hän

◼ Eeva-Liisa Inkeroinen ja nelivuotias Raita valmistautuvat tuleville metsästysretkille.
Eeva-Liisa Inkeroinen ja nelivuotias Raita valmistautuvat tuleville metsästysretkille.

Eeva-Liisa Inkeroinen

Omat koirat ovat opettaneet Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtajalle, kuinka tärkeää on luottamus.

Eeva-Liisa Inkeroinen ja nelivuotias Raita valmistautuvat tuleville metsästysretkille.

Tiedättehän sen tunteen. Tekisi mieli näyttää voitonmerkkiä ja tuulettaa, mutta jokin hillitsee.

Eeva-Liisa Inkeroiselle kävi niin viime marraskuussa Elinkeinoelämän keskusliiton syys­seminaarissa, kun puheenjohtaja Matti Alahuhta kertoi järjestön sääntöjen muuttamisesta. Sen seurauksena EK lopettaa keskitettyjen sopimusten tekemisen kokonaan huhtikuun 2016 jälkeen – juuri niin kuin työnantajat ovat vuosikausia puhuneet.

”Olihan se ikimuistoinen, historiallinen hetki”, Inkeroinen kuvailee. ”Varmaan kaikki salissa ajattelivat, että yksi aikakausi päättyy tähän.”

Juhlapuheissa työmarkkinapolitiikkaa, niin kuin muutakin politiikkaa, kutsutaan yhteisten asioiden hoitamiseksi. Pohjimmiltaan se on kuitenkin raadollista taistelua kahdesta asiasta – rahasta ja vallasta.

EK:n sääntömuutoskin oli käytännössä vallan­siirto: keskusjärjestöltä siirrettiin tehtäviä eri toimialoja edustaville liitoille ja niiden jäsenyrityksille.

Jatkossa tahdin määrää suurin toimialaliitto Teknologiateollisuus, jonka elektroniikka-, sähkö-, kone-, metalli- ja tietotekniikkayritykset vastaavat muun muassa puolesta Suomen viennistä.

Kun Inkeroisesta tuli pari vuotta sitten Teknologia­teollisuuden työmarkkinajohtaja, kysymys oli paljon enemmästä kuin yhden liiton yhden sektorin ykköspaikasta.

Inkeroisen CV on niin tyypillinen työnantajapomon ansioluettelo kuin vain voi: juristiksi Helsingissä, suoraan yliopistolta järjestöuralle ja siellä erilaisten asiantuntijatehtävien kautta yhä korkeampiin esimiesasemiin.

Työoikeuden professori Kari-Pekka Tiitisellä oli alussa sormensa pelissä. Hän pyöritti varsinaisen työnsä ohessa epävirallista työnvälitystoimistoa, jonka kautta opiskelijoiden kerma pääsi heti oman alan töihin.

Joidenkin kohdalla päätyminen työnantaja- tai työntekijäleiriin oli kiinni siitä, missä sattui olemaan paikka sopivasti vapaana. Taksiyrittäjän ja maisteriäidin tytär arvelee tehneensä professorille kuitenkin jo varhain selväksi, että ay-juristin ura ei kiinnostanut.

”Kari-Pekka kyllä tiesi, että minä olen työnantajan puolella.”

1980-luvun hulluimpina juppivuosina monet Inkeroisen ikäpolven juristit haistoivat ajan hengen ja lähtivät bisnekseen tekemään rahaa. Inkeroisesta työoikeus oli kuitenkin paljon kiinnostavampaa kuin kasinopelit.

”Silloinhan yrittäjyys ei ollut Suomessa vielä mikään­ megatrendi”, hän muistaa. ”Meidän ikäluokassa tosi harva varsinkaan niistä, jotka valitsivat akateemisen uran, lähti pyörittämään omaa yritystä.”

Välillä yritysten headhunterit ovat lähestyneet, turhaan.

”Näissä duuneissa on ollut mahdollisuus vaihtaa sillä tavalla paikkaa ja saada lisää vastuuta, että kyllästymispiste ei ole tullut vielä vastaan.”

”Sitä paitsi minä olen tavallaan bisneksessä. Olen päivittäin tekemisissä suomalaisten huippuyritysten kanssa, käyn niissä jatkuvasti ja saan palvella niitä, vaikka en ole minkään yhden yrityksen palveluksessa.”

Aikoinaan Inkeroista houkuteltiin politiikkaankin. Viime aikoina on ollut sillä suunnalla hiljaisempaa.

”Vastaus on varmaan kaikilla jo tiedossa.”

Moni asia on mennyt työmarkkinapolitiikassa uusiksi niiden lähes 30 vuoden aikana, kun Inkeroinen on ollut mukana.

