Erimielisyydet koituvat rikkaudeksi, niin totesi paavikin

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on verkkoviestintäpäällikkö Kirkon tiedotuskeskuksessa, joka aiemman työuransa on työskennellyt digitaalisten innovaatioiden parissa, mutta ehti ennen digiuraansa opiskella myös teologiksi.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vaikka monenlaisissa kekkereissä olenkin ollut, en usko että toista kertaa työurallani tulee vastaan tilaisuutta, johon osallistun yhdessä sekä Ruotsin kuningasperheen että paavin kanssa, mutta sellainen oli katolisten ja luterilaisten yhteinen reformaation käynnistymistä muistellut tapahtuma viikko sitten Lundissa ja Malmössä.

Vaikka Lundin tapahtuma olikin oman kirkollisen työurani kohokohtia, ennen kaikkea se kuitenkin oli kirkoille itselleen historiallinen käännekohta, jossa viidensadan vuoden vihanpidot, epäluulot ja kyräilyt laitettiin lopullisesti syrjään ja todettiin selväsanaisesti, että se mikä luterilaisia ja katolisia yhdistää, on paljon merkityksellisempää kuin ne mitkä asiat niitä erottavat. Niin paavi kuin muutkin puhujat ilmaisivat puheissaan vahvaa tahtoa siitä, että se uusi ystävyys mitä tilaisuus symboloi ei jäisi vain tähän, vaan johtaisi entistä syvempään yhteyteen.

Itse tapahtuma ei syntynyt tyhjästä, sen järjestämistä oli pohjustettu jo viidenkymmenen vuoden ajan käydyissä ekumeenisissa neuvotteluissa. Ekumeeninen dialogi ja sen kipukohdat ovat kuitenkin niin monesti korkealentoisia, että niiden yksityiskohdat eivät aina ihan vaivattomasti avaudu edes koulutetulle teologille, ja siksi juuri tämän tapahtuman kaltaiset symbolisesti merkittävät yhteiset eleet konkretisoivat selkeämmin sen, että kirkot ovat tosissaan halussaan syventää yhteyttään.

1037650-t5819b674-m800-x3f2ca89a

Tilaisuus oli täynnä symboliikkaa, mutta symboliikkaa sisältyi siihenkin, missä tilaisuus lopulta päätettiin järjestää. Pohjavirraltaan yhä hyvin konservatiivisen katolisen kirkon kumppanina oli nimittäin yksi maailman liberaaleimmista luterilaisista kirkoista. Huolimatta uudistushalustaan paavi Franciscus ei ole alkuunkaan lämmennyt edes naisten pappeudelle, mutta Ruotsin kirkossa naisia on ollut pappeina jo vuodesta 1960 alkaen, ja samaa sukupuolta olevia pareja on vihitty avioliittoon vuodesta 2009 alkaen. Kirkkojen ekumeeniselle yhteistyölle ja sen edelleen tiivistämiselle näillä näkemyseroilla ei kutenkaan näyttänyt olevaan minkäänlaista vaikutusta: ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Vatikaanin delegaatio esimerkiksi suhtautunut Ruotsin kirkon arkkipiispaan Antje Jackeléniin juuri sillä kunnioituksella, jonka he olisivat antaneet kenelle tahansa arkkipiispalle. Ekumeenisen pienistä näkemyseroista piittaamattoman yhteishengen nähtyään ja koettuaan ei voi olla ajattelematta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tilannetta, jossa jotkut jo povaavat kirkon hajoamista kirkon kiistoihin saman sukupuolisten vihkimiseen tai siunaamiseen kirkoissa. Puhtaasti lukumääräisesti samaa sukupuolta olevien vihkimiset olisivat kirkolle varsin marginaalinen asia: enimmilläänkin vihkimisiä tulisi kirkoissa olemaan vuositasolla vain kymmeniä. Symbolisesti kyse on kuitenkin merkittävästä asiasta: vaikka asiaa kuinka teologisesti muuten perusteltaisiin, se nähdään suomalaisten keskuudessa laajalti lakmustestinä sille, ottaako kirkko ihmisten tasavertaisen kohtelun vakavissaan vai arvottaako se parisuhteita ja suuntautumisia eriarvoisiksi.

Kun sekä ne, jota kaipaavat Suomen kirkon vihkivän kaikki avioparit, että ne, jotka toivovat kirkon pysyttelevän aiemman aviolittolain mukaisessa tilanteessa kokevat asian eri syistä itselleen hyvin tärkeäksi, voi miettiä olisiko ekumeenisesta erimielisyydet tunnustavasta yhteyden tavoittelusta jotain opittavaa myös suomalaisen luterilaisen kirkon sisälle. Samalla tavalla kuin ekumeenista dialogia läpikäyvät kirkot eivät voi pakottaa toisiaan omaksumaan omia näkemyksiään, ei luterilaisen kirkon sisälläkään voida toisin ajattelevia pakottaa omaksumaan vääräksi kokemiaan näkemyksiä, olivat he sitten pappeja tai varsinkin maallikoita.

Ruotsin reformaatiotapahtuman yksi keskeinen viesti oli se, kirkkojen eroon viisisataa vuotta sitten johtaneet näkemyserot ovat lopulta koituneet molempien rikkaudeksi. Koska yksimielisyteen Suomen luterilaisessa kirkossakaan ei koskaan tulla pääsemään, miksi emme sitten suhtautuisi erimielisyyksiimme voimavarana: kokeillaan kaikkea ja pidetään se mikä on hyvää. Jospa yrittäisimmekin nähdä kirkon ennemmin rohkeana hengellisyyden ja hyvän tekemisen monimuotoisena alustana kuin sanansa ja tekonsa varoen valikoivana yksiäänisyyttä tavoittelevana juridis-teologisena laitoksena.

Moniäänisyyden hyväksyminen ei vaadi juuri muuta kuin sen tunnustamista, että omat näkemykset eivät nyt ihan välttämättä ole lopullinen totuus. Tämä taas ei kuulosta kovin vaativalta edellytykseltä.

Se mikä yhdistää on paljon suurempaa kuin se mikä erottaa, mutta onko se mikä erottaa todella niin keskeistä, että sen voi antaa hajottaa?