Elokuvat kuvataan nykyään yhä useammin digitaalisesti. Esitystekniikka elokuvateattereissa alkaa olla jo yksinomaan digitaalista: esimerkiksi Suomen suurimman elokuvateatteriketjun Finnkinon kaikki salit on digitalisoitu. Elokuvaa on nyt vähän huono kutsua filmiksi, kun suurin osa uusista ei ole koskaan filmillä – ei tekovaiheessa, ei näytöksen formaattina. Digikuva voi olla aivan filmin veroista, jos kaikki tehdään taitavasti. Välillä digikuva on kuitenkin aivan hanurista.

Olen parin kuukauden aikana nähnyt kolme hyvää kotimaista elokuvaa, jotka on kuvattu periaatteessa ihan asiallisesti. Ne ovat Hiljaisuus, Varasto ja tänään ensi-iltansa saava Tähtitaivas talon yllä.

Jokaisen kuva elokuvateatterissa on kuitenkin näyttänyt huonolta: liian terävältä, televisiomaiselta, hyperrealismissaan omituiselta.

Hiljaisuuden 1940-luvun maalaismaisemissa oli kovuutta, josta tuli keinotekoisuuden vaikutelmaa. Vielä sitä voimakkaammin Tähtitaivas tuntui lavastetulta ja televisiomaiselta, vaikka se tapahtui hyvissä lavasteteissa sekä aidoissa hirsitaloissa. Olin elokuvateatterissa, mutta elokuvallinen fiilis puuttui jostain syystä.

Varastossa ongelma ei ollut niin suuri, mutta samanlainen kuin Tähtitaivaassa – ja sen lisäksi kuvista tuli kotivideofiiliksiä, kuin zoom ja tarkennus eläisivät omaa elämäänsä, tai jotain sinnepäin – vaikea hahmottaa.

Mietin asiaa ja olen kysellytkin siitä eri kuvaajilta ja asiantuntijoilta.

Asia on näin: elokuvassa tärkeintä on lopputuloksen tuntu, ei se, onko teknologia uusinta ja niinsanotusti parasta.

Lainaan nyt Antti Alasen Filmihullun diginumeroon (2/2011) kirjoittamaa artikkelia Digitaalisella tulilinjalla. (Teksti on lähes vuoden takaa – Alanen ei kirjoita näistä blogissani mainitsemistani elokuvista.)

Nämä kappaleet ovat parasta, mitä olen aiheesta millään kielellä lukenut. Oikeastaan harmittaa vietävästi, etten ole niitä aiemmin siteerannut vaan yrittänyt ilmaista samaa omin sanoin, pääsemättä asian ytimeen yhtä voimakkaasti.

”Digitaalisen siirtymäkauden kuvan esteettiset ongelmat voidaan tiivistää kahteen kysymykseen.

Atmosfääri, sanan kirjaimellisessa merkityksessä ilmakehä. Fotokemiallinen filmi tavoittaa luonnostaan tunteen ilmapiiristä, siitä, että ilma ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä hiukkasia, säteilyä, värähtelyjä, kosteutta ja lämpöä. Siitä seuraa, että se, mitä näemme, ei ole ilmakehässä milloinkaan terävää vaan mikroskooppisten häiriöiden muuttamaa. Digitaalinen kuva on lähtökohtaisesti luonnottoman terävä, koska se korjaa näkökyvyn reunalla olevat häiriöt. Siksi digitaalinen kuva näyttää siltä kuin se olisi kuvattu ulkoavaruudessa, jossa ilmakehää ei ole. Siksi se näyttää kuolleelta.

Äärettömyys. Fotokemiallisen kuvan hienostuneen pehmeyden ansiosta se pystyy tavoittamaan tunteen elämän ja universumin äärettömyydestä. Kun katsomme taivaalle ja horisonttiin, koemme rajattomuuden tunteen. Saman rajattomuuden voimme kokea katsoessamme ruohonkortta tai puun lehtiä. — Filmikuvaa katsoessamme emme ajattele tietoisesti mutta meidän on helppo tuntea, että syvyyssuunnassa avautuu molekyylien, atomien, elektronien ja partikkeleiden loputtomuus. Filmiesityksessä vierailemme äärettömyyksien maailmassa, mutta digiesityksessä on lähtökohtana äärellisyys, absoluuttinen ykkösten ja nollien määrittely. Siksi digitaalisen siirtymävaiheen esityksissä tulee usein turhautunut olo. Katse törmää näköpiirin rajoihin siinä missä filmiesityksessä vallitsee rajattomuuden tunne.”

