Luokkakokous kakkosesta

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Spede Pasanen mainosti aikoinaan elokuviaan pilailemalla kriitikoille, jotka haukkuivat niitä ja nostamalla haukut ikään kuin kehuiksi. Kun ensimmäinen Luokkakokous nousi huonosta kriitikkovastaanotosta huolimatta poskettomaksi yllätyshitiksi, sen tuottaja Markus Selin totesi, että saimme Turhapuron vastaanoton ja Turhapuron yleisön.

On ironista, että Luokkakokous 2:ta mainostetaan sen saamilla huonoilla kritiikeillä, koska tämä elokuva on tosiaan tylsä, tylsä, tylsä, tylsä, tylsä. Tarkoitan, että huono.

Ensimmäisen Luokkakokouksen kriitikkovastaanotto ei ollut yksimielisen tyrmäävä, vaikka niin on annettu ymmärtää. Esimerkiksi Ilta-Sanomissa se sai neljä tähteä. Suuri osa suivaantuneista kriitikoista kommentoi elokuvan asenteita, etenkin seksismiä. Toki monet myös ihmettelivät, että pitikö tämän olla hauska.

Kun itse kirjoitin Luokkakokouksesta (en arviota, vaan blogimerkinnän otsikolla Alfauros saa tehdä mitä tahansa), halusin lähinnä purkaa sen asetelmia. Kritiikkini oli – ja kirjoitin sen selkeästi auki – ennen kaikkea moraalista, vai pitäisikö sanoa ideologista. Ei komedia siihen kaadu, että se vaikuttaa vastuuttomalta ja menee rajojen yli. Joskus sitä nimenomaan tarvitaan. Luokkakokouksen äärellä tunsin usein olevani ankeiden paskapäiden seurassa.

En siis pitänyt ensimmäistä Luokkakokousta hirvittävän hauskana, mutta sillä oli myös hetkensä. Oli muutama kohtaus aitoa revittelyä ja ylilyöntejä, enkä pitkästynyt ennen loppusuoraa.