Suomalaisista vain pieni osa on rasisteja tai ennakkoluuloisia. Kaikki, jotka eivät ole, haluavat nyt nopeasti ja helposti tuoda paremmuutensa julki äänestämällä presidentinvaaleissa Pekka Haavistoa.

Jos sillä, että viitsii kirjoittaa yhden numeron oikeaan lappuun, voi ostaa itselleen hyvän omantunnon, oikeamielisyyden ja täydellisen suvaitsevaisuuden, niin miksi kieltäytyä?

Haavistoilmiöhän on suomalaisille kaiken kaikkiaan kuin tilaustyö. Haavisto on se toivontuoja, jota me olemme odottaneet ja jonka me olemme ansainneet, vihreiden pelastaja ja jättiläisen kaataja.

Kun James Hirvisaari (ps) sanoo äänestävänsä Haavistoa, hehkutamme, että on se meidän Haavisto niin diplomaattinen kansanyhdistäjä, osaa rakentaa siltoja ja puhua kaikille.

Mutta kun niin ikään perussuomalaiset Timo Soini ja Jussi Halla-aho ilmoittavat kannattavansa vastaehdokas Sauli Niinistöä, niin eikös Niinistöstä tule sekunnissa arvokonservatiivi sortaja ja se ahdasmielinen ehdokas. Näkeehän sen jo siitäkin, ketkä sitä äänestävät.

Kivaahan tämä ei ole – kyseenalaistaa Haaviston suosiota. Hän on niin kerrassaan mukava, avoin ja suvaitsevainen, että minulla on huono omatunto jo valmiiksi. Ehkä juuri siitä syystä se on jäänyt tekemättä muiltakin. Ainakin media ja äänestäjät ovat Haaviston suhteen jo kauan aikaa sitten jämähtäneet uutuudenviehätystasolle, viettämään kuherruskuukauttaan ja huutelemaan ohikulkijoita liittymään svengiin Pekka-jengiin.

Mutta jos joku kieltäytyy kutsusta, alkavat he huudella vähän toiseen sävyyn. Haavistolaisten täydellinen suvaitsevaisuus ei sitten kuitenkaan ole niin täydellistä, että se yltäisi Niinistön kannattajiin saakka.

Suomessa edes suvaitsevaisimman ja rauhaarakentavimman ehdokkaan kannattajat eivät mielestään osoita huonoa makua levitellessään vastaehdokkaasta netissä Yhdessä köyhiä turpaan -pilakuvia. Nämä idealistit ovat muutenkin maailmanparannuksensa kanssa liikenteessä todella omaperäisin asein; jaetaan netissä pilakuvien lisäksi herjaavia blogitekstejä ja väitetään kiven kovaa, että kaikki muut ovat väärässä, tyhmiä, ahdasmielisiä ja sulkeutuneita, ja näin saadaan aikaiseksi vaaleihin väkisinkin tarvittava vastakkainasettelu.

Koska totta ihmeessä Haaviston tasa-arvoisuuden ylistäminen väistämättä sisältää ajatuksen siitä, että vastapuolelta sitä puuttuu. Suomella juhlitaan Haaviston myötä olevan vihdoinkin edes vähän toivoa, ja samalla todetaan siis Niinistö lähestulkoon toivottomaksi.

Mutta ei auta. Jonkunhan se pahis pitää olla, eikä tällaisissa kahdenvälisissä vaaleissa nyt niin hirveästi valinnanvaraa ole. Yhtäkkiä Niinistön kannattajat alkavatkin olla niitä sorrettuja, jotka saavat selitellä ja väistellä. Yhdessä niinistöläisiä turpaan!

Moni muukin asia on kääntynyt näissä vaaleissa ylösalaisin; ette varmasti olisi vielä vähän aikaa sitten uskoneet, että kenellekään olisi politiikassa kovin paljon hyötyä siitä, että on homo. Mutta kyllä siitä nyt on – ja homoushan tietysti tekee Haavistosta automaattisesti suvaitsevaisemman kuin Niinistö.

Eikä Niinistö voi mitään. Vaikka hän mitä tekisi, ministerin ja puhemiehen ja muun johtohahmon hommia, ja pyrkisi presidentiksi, niin homo hän ei ole, ja sille ei mahda mitään.