Olennaista on rae, filmin pinta. Siinä on eloa, pehmeyttä, se näyttää todemmalta kuin kova digipinta. Alanen jatkaa:

”Rajattomuuden tunne on toki pelkkä illuusio, mutta illuusio, joka on filmikuvalle luonnollinen. — Vielä toistaiseksi digitaalinen kuva on parhaimmillaan lähikuvissa, sisätiloissa, koneissa, rakennetussa tilassa kuten kaupungeissa ja kun kuvattava materiaali on kiveä, metallia tai muovia. Epäorgaaninen aine ja kovat pinnat ovat digikuvalle otollisia –.”

Muistin Alasen tekstin kun ryhdyin miettimään, miksi näiden kolmen kotimaisen kuvassa, siis digikuvassa, tuntui olevan jotain pielessä.

Oli selvää, etteä Hiljaisuuden ja Tähtitaivaan orgaaninen maalaisepookki kärsi juuri Alasen viimeisenä mainitsemasta seikasta. Ne ovat pehmeän miljöön elokuvia. Kun David Fincher jättää The Girl with the Dragon Tattoon tai The Social Networkin kuvaan digin kovuutta, sen harkittua, se sopii tunnelmaan, koska hän kertoo teknologian maailmasta, johon nuo kontrastit olennaisesti kuuluvat.

Toinen olennainen seikka on kotimaisen työn laatu: Fincher jättää kovuutta, mutta sitä ei tarvitsisi jättää.

En ole muita pohjoismaisiakaan digikuvattuja elokuvia katsellessa törmännyt kuvan kovuuden ongelmaan sillä tavalla kuin näissä (ja muutamissa muissa) kotimaisissa. Monet ovat näyttäneet filmimäisiltä sillä tavalla, että niiden parissa ei huomaa ongelmia, sitä vieraannuttavaa, sähköistä säröä josta nyt kirjoitan.

Digikuvaa nimittäin voidaan ja osataan käsitellä – Suomessa ilmeisesti ei vaan kovin hyvin. Eräs kuvaaja sanoi, että on vaikeaa, kun joka elokuvaa varten tulee aina uusin digikameramalli. Opettelet yhtä elokuvanteon ajan, ja kun alat osata kameran kommervenkit, käteen lyödään jo uusi ja parempi.

Hollywoodissa digikuvaa manipuloidaan hyvinkin taitavasti filmimäiseksi. Jotkut kuvaavat edelleen perinteisellä 35-millisellä ja sitäkin kuvaa osataan siirtää digiksi hyvin, niin että lopputulos on kaunis. (Joskus myös kokeilut, kuten rajuimmin yliterävä digitaalisuus voivat tuottaa fiksusti käytettynä jännittäviä tuloksia. Siitä kirjoitinMichael Mannin mainettaan paremman Public Enemiesin nähtyäni kaksi ja puoli vuotta sitten. Kirjoitukseni oli sikäli ylilyönti, että olin hurmaantunut nimenomaan tämän keinon ylilyömisestä, joka voi tosiasiassa toimia äärimmäisen harvoin.)

Täytyy vielä lisätä, että kyllä ainakin tämän kolmikon osalta ongelmaa tuotti myös se televisiomainen tasavalaistus. Tiedän, että kotimaista elokuvaa tehdään aina vähän liian kiireellä, mutta silti. Digikuvassa tasavalaistus tuo pahimmillaan mieleen jonkun Tohlopin studiossa kuvatun pellehermannijutun.

Nämä eivät ole elokuvan onnistumisen ihan ratkaisevin seikka, mutta yllättävän iso.

Varasto kärsi kuvan kovuudesta vähiten, koska teatraaliseen ja satiiriseen tyyliin tuo tylyys jopa sopi. Hiljaisuus ei täysin tempaissut allekirjoittanutta aikakauden maailman juuri siksi, että digikuva paljastaa vähän rajallisella budjetilla toteutetun epookin kompastuskiviä – karusti sanottuna ylitarkkuus korostaa sitä, kuinka lavastuksessa on aseteltu ne vanhat esineet näkyville mahdollisimman hyvin.

Tähtitaivas talon yllä kärsi sekä vähiten että eniten. Kamaridraamassa näyttelijöiden väkevä, jatkuva läsnäolo vähensi kovuutta.

Mutta välillä tuntui, että homma on ihan sitä telkkaristudiossa oleskelua raakoine, kaiken tasaisesti näyttävine valoineen. Esitystä, siis.

Mikä olisi pahempaa tunnelmalle, elokuvan illuusiolle.