Kohtaamiset

Dogmien vastustaja

KIRJAT

Valistusfilosofi opettaa nykyihmiselle suvaitsevaisuutta.

Voltaire (1694–1778) oli muun muassa ihmissoikeuksien ja uskonvapauden kannattaja.

Vuonna 1762 tuomittiin vanha raihnainen isä kuolemaan hyväkuntoisen ja vantteran poikansa kuristamisesta. Todisteet olivat olemattomia. Kaikki lähti liikkeelle kansanjoukon keskeltä syytöksiä huutaneen fanaatikon aikaan saamasta huhusta.

Todellinen tuomion syy oli, että isä oli protestantti, mutta poika katolilainen. Tämä sai katolilaisessa Ranskassa virinneen valistusfilosofian rohkean esitaistelijan Voltairen tarttumaan sulkakynäänsä ja laatimaan pienen mutta terävän pamfletin suvaitsevaisuuden puolesta.

Voltaire käy läpi suvaitsevaisuuden historiaa ja yllättyy. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset olivat sangen suvaitsevaisia. Heillä olikin monia jumalia ja kultteja. Vasta kristinusko vannoi yhden ja ikuisen Jumalan nimiin ja julisti tuntevansa tarkoin tämän tahdon ja suunnitelmat.

Voltairelle esimerkki dogmatismin vastustajasta on Jeesus. Jeesus pyysi isäänsä antamaan anteeksi vihollisilleen ja näytti itse esimerkkiä armahtamalla jopa Juudaksen. Voltairekaan ei kiellä Jumalan olemassaoloa, mutta pieni ihminen ei pysty tietämään äärettömän Jumalan tahtoa. Jos jumalaa pitäisi puolustaa harhaoppeja vastaan, tuo mahtavista mahtavin pystyisi tekemään sen itsekin.

Tietoisuus tietämättömyydestä ja nöyryys tutkimattoman Jumalan edessä on suvaitsevaisuuden lähtökohta. Usko omaan oikeassa olemiseen on niin uskonnossa kuin muissakin asioissa edelleen suurin syy sotiin ja muihin murhenäytelmiin. Siinä suhteessa Suvaitsevaisuudesta ei ole vanhentunut päivääkään. 

Pekka Wahlstedt

Voltaire: 
Suvaitsevai-
suudesta. 175 s. 
Savukeidas.

Sielu kurkistaa

Petter Sairasen Muisti on unta liittyy kuolemaa surevien teosten loppumattomaan saattoon. Sen verran on omakohtaista murhetta liu’utettu sepitteen suuntaan, että teoksen henkilöillä on uudet nimet eikä 19-vuotiaan tyttärensä menettänyt mies ole kirjailija vaan kuvataiteilija.

Kirjallisuuden maisemissa silti liikutaan. Sekä muisteleva isä että päiväkirjaa pitänyt tytär löytävät tunteilleen tukea kirjallisuudesta.

Tyttären osuus on liitetty kerrontaan kursivoituna, proosarunon tyyppisenä tekstinä. Näkemykset maailmasta ovat kriittiset kuin isän; säikky sielu menee päiviksi piiloon ja uskaltaa vasta hämärissä esiin. ”Sielu kurkistaa kuin hiiri kolostaan.” Sielu ja ruumis uupuvat.

Isä sen sijaan kestää maailman menon, vaikka ei siitä suurta osaa hyväksy. Aikaisempien romaanien tapaan Sairanen puhuu luonnon puolesta naurettavia, vihattavia, pelättäviä eurooppalaisen yhteiskunnan ilmiöitä vastaan.

Luonto on romaanin henkilöiden vahvin lohtu. ”Sateen pitää sataa, minun vaatteeni ovat märät, eikä minua tässä maailmassa enää mikään palella”, isä sanoo miettiessään lapsensa toivottavasti armollista paleltumiskuolemaa. Kauniisti lähestyi tyttären tekstikin kylmyyden teemaa: ”Lumen laulu peittää ja jättää näkyviin. / Lumen laulu, haikea ja kaunis. / Meidän elämämme ilmaston runo.” 

Kaisa Neimala

Petter 
Sairanen: 
Muisti on unta. 215 s. Helsinki-kirjat.

Isoenon tähden

Maritta Lintusen kolmas romaani Sydänraja kertoo yhtä aikaa surumielisen, pelottavan ja toiveikkaan tarinan muistojen vaalimisesta ja ihmisten surun käyttämisestä manipulointiaseena.

Parikymppinen Ronja on luonut mielessään ihannekuvan jatkosodassa kaatuneesta isoenosta ja vaihtanut sukunimensäkin tämän mukaan Sachseksi. Ääri-isänmaallinen Sydänraja-verkosto näyttäytyy Ronjalle aluksi keinona kunnioittaa ja vaalia isoenon muistoa, mutta yhteisön toveruuden takana onkin kateutta ja vallanhalua.

Lintunen on myös lyriikan ja novellistiikan taitaja, ja se näkyy hänen pitkässä proosassaankin. Lintusen virkkeet ovat mietittyjä, kerronta hiottua ja paikoin hyvin pelkistettyä. Hän kykenee muutamilla tarkoin harkituilla virkkeillä luomaan kokonaisia henkilöitä ja rakentamaan jännitteisiä, tiheitä tilanteita.

