Uutisviikko

hiski haukkala

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan apulaisprofessori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

näkökulma

Kaikki tahtoo tapella

Löysin ullakolta vanhan pahvilaatikon, johon olin kauan sitten tallentanut poikavuosieni aarteita. Yksi niistä oli Civilization-lautapeli. Peli oli aikoinaan ehdoton suosikkini ja kului käytössä niin lauta- kuin tietokonepeliversionakin.

Pelin ideana on luotsata klassinen sivilisaatio kivikaudelta antiikin kukoistukseen. Tavoitteena on väestönkasvun, kaupungistumisen sekä kulttuurisen ja teknologisen muutoksen hallitsemisen avulla varmistaa oman sivilisaation menestys ja voittaa peli.

On mielenkiintoista, että sotiminen ei ole pelissä pääasiallinen pyrkimys vaan lähinnä seuraus resurssipulasta. Peliä ei voikaan voittaa yksinomaan sotimalla, vaan ensisijaisesti sivilisaatiotaan kehittämällä.

Talvilomalla pelasin peliä kylässä käyneiden nuorten kanssa. Uusi, sotaisilla Clash of Clans ja Warhammer -peleillä kyllästetty polvi kävi pelissä ankarasti kimppuuni. Sivilisaatio muuttui heidän käsissään varustautumis- ja sotapeliksi.

Häikäilemättömien vastustajien edessä oma rauhanomaisempi pyrkimykseni rakentaa sivilisaatiota oli pulassa. Sivistyksen oraat tallautuivat tei­nien rautasaappaan alle. Yritykseni opastaa, että pelissä on kyse ensisijassa kulttuuristen saavutusten tavoittelusta, vaikutti lähinnä huonon häviäjän selittelyltä.

Yhtäältä pugilistit ovat oikeassa. Usein historian pääasiallinen käyttövoima on ollut rauta ja veri. Sota on usein edistänyt teknologista kehitystä ja alati kalliimmaksi käyvän toiminnan rahoittaminen ja mahdollistaminen yhteiskunnallisia innovaatioita.

Toisaalta mikään vääjäämätön luonnonlaki sota ei ole. Steven Pinker on mainiossa Better Angels of Our Nature -kirjassaan (Allen Lane, 2011) dokumentoinut väkivallan ja sotien historiallisen vähentymisen ja paikantanut positiiviseen kehitykseen myötävaikuttaneet mekanismit.

Pinkerin keskeinen viesti on arkikokemuksemme vastainen: emme koskaan ole eläneet rauhanomaisemmassa maailmassa kuin nyt. Pinkerin mukaan keskeisiä, lisääntyvää rauhaa selittäviä tekijöitä ovat ihmisten älykkyyden ja moraalisen tason nousu, hyvät instituutiot niin yhteiskuntien sisällä kuin niiden välilläkin ja kasvava keskinäisriippuvuus.

Pinker ei kuitenkaan esittänyt, että kasvava rauhanomaisuus on saavutettu etu, vaan suotuisten olosuhteiden ja ankaran ponnistelun ansiosta saavutettu tila, joka on mahdollista myös menettää.

Kirjan ilmestymisestä on nyt kulunut viisi vuotta. Sinä aikana tapahtumat Euroopassa ja sen lähia­lueilla ovat vieneet uskoa Pinkerin paikallistaman positiivisen trendin tulevaisuuteen.

Kirjan ilmestymisvuonna alkanut Syyrian viheliäinen sisällissota on laajentunut alueel­liseksi konfliktiksi. Alueella suurvallat ovat ryhmittyneet toinen toistaan vastaan kylmän sodan parhaiden perinteiden mukaan.

Ukrainan konflikti on tuonut sodan Euroopan maantieteelliseen sydämeen. Euroopan turvallisuusjärjestyksen peruspilarit ovat ankaran rasituksen alla. Konfliktin myötä Venäjän kehitys on ajautunut yhä suurempaa huolta aiheuttavaan suuntaan. Sodan pelko on palannut myös tänne Pohjolaan.

EU:n oma monitahoinen kriisiytyminen ja kasvavat sisäiset jännitteet ovat osoittaneet, miten ohut eurooppalaisen solidaarisuutemme kultaus on. Pakolaiskriisi on johtanut jäsenmaat sysimään ongelmaa toisilleen kuin ”Pekkaa” samannimisessä korttipelissä. Samalla integraation perusedellytys ja keskeinen saavutus – keskinäinen luottamus – on alkanut murentua.

Sama pätee myös Suomeen. Demokratiamme, sisäinen eheytemme ja taloudellinen elinvoimaisuutemme ovat paineen alla. Julkinen ”keskustelu” on taantunut tilaan, jossa puheenvuoroja huudetaan raivolla ja kiihkolla puolin ja toisin kumoon.

Järkiperäinen yhteiskunnallinen debatti on käynyt mahdottomaksi. Somen säännöt ovat levinneet myös elämän muille osa-alueille ja paikoin tuntuu siltä, että kaikki huutavat kilpaa julki omaa totuuttaan ja kiukkuaan. Paikoin on vaikea uskoa somessa raivoaan ulisevien ihmisten historiallisessa katsannossa korkeaan älykkyyteen ja moraaliseen tasoon.

Ihmiset haluavat tapella, sillä heillä on paha olla. Maailma muuttuu nyt nopeasti ja harva jaksaa uskoa, että suunta on positiivinen. Pinker kuitenkin osoittaa, että maailma ja sen käytännöt ovat ihmisten luomia ja siten aina meidän muokattavissamme, joko hyvään tai huonoon suuntaan.

Ihmiset haluavat tapella myös sen vuoksi, että he eivät usko vakavampien konfliktien olevan mahdollisia. Historia kuitenkin osoittaa, että monesti katastrofaalisiin kehityskulkuihin on ajauduttu, vaikka – tai kenties juuri siksi että – ihmiset ovat pitäneet niitä mahdottomina.

Osin ihmiset haluavat tapella myös siksi, että he eivät tiedä, mitä todellinen konflikti ja sota tarkoittavat. Civilization-pelissä sota todentuu poistamalla pieniä pahvisia kiekkoja pelilaudalta. Clash of Clansissä sodan vaikutukset voidaan nollata aloittamalla peli uudestaan.

Oikeassa maailmassa näin ei tapahdu. Rikottu yhteiskunnallinen harmonia johtaa kaikkien pysyvään turvattomuuteen. Luodein rikottu rauha tuhansiin kuolleisiin. Ja pelin uudelleen aloittaminen on työn ja tuskan takana. J

Ulkomaat