielikuvista.

Jotkut kaipaavat vahvaa maan isää, ­joka pitää pienemmät poliitikot ja virkamiehet ojennuksessa. Toiset haluavat, että presidentti kokoaa kansaa ja huolehtii maan eheydestä. Osalle ei ole niin väliä mitä presidentti tekee, kun hän vain on edustava.

Monet suomalaiset ovat myös korostetusti yhden presidentin “lapsia”. Kekkosen presidenttiy­teen tottuneet arvioivat tämän seuraajia ja joskus jopa edeltäjiä sen pohjalta, miten nämä ovat onnistuneet ”kekkosina”.

Hyvä esimerkki tästä on presidentin asema ulkopolitiikan johdossa. Kekkosen kaudella suomalaiset tottuivat siihen, että presidentti hallitsee ulkopolitiikan kenttää lähes yksinvaltiaan ottein.

Samalla unohtui, että vielä itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä kukaan ei odottanut presidenteiltä samaa, eikä vaikkapa Kyösti Kallion vähäinen rooli ulkopolitiikassa väistämättä merkinnyt heikkoutta johtajana.

Tämä on yksi asioista, jotka nousivat esiin Suomen Kuvalehden Tasavallan presidentit -podcast-sarjassa. Siinä presidenttejä pyrittiin läpivalaisemaan oman aikansa näkökulmasta.

Tutustuimme kunkin presidentin luonteenpiirteisiin, johtajaominaisuuksiin ja heidän suomalaiselle yhteiskunnalle jättämäänsä perintöön. Tässä jutussa keskitytään presidenttien perintöön ja pohditaan sitä, miten kukin presidenteistämme on muuttanut presidenttiyttä oman kautensa aikana. SK

K. J. Ståhlberg

Kansan eheys tavoitteeksi

K. J. Ståhlberg (1919–1925) sai määritellä ensimmäisenä presidenttinä puhtaalta pöydältä, miten virkaa tuli hoitaa. Hän jopa muokkasi sitä kahdella tavalla: sekä omalla esimerkillään että kirjoituspöydän takaa, perustuslain laatijana.

Kompromissien jälkeen presidentti sai laissa suuremmat valtaoikeudet kuin Ståhlberg olisi halunnut. Missään ei kuitenkaan sanottu, että valtaa piti käyttää maksimaalisesti.

”Ståhlberg ei käyttänyt presidentin valtaoikeuksia niin pitkälle kuin olisi voinut vaan niin pitkälle kuin oli tarpeellista”, itsenäisyyden alkuaikaa tutkinut dosentti ­Jukka-Pekka Pietiäinen arvioi.

Kekkosen aikana mentiin välillä toiseen äärimmäisyyteen, mutta Mauno Koiviston aikana heiluri palasi takaisin.

”Koivisto oli lukenut Ståhlberginsa erittäin hyvin”, Pietiäinen sanoo.

Lakien kirjoittaminen oli Ståhlbergin intohimo. Oppivelvollisuuslaki tuli 1921, asevelvollisuuslaki 1922, uskonnonvapauslaki 1923. Torpparit vapautettiin ja asutettiin, työntekijöiden asemaa parannettiin. Eduskunta päätti, mutta presidentti katsoi päältä ja jopa oikoluki itse lakeja.

”Modernin oikeusvaltion toteuttaminen oli Ståhlbergin mielestä kansan eheyttämistä”, Pietiäinen selittää. ”Koko hänen poliittinen toimintansa tähtäsi siihen.” J

Lauri Kristian Relander

Maabrändityö käyntiin

”Juristin jälkeen saatiin presidentiksi turisti”, jauhoivat vääräleuat Lauri Kris­tian Relanderin (1925–1931) presidenttikaudella. Syynä olivat valtiovierailut, joita presidentti teki kaikkiaan viisi.

”Reissu-Lassen” matkoilla oli hihittelyä suurempikin merkitys. Nuori tasavalta kaipasi kipeästi näkyvyyttä ulkomailla, varsinkin kun ensimmäinen presidentti Ståhlberg oli pysynyt koko kautensa tiiviisti kotimaan kamaralla.

Taitavana esiintyjänä tunnettu ja ihmisten parissa hyvin viihtynyt Relander oli oiva lähettiläs.

