Helsingissä vietetään 20.-30.9. Suomen suurinta elokuvajuhlaa. Tässä viisi suurinta suosikkiani R&A-festarin elokuvista – sekä koko joukko mainintoja.

Listasin kymmenen R&A-elokuvaa jo eilen.

Tässä siis ne kovat, jotka itsekin käyn katsastamassa kankaalta uudelleen.

The Ambassador
Todella hauska, todella kuumottava, sangen epäkorrekti elokuva – ja mikä pahinta, totta. Tanskalainen Mads Brugge ostaa pimeiltä markkinoilta afrikkalaisvaltion diplomaatin paperit ja yrittää päästä veritimanttibisnekseen Keski-Afrikan tasavallassa. Nähtyäni elokuvan Karlovy Varyn festareilla twiittasin jotain sentyylistä, että ”Werner Herzog kohtaa Barbet Schoroederin Idi Amin Dadan ja Sacha Baron Cohenin”. Kuiva huumori siis Herzogia, Afrikka-painajainen kuin nerokkaasta Idi Amin-dokkarista ja Bruggen hävyttömyys ja pokka kuin Baron Cohenia. Ällistyttävä teos jää dokumenttielokuvan historiaan.

Certain People
Levan Akinin
draamassa (ruots. Katinka’s kalas) luovan luokan nuoret tukholmalaiset (joihin Akin tietää itsekin lukeutuvansa) viettävät mökkiviikonloppua ihanien esineiden keskellä. Terävä sukupolvielokuva tallentaa aikaa ja kulttuuria, joka on taatusti tuttu suurelle osalle alle nelikymppisiä R&A-katsojiakin. #hipsterilasit #elitismi  #tekopyhyys #graafikot #kashmir #ironia #sofiacoppola #luovaluokka #aidat #edelläkävijyys #norsunluutorni #nirppanokat #jokuroti

Margaret
Kenneth Lonerganin draamasta tuli ilmiö tavallaan ulkoelokuvallisista syistä (bloggasin Team Margaretista keväällä). En koe liioittelevani, jos sanon, että Lonergan on tehnyt tarkkanäköisimmän realistisen amerikkalaisdraaman vuosiin. Viiden tähden elokuva kertoo nuoren päähenkilön (Anna Paquin) kautta epävarmuuksista ja ristiriidoista, joista ihmisyys oman kokemukseni mukaan aika pitkälti koostuu. Sääli, ettei elokuvaa tuotu Suomessakaan valkokangaslevitykseen, jonka se todella ansaitsisi.

Tabloid
Errol Morrisin viimeisin pitkä dokumentti saadaan vihdoin Suomessa näytille. Kirjoitin siitä kaksi vuotta sitten Lontoon elokuvajuhlilta: Errol Morrisin uusi dokumentti Tabloid on merkillinen tragikomedia. Hillitön, taattuun Morris-tapaan paljon näennäistä aihettaan laajemmaksi kasvava tarina ei ole yhtään vähemmän ”tärkeä” kuin vaikkapa Standard Operating Procedure.

Wrinkles
Vanhainkotiin sijoittuva espanjalainen draama kertoo laitoselämästä, jossa riemastuttavan absurdi kohtaa kuolemanvakavan.  Elokuva on hyvin perustellusti animaatio: näyteltynä mentäisiin yli kipukynnyksen.

Listojen ulkopuolelle jäi vaikka kuinka paljon hyviä ja suositeltavia elokuvia. LCD Soundsystemin musiikin ystävät haluavat tietenkin nähdä hyvän dokumentin/keikkatallenteen Shut Up and Play the Hits. Vahva musiikkiyhteys on myös sielukkaasti gangsterisielunmaisemia sivuavassa ruotsalaisdraamassa Avalon: talous- ym. rikollinen kuusikymppinen pintaliitoveteraani nimeää uuden saaristoklubinsa Roxy Musicin huippubiisin mukaan, mutta nähdäänkö edes avajaisia? Kovempaa rikosmenoa esittelee tosipohjainen islantilainen diilerisaaga Black’s Game. Toisenlaisiin alakulttuureihin, mutta yhä lievästi pohjoismaisella kulmalla kurkistaa Ira Sachsin (homo)draama Keep the Lights On, jossa newyorkilaistuvaa tanskalaista näyttelee Thure Lindhart ja hänen äitiään Paprika Steen: sävy on melankolinen, muttei synkkä.

Rakkaus raatelee levottoman romanttisin sävyin myös Persepolis-sarjakuvan ja -elokuvan tekijän Marjane Satrapin uudessa Chicken with Plumsissa, joka perustuu hänen sarjakuvaromaaniinsa Luumukanaa. 1950-luvun lopun Iraniin sijoittuvan aikuisten sadun pääosassa on taas kerran huikea Mathieu Amalric. Karmivinta slaavifatalismia edustaa eilen mainitsemani Balabanovin rinnalla Sergei Loznitsan vahva In the Fog, vain vahvakanttisille sopiva moraalitarina saksalaisten miehittämästä Ukrainasta vuonna 1942. Näkymätöntä vihollista, joka varmasti on jossain siellä kukkuloilla vaanimassa, etsitään myös ajankohtaisesti poliittisesti vertauskuvallisessa turkkilaisessa kostokuvauksessa Beyond the Hill. Kevyimmästä, mutta silti fiksusta ohjelmiston laidasta löytyy Whit Stilmanin (mm. Last Days of Disco) tyypillisen puhelias Damsels in Distress, jossa nähdään esimerkiksi US-indieskenen ansioitunut uusi lemmikki, ihastuttava Greta Gerwig. Stillmanin tyyli on kuin lempeämpää Woody Allenia. Either Way on lakoninen islantilainen komedia, josta David Gordon Green ohjasi jo jenkki-remaken. Ursula Meierin Alpeilla ohjaama Sister on Dardenne-vivahteinen vahva draama vähän erilaisista laskettelupummeista. Paradise: Love on Ulrich Seidlille tyypillisesti julmankoominen draama: ylipainoinen ja naiivi itävaltalainen rouva etsii maksettua rakkautta Keniassa. Nadav Lapidin israelilainen Policeman on hirrmuisen kovaksi hiottu kuvaus machopoliiseista ja ääliömäisistä (juutalaisista) terroristeista. Ja on vaikka mitä.

Yksi festarihenkinen tärppi on Cannesissa ihasteltu, Leos Caraxin ohjaama ”onpa erikoista”-genren hassuttelu Holy Motors, joka tarjoaa korostetun intellektuellia kommentointia elokuvan nykytilasta ja jonka parissa etenkin nykyelokuvia paskana pitävä cinefiili voi täysillä fiilistellä omaa erinomaisuuttaan. Pääosan Denis Lavantia on toki hauska katsoa. Sain enemmän irti Amir Nadirin Japanissa ohjaamasta Cutista, jossa ärsyttävä elokuvafanaatikko joutuu maksamaan veljensä yakuza-velkaa ottamalla rikollisilta turpiin satoja kertoja. Tarkoituksellisen toisteisen kehittelyn kestäneet katsojat palkitaan Cutin lopussa nostattavalla loppuhuipennuksella, jota kovakouraisempaa elokuvan ylistystä en ole nähnyt: viimeisessä rutistuksessa mies hakataan liiskaksi, minkä hän kestää listaamalla mielessään maailman sata parasta elokuvaa.

Luonnollisesti myös yleisö alkaa siinä veren roiskuessa pohtia tuiki tärkeää kysymystä elokuvahistorian virstanpylväistä.