Kutsuvampi, avoimempi suomalaisuus

Monelle täällä Skotlannissa sillä, mistä minä olen kotoisin, ei ole kauheasti väliä. Jokainenhan on jostain.

Profiilikuva
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”En tiedä, mitä suomalaisuus on, mutta toivoisin sen olevan jotain muuta kuin maanista muiden ihmisten suomalaisuuden kyttäämistä.”

Näin tviittasi toimittaja Janne Zareff. Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä.

Minä toivoisin suomalaisuuteen myös ripauksen skotlantilaisuutta.

Olen kokenut skottilaisuuden asiana, johon saa liittyä, jos siltä tuntuu. Piste. Ei siis ”kunhan”, ”mutta” tai muuta sellaista.

 

Monelle täällä Skotlannissa sillä, mistä minä olen kotoisin, ei ole kauheasti väliä. Jokainenhan on jostain.

Tärkeämpää ja kiinnostavampaa kuin se, mistä tulet, on se millainen olet. Ne, joita aksenttini kiinnostaa, asiasta tietysti kysyvät. Vastaan toisinaan leikkisästi, että olen Southsidesta – siis Glasgow’n eteläpuolelta, jossa asun.

Vitsi on siinä, että aksenttini ei ole syntyperäisen skotin, ja juuri siksi tämä vastaukseni saa ihmisten silmät loistamaan. Heitä riemastuttaa, että olen ottanut omakseni kaupungin, joka on heille rakas ja josta he ovat ylpeitä.

Kiva että kelpaa!

Tässä asenteessa on valovuosien ero siihen, että he puntaroisivat erilaisin mittarein, kelpaanko minä mahdollisesti heille.

 

Kun me suomalaiset olimme ensin viikkojen ajan varmistaneet, ettei X-Factor laulukilpailussa mukana olevaa Saara Aaltoa joudu häpeämään, olimme valmiit olemaan hänestä ylpeitä. Äkkiä siniristiliput esiin!

Kannustus on hienoa, jatketaan sitä.

Jäin kuitenkin miettimään, olisiko meillä useampia saaraaaltoja, jos epäonnistuminen olisi sallitumpaa ja sitkeä yrittäminen, epäonnistumisten jälkeenkin, arvostetumpaa?

Entä voisimmeko kutsua suomalaisiksi sankareiksi sellaisiakin menestyjiä, joita ei puskettu maailmaan samassa synnytyssairaalassa, jossa itse näimme päivänvalon?

Kuulostaa melko amerikkalaiselta, ja sehän on paha juttu, vai mitä?

 

Sosiaalisessa mediassa meillä suomalaisilla tuntuu olevan tavallista kovempi tarve kertoa maailmalle, missä kaikessa olemme parhaita.

Minäkin olen tätä tehnyt. Sitten huomasin, että brittikaverini jakavat vastaavia sisältöjä lähinnä silloin, kun ovat järkyttyneitä maansa huonoista tuloksista. En sano, että pitäisi tehdä niin tai näin, mutta asia mietityttää.

Onko meille yllätys se, miten hyvä maa Suomi on, vai onko meille tavallista tärkeämpää kertoa se muille?

Toivottavasti Suomessa ei ainakaan ajatella, että parasta maabrändin rakentamista on jatkuva omaan rintaan lyöminen ja erinomaisuuttamme alleviivaavien rankingien esittely.

 

Suorastaan vastenmieliseksi kuva omassa paremmuudessaan kieriskelevistä suomalaisista muuttuu, kun siihen yhdistyvät  rasismista ja sisäänpäin käpertyvyydestä kertovat uutiset.

Silloin maailman vauraimpiin menestystarinoihin kuuluvan maan ”brändiksi” uhkaa tulla cocktail, jossa ahneus ja itseriittoisuus sekoittuvat samassa pienessä, jääpalojen täyttämässä lasissa.

Monet suomalaiset ahkeroivat esimerkiksi järjestöissä tai auttavat rahaa lahjoittamalla. He pitävät yllä sellaista suomalaisuutta, josta olen valtavan ylpeä. Samalla osa kansalaisista näyttää olevan täysin haluton tai kyvytön asettumaan toisten, heitä itseään aivan järkyttävän paljon heikommassa asemassa olevien asemaan.

Eikö Suomessa ole riittävästi osattu jakaa yhteistä hyvää, vai onko kyse ahneudesta ja empatian puutteesta?

 

Minulle kouristuksenomainen suomalaisuuden ”suojelu” vierailta vaikutteilta kertoo huonosta itsetunnosta.

Entäpä jos Suomi ja suomalaisuus ovat jotain niin hienoa, että meidän ei tarvitse pelätä niiden puolesta?

Kiva, jos kelpaa muillekin!

Rauhallista ja iloista itsenäisyyspäivää kaikille Suomen omakseen kokeville.