Valtiovierailut loivat Suomelle ulkosuhteita myös valtionpäämiestasolla. Samalla naapureille levitettiin tietoa siitä, millainen maa nuori tasavalta oli.

”Relander avasi Suomea maailmalle”, tiivistää dosentti Erkki Vasara.

”Vierailujen ja niitä seuranneiden vastavierailujen myötä vahvistui kuva Suomesta länsieurooppalaisena valtiona ja yhtenä Pohjoismaista.”

Pr-työ jatkui myös kotimaassa, kun maakuntamatkat ja lukuisat julkiset esiintymiset toivat presidentin lähemmäs kansalaisia.

Ero etäisenä taustavaikuttajana viihtyneeseen edeltäjään oli melkoinen. J

Pehr Evind Svinhufvud

Ulko­politiikka ykkös-

sijalle

Presidentin tärkein työkenttä on sisäpolitiikka. Näin olisi kuulunut vastaus, jos asiaa olisi kysytty Suomen kahdelta ensimmäiseltä presidentiltä.

Itsenäisyyden alkuaikoina ulkopolitiikan katsottiin kuuluvan ”ammattilaisille”, eli lähinnä ulkoministerille ja diplomaattikoneistolle. Presidentin tehtäväksi jäi edustaminen.

Pehr Evind Svinhufvud (1931–1937) muutti marssijärjestystä. ”Ensin on rajat turvattava, sitten leipä levennettävä”, kuului iskulause.

Svinhufvudin elämäkerran kirjoittaneen Martti Häikiön mukaan Svinhufvudia ohjasi raaka realismi. Tarvitsi vain katsoa Suomen kokoa ja sijaintia jännittyneessä maailmassa.

”Hän ajatteli, että pienen valtion selviytymisen kannalta ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä maanpuolustuksen hoitaminen oli tärkeintä”, Häikiö sanoo.

”Sen jälkeen sivistys- tai sosiaali­politiikkaan panostettaisiin voimavarojen mukaan, mutta tärkeysjärjestys oli tämä.”

Svinhufvudin voikin sanoa aloittaneen sen pitkän linjan, joka muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tiivistyi Kekkosen suussa muotoon:

”Jos ulko- tai sisäpolitiikassa jommankumman on oltava rempallaan, olkoon se sisäpolitiikka.” J

Kyösti Kallio

Virka pois jalustalta

Voidaanko presidentiksi valita kielitaidoton, lukionsa keskeyttänyt koulupudokas ilman minkäänlaisia kansainvälisiä kontakteja? Näin tehtiin vuonna 1937, kun valituksi tuli talonpoika Kyösti Kallio (1937–1940).

Kaikki edeltävät presidentit olivat olleet joko tohtoreita tai aatelismiehiä.

Kallion myötä käsitys presidenttiydestä muuttui astetta kansanomaisemmaksi. Tasavallan valtionpään ei tarvinnut olla puolikuninkaallinen, vaan tehtävässä saattoi pärjätä myös ”yksi meistä”.

”Kallio oli tasavaltalainen, sydänjuuriaan myöten parlamentaarikko ja demokraatti. Presidentin valtaoikeuksia hän käytti mahdollisimman säästeliäästi”, tiivistää professori Kari Hokkanen.

Merkittävimmän jäljen Kallion presidenttiys jätti maaseudun väestön mieliin.

Valtiotieteiden tohtori Tytti Isohookana-Asunmaa teki 1970-luvulla tukimushaastatteluja maalaistaloissa eri puolilla Suomea. Kallion arvostus näkyi vielä yli 30 vuotta kuoleman jälkeen.

”Monessa talossa oli seinällä kahden presidentin kuva – Kekkosen ja Kallion.” J

Kuvat © OM Arkisto, Suomen kansallismuseo / OM arkisto

Risto Ryti

Vahva johtaja hallitsi pienessä piirissä

Sota-ajan presidentti Risto Ryti (1940–1944) oli ensimmäinen, joka keskitti ulkopolitiikassa valtaa määrätietoisesti itselleen. Rytin aikana ulkopolitiikkaa johdettiin pienessä piirissä kysymättä aina eduskunnan mielipidettä tai edes kertomatta sille, mitä oli tekeillä.