Romaanin reiluun kahteensataan sivuun mahtuu monta elämäntarinaa, niistä tärkeimpinä Ronjan ja hänen isoenonsa Oton kohtalot. Lintunen liikkuu sulavasti nykyhetken ja menneisyyden välillä, eikä mikään romaanin taso tunnu päälle liimatulta.

Vaikka Sydänrajassa on paljon surua ja kuolemaakin, romaani on monilta kohdin myös erittäin hauska. Varsinkin Venäjän Karjalaan lähetysmatkan tehneen uskonlahkon matkaraportti on hykerryttävää luettavaa. Lintunen hallitsee tyylien vaihtelun hyvin, eikä romaani hajoa moninaisuuteensa. 

Salla Simukka

Maritta 
Lintunen: 
Sydänraja. 233 s. WSOY.

LYHYET

Naisten työt on uljas kirja, ulkoasultaan uhkea, kuvitukseltaan muhkea, tekstiltään runsas ja kiinnostava. Työt ovat maaseudun naisten askareita noin sadan vuoden jaksolta vuodesta 1860 tännepäin. Monet töistä ja työvälineistä ovat ainakin teoriassa tuttuja, muutamat aivan uusia: eipä ole nähty tuttipulloa valmistetun sarvesta ja lehmän nännistä.
Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt. 240 s. Karisto.

Onnimanni-lehden valitut artikkelit kolmenkymmenen vuoden ajalta muistuttavat siitä, että hienoa lastenkirjallisuutta – tekstillään ja kuvituksellaan viehättävää – on yllin kyllin ja että taitavia, viisaita ja hauskoja lastenkirjojen esittelijöitäkin ilmenee.
Tuula Korolainen ja Arja Kanerva: Satusaappaat ja runopilli. Onnimannin artikkeleita 1978–2008. Osa 1. 328 s. Lastenkirjainstituutti 2011.

Maria Peura ojentaa teoksensa ”sinulle, lukijani, kun mietit kirjoittamista tai kun olet jo astumassa kirjoittamisen virtaan”. Sopii se sillekin, joka jo kahlaa kyseisessä virrassa. Tunnustava teksti pohtii kirjoittamisen prosessia. Miten hoitaa ajankäyttö ja tarpeelliset rituaalit, kuinka voittaa nolo kateus ja kalvava häpeä, sietääkö julkisuutta… 
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen. 239 s. Teos.


Kaisa Neimala

KUVAT © LEBRECHT MUSIC & ARTS/SKOY,

Sylettää

LINDSTEDT

Luokkayhteiskunta palaa, mutta mihin pitäisi olla valmis? Yhteiskunnan polarisoituminen jatkuu, vaikka kehityksen signaalit usein heikkona näyttäytyvätkin. Vanhat luokkanimitykset eivät enää toimi, ja uusien luokkarajojen näkeminen on kuin usmakkaan tuijottelisi.

Kirjoahvenien evoluutiota pidetään luomakunnan nopeimpana. Tai on pidetty. Vuosituhannen vaihteessa Suomessa alkoi uudenlainen meno optioiden ja johdon palkkajärjestelmien käyttöönoton myötä. Runsaassa kymmenessä vuodessa syntyi luokka, joka pystyi ”evoloitumaan” omaan leijuvaan todellisuuteensa, kaikesta muusta irrallaan olevaan. Samalla se on eristämässä itsensä omaksi piilosyrjäytyneiden luokaksi.

Yhteiskunnallisesta asemasta ja vauraudesta lainatusta mahtipontisuudesta on tullut henkilökohtainen ominaisuus, jolle ei löydy katetta. Mahtipontisuus on siedettävissä, jos siihen voisi suhtautua vähänkin humoristisesti, tai sitä voisi edes joltain osin kunnioittaa. Yleensä näiden kohotetussa todellisuudessa toimivien mahtipontisuus vain sylettää.

Meillä on edustuksellinen demokratia. Meillä on myös monipuolisesti laaja, vapaa tiedonvälitys, edustuksellinen ymmärrys. On kuitenkin hämmentävää, mihin näiden kahden tasapainottamiseen pyrkivän toimijan tehot ovat riittäneet. Toistaiseksi.

Kohotetuissa todellisuuksissa elämisen vastakohta on luulemalla eläminen. Se, miten kuvittelemme asioiden olevan, on sitä, mitä luulemme todellisuudeksi. Yhteiskunnan kulloinenkin moraali on keskiluokan moraalia, ja siksi keskiluokan on helppo närkästyä. Mutta vain närkästyä. Ehkä kateus jarruttaa suurempaa kiihdyttelyä. Oikeassaolemisoksentelusta nettiin on kuitenkin tullut jo niin yleistä, että se voitaisiin luokitella kelakorvattavaksi kansansairaudeksi.

Uuden maailman luokkajaosta ei selviä Karl Marxia opiskelemalla. Yhteisellä matkalla, joka muistuttaa resuamista Vanhasta testamentista Ilmestyskirjaan, olemme lähestymässä aikoja, jolloin onkin viisautta palata kirkkoisien opetuksiin. Valtaa ne isät kyllä käyttivät, mutta toisaalta heillä oli aikaa ja intohimoa tutkiskella oikean ja väärän olemusta. Sitä omaankin todellisuuteen liittyvää. 

Risto Lindstedt
risto.lindstedt@otavamedia.fi
Kolumnisti on SK:n toimittaja.