Työpaikka vaihtui kahdesti ilman että Inkeroinen­ oikeastaan vaihtoi sitä: ensin Liiketyönantajien keskusliitto (LTK) muutti nimensä Palvelutyönantajat ry:ksi, ja muutama vuosi sen jälkeen Palvelutyönantajat sulautui uuteen Elinkeinoelämän keskusliittoon. Vasta viisikymppisenä Inkeroinen irtisanoutui oikeasti ensimmäisen kerran siirtyäkseen EK:sta pari kerrosta alaspäin Teknologiateollisuuden puolelle.

Matkan varrella Inkeroinen on särkenyt niin monta lasikattoa, että sirpaleista saisi kokonaisen lasimuseon.

Ensimmäisen kerran hänestä tuli historian ensimmäinen nainen 1994, kun hänestä tehtiin 31-vuotiaana LTK:n johtaja. Mikään työnantajajärjestö ei ollut sitä ennen antanut johtajan titteliä naiselle.

Inkeroinen muistaa tilanteen hyvin. ”Muodon vuoksi sanoin, että haluan harkita hetken, mutta oikeasti päätin heti, että otan paikan.”

Jukka-Pekka Pietiäinen kertoo muutama vuosi sitten ilmestyneessä Palvelutyönantajien historiassa, että ”ahkeran ja asemastaan tietoisen Inkeroisen nousu oli monelle PT:läiselle mieskollegalle vaikeasti nieltävä pala”.

Inkeroinen sanoo nauraen, että se on histo­rioitsijan­ tulkinta.

”Myönnän kyllä, että olin jonkinlainen ennakko­luulojen murtaja siihen maailman aikaan. Varmaan minua vieroksuttiin, mutta fiksut ihmiset osasivat onneksi peittää sen taitavasti.”

Niistä ajoista on menty tasa-arvoasioissa paljon eteenpäin. Työnantajien kolmen suurimman vientiliiton työmarkkinajohtajista kaksi on naisia. Teknologiateollisuuden johtoryhmässä on Inkeroisen lisäksi kolme muuta naista ja vain kaksi miestä.

Inkeroinen tuntee tasa-arvon läpikotaisin myös teoriassa: lakien pykälät ja aiheesta kirjoitetut monet paksut raportit.

Silti hän menee hiljaiseksi, kun häneltä pyytää omaa tasa-arvon määritelmää. Vastaus tulee vasta pienen miettimisen jälkeen.

”Minun mielestäni tasa-arvo on sitä, että otetaan parhaat voimat käyttöön.”

1990-luvulla hän joutui miettimään asiaa myös omalla kohdallaan. Anneli Jäätteenmäki (kesk) oli oikeusministerinä, ja hän pyysi Inkeroista jäseneksi työtuomioistuimeen, koska sinne piti saada Palvelutyönantajista nimenomaan nainen. Nimityksessä oli vain yksi ongelma: Inkeroisen tieltä olisi pitänyt syrjäyttää ylivoimaisen kokenut ja pätevä miesjuristi.

”Jäätteenmäki vaati aika itsepintaisesti, että minut pitää nimittää. Yritin aluksi saada hänet puhumalla ymmärtämään, että se ei olisi oikea ratkaisu. Kun sana ei mennyt perille, jouduin kieltäytymään julkisesti.”

Inkeroinen ei usko nais- ja mieskiintiöihin. Hän arvelee tasa-arvon menevän automaattisesti eteenpäin, kun jako naisten ja miesten ammatteihin – ja koulutusaloihin – vähitellen häviää.

”Markkinat tässäkin lopulta määräävät eikä lainsäädäntö. Esimerkiksi teknologiateollisuus on niin vaativaa bisnestä, ettei firmoilla ole siellä varaa jättää kenenkään talenttia käyttämättä. Sukupuolella ei ole silloin merkitystä.”

Inkeroinen istui ”tupopöytään”, niin kuin työmarkkinaneuvotteluja ammattislangissa kutsutaan, ensimmäistä kertaa 1997. Siitä lähtien hänellä on ollut sormensa pelissä jokaisella sopimuskierroksella.

”Kaikki ovat olleet mieleenpainuvia ja omalla tavallaan äärimmäisen raskaita prosesseja. En välttämättä muista enää, mikä oli minäkin vuonna, mutta tapahtumat kulkevat muuten mielessä ikään kuin elokuvana.”

Peruskuvio on yksinkertainen: yritysjohtajilla ja ay-jäsenistöllä on tietyt odotukset. Neuvottelijoiden tehtävä on sovittaa ne yhteen.

”Aikaa myöten olen oppinut, kuinka tärkeää on realismi omien tavoitteiden asettamisessa. Omien joukkojen odotuksia pitää peilata niiden vastaanottoon ja läpimenomahdollisuuksiin. Mitä paremmin siinä onnistutaan, sitä paremmin yleensä onnistutaan myös itse neuvotteluissa.”