Vallan keskittämistä perusteltiin poikkeusoloilla, ja Ryti itsekin uskotteli, että ennen pitkää Suomessa palattaisiin taas vanhaan. Toisin kuitenkin kävi: valta heilahti pysyvästi presidentin eduksi.

Rytin vallan – tai vastuunoton, kuinka vain – huippu oli kesäkuun 1944 Ribbentrop-sopimus, jossa hän henkilökohtaisesti sitoutui olemaan tekemättä rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan hyväksyntää. Edes kukaan myöhempi presidentti ei ole sopinut asioista Suomen puolesta niin omissa nimissään.

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä on tehnyt väitöskirjansa Suomen ja Saksan suhteista. Hän uskoo, ettei presidentin vallan kasvu johtunut pelkästään poikkeuk­sellisesta ajasta, vaan myös Rytin aloite­kyvystä.

”Monta kertaa hän oli ajatuksissaan muutaman askeleen edellä esimerkiksi ministereitä.”

Sodan ympyröistä Rytin malli siirtyikin sujuvasti myös kylmän sodan maailmaan.

”Kekkonen usein rinnasti tilanteet siihen, mitä sota-aikana oli tapahtunut, ja haki analogioita ja referenssejä sieltä”, Jokisipilä sanoo. J 

Carl Gustaf Emil Mannerheim

Sotapäällikkö nousi rauhantekijäksi

Carl Gustaf Emil Mannerheim (1944–1946) valittiin presidentiksi kriisitilanteessa, jatkosodan loppuvaiheessa elokuussa 1944. Hänellä oli tasan yksi tavoite: vetää Suomi irti sodasta.

”Kukaan muu ei olisi rauhanteossa onnistunut”, sanoo poliittisen historian professori Kimmo Rentola.

”Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin halusi tehdä rauhan nimenomaan Mannerheimin kanssa. Stalin uskoi, että näin estettäisiin se, ettei kävisi kuten Unkarissa. Siellä pyrkimys erillisrauhaan oli johtanut äärioikeiston vallankaappaukseen.”

Rauhanprojekti onnistui. Kun Neuvostoliiton vaatima sotasyyllisten tuomitseminen oli hoidettu, Mannerheim erosi presidentin tehtävästä heikon terveytensä vuoksi.

Vaikka Mannerheimin kausi jäi lyhyeksi, hän ehti vaikuttaa seuraavien vuosikymmenten vahvan presidenttiyden syntyyn sekä suoraan että välillisesti.

Mannerheim tarttui ensin itse ulkopolitiikan johtoon vahvoin ottein. Kun marsalkan terveys alkoi horjua, liukuivat presidentin tehtävät hiljalleen pääministerinä toimineelle Juho Kusti Paasikivelle.

Tästä voimakkaasta, lähes suvereenista johtajan asemasta Paasikivi ei luopunut myöskään tultuaan valituksi presidentiksi. J

Kuvat © OM Arkisto, SUOMEN KANSALLISMUSEO / OM arkisto

J. K. Paasikivi

Ulkopolitiikka yksiin käsiin

YYA-sopimuksen solminut ja Porkkalan takaisin saanut Juho Kusti ­Paasikivi (1946–1956) oli – niin erikoiselta kuin se kuulostaakin – välikauden johtaja.

Aluksi hän jatkoi presidentin vallan lujittamista siitä, mihin sota-aikana oli jääty. Hän sovitti Rytin ulkopolitiikan johtamisopit rauhan oloihin.

Poliittisen historian professori Kimmo Rentola­ muistuttaa, että Rytin kaudella ulkopolitiikan johdossa oli suurimman osan aikaa troikka, johon kuuluivat Rytin lisäksi ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim ja valtiovarainministeri Väinö Tanner. Sodan jälkeen tilanne muuttui.

”Paasikivi oli ensimmäinen presidentti, joka pystyi varmistamaan koko kautensa ajaksi presidentin viime käden päätäntävallan ulkopolitiikassa”, Rentola sanoo.

Virkanimityksissäkin Paasikivi oli tarkkana, että presidentti sanoi viimeisen sanan aina kun hänellä oli siihen oikeus.

Esimerkillään hän takasi Urho Kekkoselle edellytykset kasvattaa presidentin roolia.

