MIELIPIDE

Kristina Carlson
Kolumnisti on kirjailija.

Kolumni

Miesmuistissa

Vuodenvaihteeseen osui kirjoja, joissa miehet muistelevat.

Äkkiseltään ei edes tullut mieleen muita muistelevia naisia kuin Doris Lessing ja Simone de Beauvoir. Eräs ystäväni arveli, että naiset eivät kirjoita muistelmia, koska he pitävät asiat omana tietonaan. Harmin paikka. Naisena haluaisin lukea, mitä joku toinen nainen muistaa ajasta, jota itsekin olen elänyt. Tarkoitan kirjailijoiden tekstejä, jotka yhtä hyvin ovat omaelämäkerrallisia romaaneja.

Muistellakseen ei tarvitse olla vanha. Norjalainen Karl Ove Knausgård on 45-vuotias. Hänen Taisteluni-sarjaansa tarttumiseen oli noussut kynnys. Kun ryhdyin, ensimmäinen osa oli kelpo, mutta vasta toisessa osassa ymmärsin innostuksen syyn.

Paul Auster täytti 64 vuotta kirjoittaessaan Talvipäiväkirjaa. Nimi viittaa siihen, että kirjailija tuntee siirtyvänsä talven eli vanhuuden vuodenaikaan. Hän kirjoittaa varmistaakseen mistä on tullut ja aavistellen sitä minne on menossa.

Thomas Bernhard oli 44-vuotias, kun ensimmäinen nide hänen viisiosaisesta omaelämäkerrastaaan ilmestyi 1975. Hän kuoli 1989. Viimeinen osa tästä sarjasta ilmestyy suomeksi tänä keväänä.

Knausgård kirjoittaa toisessa kirjassaan kuin nainen. En tarkoita vain sitä, että hän olosuhteiden vuoksi on samassa tilanteessa kuin moni nainen, avioliiton, lasten, arkiaskareiden ja työnteon puristuksessa. Hänellä on herkkyyttä, silmää ja kykyä kuvata, mitä arki on. En muista toista mieskirjailijaa, joka kertoisi, miten lajittelee pyykit värin ja pesulämpötilan mukaan.

Hän kuvailee, millaista on ruotsalaisilla lastenkutsuilla. Hän huolehtii tyttären pärjäämisestä muiden lasten joukossa ja samalla tarkkailee hyveellisiä aikuisia, jotka tarjoilevat terveellisiä ruokia.

Askareista huolimatta Karl Ove on ensisijaisesti kirjailija, joka vaipanvaihdon, kaupassakäynnin ja ruoanlaiton ohessa yrittää kirjoittaa seuraavaa teostaan, tavata ystä­viään, analysoida kirjoja ja taideteoksia. Hän on yksi meistä, jotka joka päivä nostamme itsemme arjen suosta.

Auster taas ei herätä sympatiaani eikä oikein mielenkiintoanikaan. Hellyttävintä muisteluksissa on nuoren miehen kihelmöivä seksin kaipuu. Paul on kiinni konkretiassa asuntojen, maisemien ja ruokien kautta, mutta hänellä on kovin vähän muistettavaa ja sanottavaa ihmisistä ympärillään. Hän kertoo elämänsä raadollisista yksityiskohdista, fyysisistä tai dramaattisista, kuten vakavasta auto-onnettomuudesta, mutta pullistelee silti.

Paulin vanhenemista ja kuolemaa koskeva mietiskely on teennäistä kuin hän olisi kirjoittamassa nekrologia itselleen.

Bernhardin neljä teosta ovat pelkkää lopun alkua ja kuoleman tekemistä aivan konkreettisesti. Ei hän ensimmäisessä osassa ole paljon kymmentä vanhempi, mutta kotikaupungin, koulun ja ympäristön kurimus imee häntä syövereihinsä. Tästä ei elämä parane; hän jättää koulun ja menee kauppiaan apulaiseksi kellariloukkoon.

Thomas sairastuu keuhkotautiin, ja edessä on kammottava kierre sairaaloissa ja parantoloissa. Ainoa tuki ja turva eli isoisä kuolee. Äiti kuolee. Hän itse on kuoleman kielissä alle 20-vuotiaana monta kertaa. Teksti on tiivistä, ilmatonta, järisyttävää. ”Absurdius on ainoa mahdollinen tie”, hän kirjoittaa neljännessä osassa Kylmyys.

Ai, kenet heistä valitsisin? Karl Oven kanssa olisi mukava käydä kaljalla, Paulia sietäisi hetken Brooklynin viinibaarissa, mutta Thomasista olen kiinnostunut lopun ikääni. 

mainos