Kun pätemättömät tiedejulkkikset hölöttävät mediassa

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Valtio-opin professori Matti Wiberg hyökkäsi viikonloppuna blogissaan ”asiantuntijalausuntoja suoltavien moottoriturpien” kimppuun. Kirjoituksen sävy oli huomattavan katkera ja kaunainen.

Matti Wibergin mielestä todelliset asiantuntija-tutkijat eivät pääse ääneen mediassa, koska tilan vievät “hölöttäjät”.

Hän ei mainitse nimeltä ketään, mutta esimerkeiksi hölöttäjistä hän nostaa Ulkopoliittisen instituutin, Aleksanteri-instituutin ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat. Eduskuntatutkimuksen keskuksen Mari K. Niemi vastasikin jo Wibergille omalta osaltaan.

Wibergin mainitsemien laitosten ”tiedejulkkiksilta” puuttuvat hänen mukaansa kovat akateemiset näytöt eli vertaisarvioidut artikkelit kansainvälisissä politiikan tutkimuksen tiedejulkaisuissa. Julkaisut ovat hänen mielestään vaatimattomia projektijulkaisuja tai laitossarjojen artikkeleita. Wiberg kaipaisi julkkiksille lisää myös valtio-opin opintoja. 

Korkeakouluissa on viime vuodet keskusteltu aiempaa ahkerammin siitä, onko tieteentekijällä velvollisuus esiintyä julkisuudessa ja vaikuttaa yhteiskuntaan muutenkin kuin pelkän tieteenteon itsensä kautta.  Lainsäädännön kanta kuuluu, että on. Korkeakoulujen lakisääteisiin tehtäviin kuuluu opetuksen ja tutkimisen lisäksi nykyään myös vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa. Siihen yliopistot ovat rohkaisseet tutkijoitaan kurssittamalla, kouluttamalla ja puhumalla.

Moni tutkija ei kuitenkaan uskaltaudu julkisuuteen. Suurimpia syitä on pelko siitä, mitä kollegat ajattelevat. Televisioon tai lehtihaastatteluun ei lähdetä, koska pelätään työtovereiden supinoita kahvipöydässä tai katkeria vihjauksia siitä, kuinka haastattelussa tuli astuttua jonkun toisen tieteentekijän tontille.

Matti Wiberg tarjoaakin surullisen esimerkin siitä, mitä tieteentekijän kollegat ihan oikeasti ajattelevat. Dosenttitason tieteentekijä, joka tarjoaa tietämyksensä median ja sitä kautta koko yhteiskunnan käyttöön, onkin toisen tieteentekijän mielestä ”moottoriturpa”, ”arvostelukyvytön hölöttäjä”, ”vaatimaton valeasiantuntija”  ja paitsi ”pätemätön”, myös ”kyvytön käsittämään oman pätemättömyytensä”.

Yksi asiantuntijajulkisuuden suurimpia ongelmia on se, että asiantuntijoiksi mediaan päätyy aina sama, harvalukuinen (mies)tutkijajoukko. Tiedekin tarvitsee moniäänisyyttä, erilaisten tutkimusten ja tieteenalojen tuottamia toisistaan poikkeavia näkökulmia maailmaan. Wibergin purkauksen kaltaiset puheenvuorot eivät ainakaan helpota tätä ongelmaa. Kuka viitsii lähteä asiantuntijaksi mediaan, uhrata kallisarvoista aikaa sekä laittaa itsensä, nimensä ja kasvonsa likoon, jos lisäbonuksena on luvassa julkiset haukut kokeneelta tieteentekijältä?

Matti Wiberg väittää, että ”hölöttäjien” näkyminen mediassa oikeasti pätevien tieteentekijöiden asemasta on syynä kasvaneeseen tiedekielteisyyteen. En ole varma, mitä professori tarkoittaa kasvaneella tiedekielteisyydellä. Viimeisimmän Tiedebarometrin mukaan sekä suomalaisten kiinnostus että luottamus tieteeseen on koko ajan kasvanut.

Poliittisessa päätöksenteossa ja poliitikkojen keskuudessa tutkimus sen sijaan tarvitsisi arvonnousun. Sitä ei kuitenkaan saada aikaan hiljentämällä osa tutkijoista. Päinvastoin: entistä suuremman tieteentekijöiden joukon täytyy astua julkisuuteen kertomaan tieteen tuloksista ja tarpeellisuudesta.

Julkisuudessa ehdottomasti esiintyy liikaa moottoriturpia ja hölöttäjiä. Tieteentekijöitä heidän joukossaan ei juuri ole. Tosin tekisi mieli huomauttaa, että yksi varmasti löytyy.