”Aikaisempien presidenttien esimerkin varassa ei vielä olisi pystynyt rakentamaan sellaista valtaa, jonka Kekkonen sai otettua”, Kimmo Rentola arvioi. J

Urho Kekkonen

Hallitsi pitkään, puuttui kaikkeen

Urho Kekkonen (1956–1981) johti Suomea ennätyksellisen pitkään ja käytti suurempaa valtaa kuin kukaan toinen presidentti: runnoi hallituksia, hajotti eduskuntia ja piti rivit ojennuksessa myllykirjeillään.

Kekkonen vaikutti lisäksi konkreettisesti asioihin: pystytti tehtaita ja perusti yliopistoja. Ilman hänen aikanaan tehtyjä aluepoliittisia ratkaisuja syrjäseuduilla ei olisi nyt senkään vertaa elämää.

Ulkopolitiikassa ei enää ole Neuvostoliittoa, mutta yksi Kekkosen kaudella vakiintunut kultainen periaate pätee myös Venäjän naapurissa. EU-Suomessakin johtajat ovat huomanneet, että suhteita länteen on helpompi hoitaa, jos välit itään ovat kunnossa.

Presidentin asemaan Kekkonen vaikutti sen sijaan toisella tavalla kuin oli tarkoittanut.

Hänen jälkeensä puolueille oli tärkeintä varmistaa, ettei valta enää koskaan keskity samalla tavalla. Presidentin kaudet rajattiin kahteen ja tehtäviä siirrettiin eduskunnalle ja hallitukselle.

”Kekkosen aikana tuppasi liudentumaan, mitkä asiat kuuluivat presidentille, mitkä eivät. Mauno Koivisto halusi, että ne on paremmin, selkeämmin ja johdonmukaisemmin määritelty”, poliittisen historian dosentti Mikko Majander sanoo. J

Kuvat © Gunnar Runar / OM arkisto, FINLANDIA KUVA / OM arkisto, KALLE KULTALA / OM arkisto

Mauno Koivisto

Pääministerin asema korostui

Mauno Koivisto (1982–1994) johti Suomen kekkoslaisesta ruoskaparlamentarismista normaaliin demokratiaan. Pääministerin asema vahvistui, hallitukset alkoivat istua koko vaalikauden. Lopulta presidentiltä vietiin oikeus hajottaa eduskunta.

Vanhoilla päivillään Koivisto ei enää itsekään ole ollut varma, menikö kaikki niin kuin piti. Muutama vuosi sitten hän tunnusti Ylen haastattelussa, että presidentin valtaoikeuksien karsiminen oli alkanut kolkuttaa omaatuntoa.

”Koivistolla ei ollut missään vaiheessa ajatusta, että presidentistä tulisi pelkkä seremoniamestari”, dosentti Mikko Majander sanoo. ”Hän vaali itse asiassa aika tarkasti, että hänen toimivaltuuksiinsa kuuluvissa asioissa ei edetä ilman, että hän on kärryillä ja tavallaan siunannut asiat.”

Sen saivat huomata esimerkiksi ne puoluejohtajat, jotka yrittivät vuonna 1987 muodostaa hallitusta Koiviston selän takana.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi aika on kuitenkin ajanut joissakin asioissa Koiviston ohi, Majander arvioi.

”Koivisto edusti sitä Suomea, joka painui eurohuuman kautta taka-alalle. Ennen oli parempi, että Suomi ei sotkeudu kaikkiin globaaleihin asioihin, vaan hoitaa oman tonttinsa. Mutta EU:n Suomi ei enää voi olla sellainen Suomi.” J

Martti Ahtisaari

Monarkistinen ylevyys hävisi

Martti Ahtisaari (1994–2000) oli uudenlainen presidentti jo valintatavaltaan. Vuonna 1994 käyttöön otettu suora kansanvaali lähensi presidenttiä kansaan ennen kuin hän oli ollut päivääkään virassa. Suoraa yhteyttä lujittivat vielä Ahtisaaren maakuntamatkat.

”Ahtisaari oli demokraattisen aikakauden presidentti. Hän onnistui murentamaan sitä monarkistista ylevyyttä, joka presidentti-instituutioon liittyi”, Euroopan historian professori ja rouva Eeva Ahtisaaren neuvonantajana toiminut Laura Kolbe kuvaa.

