mielipide

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kolumni

Kaikkea muuta kuin kikyä

Vuosia sitten keskustelin omaa tutkimusryhmäänsä käynnistelevän suomalaisen biotieteilijän kanssa. Hänellä oli ainutlaatuinen tutkimusaineisto kerättynä, muttei rahaa sen analysointiin.

Turhautuminen paistoi tutkijasta. Hän kertoi ulkomaisista kollegoistaan, joiden laboratoriot pursusivat kaikkea, mille hänelläkin olisi ollut käyttöä: laitteita, työntekijöitä, reagensseja. Suomessa aineisto sai rauhassa vanheta pakastinten uumenissa.

Syksyllä kuulin lähes täsmälleen samat sanat toisen suomalaisen biotieteilijän suusta.

Sipilän hallituksen tekemien leikkauksien­ jälkeen aivovuoto Suomesta ulkomaille on kiihtynyt. Viime aikoina on uutisoitu erityisesti biotieteilijöiden joukkopaosta.

Se, että lähtöhalukkuutta on nimenomaan biotieteilijöiden joukossa, ei ole mikään ihme. Sen olisi voinut ennustaa vähintään kymmenen vuotta sitten. Jo silloin näkyi hyvin, että biotieteisiin, kuten vaikkapa genetiikkaan, lääketieteelliseen genetiikkaan, biokemiaan tai maatalous- ja metsätieteiden aloilla hyödynnettävään molekyylibiologiaan, annettiin hyvin rahoitusta, mutta rahoitus tarkoitti ennen kaikkea sitä, että tutkimusryhmät pystyivät ottamaan aina vain lisää väitöskirjantekijöitä. Noilta aloilta meillä onkin paljon väitelleitä ihmisiä – ja paljon työttömiä tohtoreita.

Aloilta on odotettu paljon, ja paljon ne ovat antaneetkin, vaikka onneksi puhe ”uusista nokioista” on suurimmaksi osaksi jo unohtunut.

Lupauksista kaikkein katteettomin tuli kuitenkin annettua aloille koulutetuille ihmisille: Kun väitöskirjan tekoon löytyy aina rahoitusta jostain, tutkijanura alkaa houkutella. Väitöksen jälkeen suomalaisen tieteen rahoituksessa odottaakin sitten lähes avaruuteen saakka erottuva railo. Siihen railoon ovat putoamassa alussa mainitsemani tutkijatkin.

Tutkimusrahoitusta on muutettava niin, että rahaa siirretään väitöskirjantekijöiltä jo väitelleiden tutkijoiden palkkaamiseen. Heidän osaamistaan ja kokemustaan on hyödynnettävä paremmin ja tutkijoiden väes­töpyramidista on tehtävä tasapainoisempi. Väitöskirjantekijöitä kuuluu tietenkin aina olla enemmän kuin tutkimusryhmien johtajia, mutta suhteen pitää olla kestävä ja ehjän tutkijanuran mahdollistava.

Aivovuodossa voi yrittää nähdä aavistuksen valoa.

Tieteenalasta hieman riippuen tutkijanuraan kuuluu niin kutsuttu post doc -vaihe: väitöskirjansa valmiiksi saanut tuore tohtori jättää aiemman tutkimuksensa ja suuntaa pariksi vuodeksi mielellään ulkomaille opettelemaan uusia aiheita ja menetelmiä. Nuoret suomalaiset tutkijat ovat kuitenkin arastelleet ulkomaille lähtemistä. Yksi syy tälle voi olla se, että meillä väitellään tohtoriksi melko vanhoina. Tutkijan perhetilanne on voinut kehittyä jo sellaiseksi, että maan vaihtaminen ei enää käykään tuosta vain, ja vaikka post doc -vaiheeseen löytyisi rahoitus, sillä ei kovinkaan helposti elätä koko perhettä.

Parhaimmillaan voisi siis käydä niin, että tutkimusrahan vähyys ”kannustaisi” tuoreet tohtorit ulkomaille kasvattamaan arvoaan – ja sieltä he sitten aikanaan palaisivat entistä taitavampina, pistäisivät pystyyn oman tutkimusryhmänsä ja ryhtyisivät tekemään maailmasta parempaa.

Näin ei valitettavasti ole käymässä. Suomesta on lähtenyt varttuneita tutkijoita, professoreita ja kokonaisia tutkimusryhmiä.

Nyt on käynyt juuri niinpäin, että Suomi on huolehtinut kalliista koulutuksesta, mutta muut maat saavat kerätä koulutuksen hedelmät, tutkimustulokset ja innovaatiot.

Ei kauhean kikyä. J

Tiede