Arvio: A Late Quartet

Vuoden ensi-iltaelokuviin kuuluu kaksi muusikkotarinaa, joiden nimessä on sana kvartetti ja teemana ikääntyminen. Yaron Zilbermanin ohjaamalla A Late Quartetilla ei ole kuitenkaan muuta yhteyttä brittiläiseen näytelmäfilmatisointiin Kvartetti.

Talvisen laatudraaman miljöönä ovat New Yorkin korkeakulttuuripiirit. Jousikvartetilla on takanaan jo 3 000 yhteistä esiintymistä. Christopher Walken näyttelee ryhmän senioria Peteriä, joka on jäänyt äskettäin leskeksi. Nyt kvartetin tulevaisuuden sinetöi Peterillä diagnosoitu Parkinsonin tauti. Philip Seymour Hoffman ja Catherine Keener ovat aviopari Robert ja Juliette, jonka yhteiseloon tulee ulkomusiikillinen ja ehkä peruuttamaton ryppy. Mark Ivanicin esittämä Daniel soittaa ensimmäistä viulua ja ottaa yksityiselämässään ja moraalissaan erivapauksia. Luonteenpiirteitä määräävät muutenkin soittimien tehtävät. Esimerkiksi sellisti Peter on myös kvartetin henkinen selkäranka.

Ihmissuhdekuvioissa on melodraaman sävyjä. Aviokriisi on kliseinen, ja esimerkiksi Robertin ahdistukselle esitetään kovin proosallinen syy – hän on joutunut soittamaan koko elämässään toista viulua. Huippunäyttelijät pysyvät vakuuttavina silloinkin, kun tunteenpurkaukset ovat arvattavissa ennakolta.

Ohjaaja Zilbermanosaa välittää intohimoisen suhteensa musiikkiin valkokankaalle. Soittojaksot istuvat elokuvaan saumatta, draamaa keskeyttämättä. Se on harvinaista. Beethovenin jousikvartetto cis-molli 131:n rakenne tuntuu ohjaavan soittajien elämää heidän valmistautuessaan riitaisasti viimeiseen yhteiseen esiintymiseen. Toisaalta ohjaaja myös osaa välttää musiikilla alleviivaamista: Beethoven ja näyttelijöiden työ ovat kaksi eri asiaa.

Ivanic, joka on ohjaajan tapaan israelilainen, pärjää hyvin kahden Oscar-voittajan ja pari kertaa ehdolla olleen Keenerin rinnalla. Elokuvan päättyessä jää kaipaamaan etenkin Walkenin Peteriä, joka säilyttää arvokkuutensa vaikka menettää kaiken. 

A Late Quartet elokuvateattereissa 20.12. alkaen.