Nuorempana Inkeroinen ei nähnyt mitään ongelmaa siinä, että keskusjärjestöt sopivat palkoista ja muista työehdoista. Nykyisin hän on tiukasti työnantajien virallisella tupokielteisellä linjalla; jotkut pitävät häntä suorastaan yhtenä sen arkkitehtinä.

”Kun talous on kansainvälistynyt, työehto­sopimukset pitää sopeuttaa tuottavuuskehitykseen. Siinä ei ole onnistuttu. Vakaus ja ennustettavuus eivät merkitse mitään, jos samalla heikennetään kilpailukykyä.”

Yleisin vastaväite kuuluu, että vuoden 2007 Sari Sairaanhoitaja -liittokierros vasta kilpailukykyä heikensikin. ”Toisaalta keskitetty koneisto ei ole pystynyt korjaamaan silloin syntyneitä ongelmia”, Inkeroinen muistuttaa.

Tänä keväänä hän on kuitenkin istunut kädet­ kyynärpäitä myöten ristissä ja toivonut, että neuvottelut kilpailukyky- tai yhteiskuntasopimuksesta päättyvät onnellisesti. Hän on myös huolestunut siitä, että työnantajien ja työntekijöiden näkemykset ovat aikaisempaa kauempana toisistaan.

”Suurin selittävä tekijä on, että nykyinen hallitus on päättänyt puuttua voimakkaasti sellaisiin asioihin, joita työmarkkinajärjestöt hoitivat aikaisemmin. Ymmärrän täysin hallituksen huolen ja tuskan ja halun toimia, mutta samaan aikaan näen, miten hankalana ay-liike kokee tilanteen.”

SAK:n liitoissa on paljon vastustusta sopimusta kohtaan, mikä heijastuu myös keskusjärjestöön.

”Viimeistään se on osoittanut, että tämä instrumentti [keskitetty sopiminen] on tullut tiensä päähän. Ei asioiden hoitaminen voi olla näin vaikeaa.”

’Luottamus on kaiken perusta. Mitä pitempi kokemus, sitä enemmän korostuu herkkyys ja keskinäinen kunnioitus”, Inkeroinen sanoo.

Lämmin äänensävy kertoo, että nyt ei puhuta työnantajien ja ay-liikkeen yhteistyöstä vaan koiran ja ihmisen suhteen hitaasta rakentamisesta.

Inkeroinen on touhunnut koirien kanssa koko ikänsä. Lapsuudenkodissa oli sellainen aina, ja oma koira hänellä on ollut parikymppisestä lähtien. Reeta oli saksanseisoja, niin kuin kaikki muutkin koirat sen jälkeen.

Koira oli myös ensimmäinen yhteinen hankinta, kun Inkeroinen muutti 1990-luvun alussa yhteen kuvatoimittajamiehensä kanssa. Sitten alkoi linnustus – ja seisojien kouluttaminen siihen. Nykyiset metsästyskaverit ovat neljä- ja kahdeksanvuotiaat nartut Raita ja Ruska.

Puitteet vaihtelevat: välillä tukikohtana on oma mökki Hirvensalmella Puulaveden saaressa, välillä liikutaan valtion mailla, joskus tulee kutsu jahtiin työn puolesta. Kauden kruunaa keväinen hiihtojahti Lapin tuntureilla. Hyvällä onnella sen päätteeksi nautitaan Inkeroisen bravuuria, riekonrintaa roséena.­

Koirien kouluttamisessa pitää olla kärsivällinen ja johdonmukainen – vähän kuin työmarkkinakuvioissa. Inkeroisen tuntevat kuvaavat häntä periaatteelliseksi, määrätietoiseksi ja sitkeäksi neuvottelijaksi, joka pystyy tarvittaessa olemaan kova. Vuosien kokemuksella hän osaa kuitenkin myös hakea ja tehdä kompromisseja.

Koirien kanssa sen sijaan ei ole tilaa kompromisseille. ”Koulutus on hyvin systemaattinen tapahtuma, jossa koiralta edellytetään tiettyjä toimintoja. Saksalaisen rodun kohdalla on kai luontevaa, että kuri ja järjestyskin kuuluvat asiaan.”

Bluffi ei koirien kanssa onnistu, ei puolin eikä toisin.

”Niitä pystyy lukemaan, ja ne lukevat ihmistä kuin avointa kirjaa.” SK

kuka

Eeva-Liisa Inkeroinen

Ikä: 53

Syntymäpaikka: Helsinki

Kotipaikka: Helsinki

Perhe: puoliso ja kaksi saksanseisojaa

Koulutus: oikeus- tieteen kandidaatti

Työ: Teknologiateol- lisuuden työmarkkina- johtaja

Harrastukset: kana- koirametsästys

elämäni kuva

”Kuva on jahtireissulta Inarin Iijärveltä reilun kymmenen vuoden takaa. Olemme aamulla lähdössä teltalta. Oma kasvattimme saksanseisoja Roosi ei meinaa malttaa odottaa, kun lähtö kestää.”