Kun ulkoluvun kauheus peittoaa korkeakoulujen autonomian

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Korkeakoulujen pääsykokeista keskustellaan edelleen. Suunta tuntuu nyt vahvasti olevan se, että ainakin suurimmasta osasta kokeita ollaan luopumassa. Tätä on vahvasti puoltanut opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen.

En tässä kirjoituksessa ota varsinaisesti kantaa pääsykokeiden tarpeellisuuteen, mutta ajattelin nostaa esille ”ulkoluvun”, tuon kirosanaksi nostetun termin.

Pääsykokeisiin valmistautuminen nähdään keskustelussa pelkkänä pänttäyksenä, joka ei lainkaan johda opeteltavien asioiden syvempään ymmärrykseen.  Asioiden opettelu ulkoa pääsykokeita varten esitetään turhakkeena, joka vie aikaa ja tuottaa ahdistusta nuorille, jotka ovat juuri selvinneet rankoista ylioppilaskirjoituksista.

Minulle ”ulkoluvun” ja todellisen ymmärryksen raja ei ole koskaan näyttäytynyt kovin selvänä. Olen periaatteessa tietenkin sitä mieltä, että asioiden ulkoa osaamisen merkitys on joissain suhteissa vähentynyt, koska yksinkertaiset faktat ovat tarkistettavissa niin nopeasti. Kannattaako peruskoulussa opetella ulkoa esimerkiksi eri maiden väkimäärää? Luvut joka tapauksessa muuttuvat vuosien varrella ja ajankohtainen väkimäärä on tarkistettavissa helposti vaikka älypuhelimen kautta. Yksityiskohtien sijaan kannattaa keskittyä suuriin linjoihin, kontekstien ymmärtämiseen, tiedon analysoimiseen sekä medialukutaidon kehittämiseen. Silti ymmärrys ja ulkoluku eivät ole erillisiä. Jotta ymmärtäisi, pitää olla tietoja, joiden päälle ymmärrys syntyy. Ja kun osaa tarpeeksi yksityiskohtia, ymmärrystä ei voi estää syntymästä.

Kun itse hain lukemaan biologiaa vuonna 1998 heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen, pääsykoe oli hyvinkin pahamaineinen monivalintakoe, siis nimenomaan ”ulkolukuun” kannustava testi, joka ei vaatinut ymmärrystä vaan pelkkää muistamista.

Eikö tosiaan?

Minusta ymmärrykseni kylläkin kasvoi sitä mukaa, kun luin pääsykoekirjoja uudestaan ja uudestaan. Kirjoina oli kaksi lukion biologian oppikirjaa, sinänsä siis samaa asiaa, jota lukiossa oli opeteltu ja ylioppilaskoetta varten kerrattu. Silti asioiden ymmärrys kasvoi, kun asiaa opetteli parin kuukauden ajan ja kirjat luki monta kertaa läpi. Osasin pääsykoepänttäyksen jälkeen asiat paljon paremmin kuin pelkän lukion jäljiltä olin osannut.

Loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi kirjoitetun tietotekstin ”ulkoluku” johtaa väkisinkin ymmärrykseen: siihen, että oikeat asiat rinnastuvat toisiinsa, yksityiskohdat jäävät mieleen ja yhdistyvät järjelliseksi kokonaisuudeksi. Ulkoa voi toki opetella merkityksettömiä numero- tai kirjainsarjoja, mutta epäilen, etteivät ihmisaivot kykene pelkkään ”ulkolukuun” silloin, kun kyseessä on ymmärrettävällä kielellä kirjoitettu kokonainen tietoteksti.

Sitä paitsi joskus asioita on vain pakko opetella kylmästi ulkoa ilman analyyttista ymmärtämistä. Lääketieteen opiskelijan on pakko opetella ulkoa anatomiaa, biologian opiskelijan aineenvaihduntareittejä. Tuttava opiskeli lentoemännäksi ja kertoi, kuinka työlästä oli opetella ulkoa jokaisen lentokonetyypin tekniset yksityiskohdat, kuten hätäpoistumisreittien lukumäärä ja sijainti. Mutta pakkohan ne on osata. Ehkäpä aivoille tekee oikein hyvää opetella asioita ulkoa.

Pääsykoekeskustelussa moni on myös ihmetellyt sitä, miksi ulkoa opettelu on sallittua ylioppilaskokeissa mutta paheksuttua pääsykokeiden kohdalla. Hyvin samanlaistahan valmistautuminen kuitenkin on, ja itse kokeetkin muistuttavat usein toisiaan. (Esimerkiksi biologian pääsykokeissa tehdään nykyään esseevastauksia, ei enää monivalintakokeita.)

Erilaista on se, että pääsykokeisiin päntätessä saa keskittyä yhteen aineeseen. Ymmärryksestä tulee syvempää, kun aikaa on enemmän.

Pääsykokeita varten opetellut asiat toimivat myöhemmin tietopohjana, jolle opinnoissa aletaan rakentaa lisää ymmärrystä. Eikö pääsykokeiden avulla nimenomaan pyritä takaamaan aloittaville opiskelijoille yhtenäinen lähtötaso ja opettamaan alan perustermistö? ”Ulkoluku” ei mene opinnoissa hukkaan.

Pänttäämistä edellyttävien pääsykokeiden tilalle on MTV3:n uutisen mukaan ehdotettu esimerkiksi haastattelua, aineistopohjaista koetta ja motivaatiokirjettä. Haastattelu ja motivaatiokirje ovat minusta varsin riskialttiita valintatapoja. Niissä voivat korostua keskustelutaidot ja kirjallisen ilmaisun sujuvuus. Molemmat ovat tietysti hyviä piirteitä ihmisessä, mutta eivät ne oikeastaan mittaa motivaatiota tai soveltuvuutta vaikkapa luonnontieteiden opiskeluun. Minusta nimenomaan ”vanhanaikainen” pänttäys mittaa motivaatiota. Pääsykokeissa itsessään on silti varmasti kehittämisen varaa monella alalla, ja toisaalta pääsykokeita voisi yhdenmukaistaa, jotta samalla pänttäämisellä voisi hakea moneen eri paikkaan ja koulutusohjelmaan. 

Ehkä eniten pääsykoekeskustelussa ihmettelen kuitenkin keskustelua itseään. Korkeakoulujen pitäisi olla autonomisia ja niiden pitäisi  saada päättää itse siitä, millä tavoin ne valitsevat sopivimmat opiskelijat kullekin alalle. Silti uutisointi aiheesta sisältää tällaisia yksityiskohtia: ”Pääsykoekirjoista on määrä luopua jo tällä hallituskaudella.

Jos korkeakoulut todella ovat autonomisia, miten pääsykoekirjoista luopumisesta voidaan edes puhua yhtaikaa hallituskauden keston kanssa? Niiden asioiden ei pitäisi liittyä toisiinsa. Antavatko korkeakoulut nyt liikaa määräysvaltaa poliitikoille? Miksi?