Tietenkään seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla mikään kovin tärkeä kriteeri presidenttiä valittaessa. Mutta nimenomaan Haaviston kannattajat ovat parhaillaan sorvaamassa näistä vaaleista seksuaalisuvaitsevaisuusvaaleja.

Mediakin on hirvittävän viehättynyt Pekkaan, ja jos se saisi päättää, niin nämä vaalit olisivat vain ytimekkäästi Haavistovaalit.

Ylen vaalilähetyksessä viikko sitten sunnuntaina, kun äänistä oli ratkaiseva osuus julkistettu, seurasi kamera huomiota herättävän monta minuuttia pelkästään riemusaatossa Musiikkitalolta Tavastialle purjehtivaa Haavistoa. Haavistosta siis tehtiin presidentinvaalien mielikuvavoittaja jo ennen kuin hänen ensimmäisen kierroksen 19 % äänisaaliinsa oli edes laskettu loppuun.

Sen jälkeenkin mediassa on leikitty monta päivää ajatuksella siitä, miten suunnattoman vinkeää ja jännittävää olisi, jos Haavisto olisi meidän presidentti – tarkemmin ajateltuna varmaankin niin maailmaan kuin kaikkiin sen asianlaitoihin tulisi täydellinen muutos.

Totta kai sellainen täyskäännöksen mahdollisuus kiinnostaa äänestäjiä. On nimittäin olemassa vielä yksi syy sille, miksi Haavistoilmiö on niin suosittu – ilmiöitähän ihmiset nimenomaan haluavat olla toteuttamassa. Kaikki haluavat olla ”yhtenä rintamana” osa jotain sellaista kuin ”kansannousu” tai ”vallankumous”, mikä kuulostaa tosi isolta ja upealta ja mistä voi sitten kertoa lapsenlapsille. Ei sillä itse asiassa ole niin paljon väliä, mitä siinä oikeastaan ollaan kumoamassa ja mitä sitten nostamassa valtaan, kunhan se on jotain uutta ja erilaista.

Tällaisia muoti-ilmiöitä sitä sitten ruokitaan, tykkäyksin, yhteiskuvin ja tekstipipoin. Mutta presidentin valintaa ajatellen ne ovat ilmiöinä valitettavasti aika paljon alle kuuden vuoden kestoisia. Jotain kannattajan uskollisuudesta kertoo se, jos hän etsiytyy poliitikon leireihin mielessään jotain sellaista kuin ”Robinin Frontside Ollie alkaa olla jo aika out, niin että mitähän sitä tällä viikolla hehkuttaisi?”

Kaiken tämän mediasimputuksen ja seksuaalisäntäilyn jälkeen onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään sitä, mikä tällä hetkellä jätetään sanomatta. Vapautetaan sohvilla vesilasi edessään jo monta iltaa istuneet asiantuntijat vaivaamasta päätään ja kerrotaan heille, mikä on vastaus toimittajan esittämään kysymykseen: Mistä me nyt sitten äänestämme? Mitä eroa näillä ehdokkailla on?

Onhan mielipiteiden eroavaisuuksia löydetty, asevelvollisuuden järjestämisestä, verotuksesta ja kuntaliitostoimintatavoista. Mistään näistä ei presidentti tosin paljoa päätä.

Mutta on ehdokkaissa myös sellainen ero, että toista on tässä nyt jo (ainakin minun näkökulmastani) kokonainen elinikä seurailtu ja hän on aina ollut luotettava ja tasaisen varma suorittaja. Kun taas toinen, no hän on aika kiva. Niin ja monille uusi, ja sen takia aika jännä.

Niin että mitäs jos nyt lopetettaisiin se lietsominen ja keskityttäisiin olennaiseen.

Jokainen tietenkin saa lopulta ihan itse päättää, äänestääkö sen mukaan, mikä on järkevää, vai sen mukaan, mikä on omaatuntoa kohottavaa, kivaa, yhteishenkevää tai muodikasta.

Mutta se nyt ainakin on selvä, että presidentinvaalin arvokkaalle demokraattiselle luonteelle ei parhaimmalla mahdollisella tavalla tee oikeutta se, jos me käytämme sitä kansanäänestyksenä homoavioliitoista.