Kolben mukaan Ahtisaaren molemmat seuraajat, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö, ovat jatkaneet samalla tiellä.

EU-jäsenyys kavensi samaan aikaan presidentin valtaa korostamalla pääministerin roolia Eurooppa-politiikassa. EU-ajan ensimmäisenä presidenttinä Ahtisaari pani kovan kovaa vastaan ja tunkeutui puoliväkisin Brysselin huippukokouksiin.

Tässä Ahtisaari oli enemmän perinteen jatkaja kuin uuden luoja, Laura Kolbe luonnehtii.

”Presidenttikeskeinen hallitusmuotomme on historiallisesti osoittautunut aika toimivaksi. Jokin tällainen hiljainen tieto ohjasi Ahtisaaren toimintaa.” J

Kuvat © PETRI KAIPIAINEN / OM Arkisto, PEKKA NIEMINEN / OM arkisto, MAURITZ HELLSTRÖM / OM arkisto

Tarja Halonen

Maasta tuli suvaitsevampi

Tarja Halonen (2000–2012) aloitti presidenttinä samaan aikaan, kun Suomessa tuli voimaan uusi perustuslaki. Varsinkin presidentin sisäpoliittista valtaa karsittiin kovalla kädellä.

Kaikille sekään ei riittänyt. Halonen joutui käymään koko kautensa ajan torjuntataistelua sen estämiseksi, että presidentistä olisi tehty pelkkä edustuksellinen hahmo. Sauli Niinistö saa kiittää osaltaan Halosta siitä, että presidentille jäi edes vähän valtaa.

Professori Maria Lähteenmäki arvioi kuitenkin, että Halonen jätti pysyvimmän jäljen historiaan arvojohtajana.

”Kyllä hän muutti Suomea piirun verran suvaitsevampaan suuntaan. Esimerkiksi vähemmistöjen aseman eteenpäinmeno on Halosen ansiota. Oli paljon pieniä tyttöjä ja poikia, jotka kuuntelivat niitä puheita.”

Halosen työ ei ole mennyt Lähteenmäen mukaan hukkaan, vaikka asenteet ulkomaalaisia kohtaan ovat kiristyneet kaikkialla Euroopassa. Kahdessatoista vuodessa presidentti ehti juurruttaa arvonsa syvälle kansalaisten mieliin.

”Varmaan ne pitävät vielä pintansa siitä huolimatta, että maailmalta tuulee kovasti.” J

Sauli Niinistö

Suomalaisten tuntojen tulkki

Sauli Niinistöllä (2012–) on muodollisesti vähemmän valtaa kuin kenelläkään edeltäjistään. Niinistön tehtäväksi on jäänyt osoittaa, että vaikka presidentin roolia on kavennettu, Mäntyniemen terveisiä kuunnellaan yhä tarkasti.

”Niinistö on suppeiden valtaoikeuksiensa puitteissa ottanut kantaa muihinkin kuin ulkopoliittisiin kysymyksiin ja pyrkinyt laajentamaan myös sisäpoliittista valtaa”, Puolivallaton presidentti -elämä­kerran kirjoittaja Risto Uimonen sanoo.

Osa aiheista on ollut uusia, osa tuttuja Niinistön aiemmalta uralta: ahneus ja itsekkyys, koulukiusaaminen ja syrjäytyminen, ääriliikkeet ja rasismi.

Kaikki ovat asioita, joista tunnettu huoli yhdistää yli puoluerajojen.

”Hän ajaa tiettyjä arvoja hyvin voimakkaasti, pyrkii olemaan koko kansan edustaja samalla tavalla kuin Kekkonen”, Uimonen kuvaa.

Toisaalta Niinistö on tulkinnut presidentin päätehtävän, ulkopolitiikan, ahtaammin kuin Tarja Halonen.

”Halosta kritisoitiin siitä, että hän suhtautui ­liian myötämielisesti maailman ongelmiin, ajoi solidaarisuusnäkökohtia YK:ssa ja muilla foorumeilla. Niinistö on vähemmän korostanut näitä puolia.” J

Kuvat © PEKKA NIEMINEN / OM Arkisto, Marjo Tynkkynen / OM arkisto, Marjo Tynkkynen