Uutisviikko

Anna-Lena Laurén

Kirjoittaja on Dagens ­Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.

näkökulma

Pappi, toimittaja ja haukkuva koira

Tapasin moskovalaisen papin, Vsevolod Tšaplinin. Vielä ennen vuodenvaihdetta hän oli ortodoksikirkon korkea prelaatti, jonka komea titteli oli Venäjän ortodoksisen kirkon yhteiskuntasuhteiden päällikkö.

Nyt Tšaplin hoitaa tavallista papin virkaa Moskovan keskustassa sijaitsevassa pienessä kirkossa. Tilat olivat täynnä muuttotavaraa, kun tapasin hänet uudessa työpaikassaan, eikä Tšaplin löytänyt vedenkeitintä tarjotakseen meille teetä takahuoneessa.

Hän ei jättänyt edellistä työpaikkaansa vapaaehtoisesti vaan sai potkut. Kaikesta päätellen patriarkka Kirill oli saanut tarpeekseen Tšaplinin suorasukaisuudesta ja päätti tehdä hänet vaarattomaksi.

Sisäinen taistelu on Venäjän valtarakenteille tyypillistä. Se on tomittajien onni, sillä näiden taistelujen ansiosta tieto aina silloin tällöin nousee pintaan.

Tšaplin on radikaali konservatiivi, jonka mielestä Venäjän pitäisi kieltää abortti. Kirkko vastustaa aborttia mutta ei aja aborttikieltoa. Ilmeisesti siksi, että asiasta on hiljainen sopimus Kremlin kanssa. Tässä ja muissa vastaavissa kysymyksissä Tšaplinin kaltaiset megafonit ovat riesaksi, minkä vuoksi heidät syrjäytetään.

Yhteistyö ortodoksikirkon ja Venäjän valtion välillä toimii niin, että osapuolet yrittävät löytää kysymyksiä, joissa molemmat voivat hyötyä toisistaan. Venäjällä on esimerkiksi voimassa lakeja, jotka kieltävät uskovaisten tunteiden loukkaamisen ja niin sanotun homoseksuaalisen propagandan levittämisen. Lait olivat myönntys kirkolle, mutta myös tapa vahvistaa Putinin valtakoneiston uuskonservatiivista imagoa.

Aborttikielto olisi epäsuosittu, siksi sitä ei ajeta. Tšaplinin mukaan syy on se, että ”yltiösekulaarit” ovat vallassa sekä Kremlissä että muualla yhteiskunnassa. Ulkopuoliselle kirkon valta vaikuttaa vahvemmalta kuin koskaan, mutta Tšaplinin mielestä kirkon pitäisi uskaltaa vaatia valtiolta paljon enemmän. Hän sanoo myös suoraan, että vanhan eliitin pitäisi astua syrjään ja antaa ”nuorille idealisteille” tilaa.

Kaksikymmentä vuotta sitten Tšaplin kuului liberaaleihin. Niin kuului myös analyytikko ja Putinin sanansaattaja Sergei Markov. Markovista on kehittynyt valtaapitävien haukkuva koira, joka syyttää koko Eurooppaa russofobiasta ja väittää, että tämä russofobia voi pahimmassa tapauksessa sytyttää kolmannen maailmansodan.

Sekä Tšaplin että Markov tapaavat mielellään toimittajia ja antavat haastatteluja. Ortodoksikirkko on vielä suljetumpi instituutio kuin Kreml. Siksi Tšaplinia haastatellaan luultavasti myös tulevaisuudessa, kun on jotain kysyttävää kirkolta. Vaikka hän on nykyään vain tavallinen pappi.

Moskovassa on kolmaskin entinen liberaali, joka mielellään puhuu kolmannesta maailmansodasta ja lännen rappeutumisesta: Dmitri Kiseljov, valtiollisen uutiskonglomeraatin Rossija Segodnjan pääjohtaja.

1990-luvulla Kiseljov piti länsimaista journalismin etiikkaa esikuvanaan. Sen jälkeen hän on kääntänyt kantaansa 180 astetta. Omassa uutisohjelmassaan, joka lähetetään sunnuntaisin illan parhaaseen lähetysaikaan, hän on muun muassa todennut, että Venäjä on ainoa maa, joka voi muuttaa USA:n radioaktiiviseksi tuhkaksi.

Kiseljov poikkeaa Tšaplinista ja Markovista siinä, ettei hän anna haastatteluja. Tietääkseni kaikki isot pohjoismaiset media ovat pyytäneet häneltä haastattelua, mutta yhtäkään ei ole herunut. Luulisi, että Kiseljov suhtautuisi myönteisesti juuri pohjoismaisiin me­dioihin, sillä hänellä on talo Norjassa, hän puhuu sujuvasti norjaa ja kuulemma auttavasti suomeakin. Mutta hän ei esiinny missään ­muualla kuin omassa ohjelmassaan omilla ehdoillaan.

Miten on mahdollista, että ihminen voi muuttua näin perinpohjaisesti kahdessa vuosikymmenessä?

Yleisesti ottaen venäläiset eivät enää ole kovin kiinnostuneita demokratian arvoista. Suurin syy siihen on pettymys. Demokratia, johon vilpittömästi uskottiin ehkä vielä kaksikymmentä vuotta sitten, ei ehtinyt koskaan kunnolla vakiintua ja kehittyä. 1990-luvun laittomuudet ja epäjärjestys ovat edelleen monien muistissa.

Mutta Tšaplin, Markov ja Kiseljov eivät ole menettäneet mitään demokratian takia. He ovat päinvastoin tehneet koko uransa juuri sen ansioista, että Venäjä on kohta kolmekymmentä vuotta ollut avoin ja ajoittain hyvinkin vapaa maa. He tietävät hyvin, että 1990-luvun niin kutsuttu kaaos ei ollut yksiselitteinen. Ongelmat olivat lukuisat, mutta niin olivat mahdollisuudetkin, varsinkin media-alalla.

Kiseljov oli silloin länsimaistunut, tänään putinisti. Hän on puhdas opportunisti, joka mukautuu ajan henkeen. Tšaplin ja Markov ovat myös opportunisteja, mutta ainakin sikäli rehellisä, että he ovat valmiit tapaamaan toista mielipidettä edustavia ihmisiä ja keskustelemaan heidän kanssaan.

En tietenkään voi väittää, että tällaiset keskustelut muuttaisivat mitään. Mutta vuoropuhelu on aina parempi kuin sen puute. J

Suositut