Hyväntekeväisyyttä vai narsismia: dokumenttielokuva Autolla Nepaliin

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

On vaikea kuvitella narsistisempaa elokuvaa kuin Autolla Nepaliin.

Elokuva kertoo viidestä nuoresta miehestä, jotka ajoivat pakettiautolla Suomesta Nepaliin ja takaisin. Motivaationa on auttamisen halu. Nepalista haetaan koruja, jotka myytäisiin Suomessa. Tulot menevät takaisin kathmandulaiselle naisten turvakodille. Reissu venähti yli kahden kuukauden pituiseksi.

Dokumentiksi elokuvaa ei tee mieli kutsua. Se on matkavideo.

Sisältö on pelkkää minäminäminää. Jätkien läppä on naiivia ja hölmöä.

Minä halusin horjuttaa Nepalin kastijärjestelmää. Kun me lähdettiin liikkeelle, me oltiin ihan tavallisia nuorukaisia.

Jätkien auton nimi on Möhköfantti. Kun he saavat Intiassa nälkäänsä pizzaa, yksi heistä huutaa PIZZZAAAA!

Kertojanääni heittäytyy Irania käsiteltäessä nokkelaksi: ”meidän autoon heitettiin liikkuvasta moposta kranaatti — omena!”

Kun Pakistanissa moottoritie on poikki 30 kilometrin matkalta, jätkät vitsailevat, että mitä jos Kehä kolmonen olis tälleen poikki 30 kilometrin matkalta ehe hehe.

Ettei olisi turhan vakavaa, sitten vähän imitoidaan Folke Westiä, ehe hehe.

En missään tapauksessa usko, että tekijät olisivat patologisesti narsistisia. Heiltä vain puuttuu arvostelukyky. Hassua, ettei ulkopuolelta seikkailun jälkeen värvätty käsikirjoittaja-ohjaajakaan ole nähnyt mitään ongelmallista siinä, että elokuvan lopussa päähenkilöt esitellään messiaina, jotka kävelevät hidastetuissa kuvissa koululle, jonka juuri he (elokuvassa huolettomasti heitetyn väitteen mukaan – asiaa ei perustella) ovat Nepaliin kastittomille lapsille järjestäneet.

Yleisemmällä tasolla ongelma on, että maailmanparantajien matka on tylsä.

Kuinka tylsä? No, on kuvaavaa, että tämä on ensimmäinen elokuva, jonka lehdistönäytöksessä olen nähnyt jonkun ottavan pokkana läppärin syliin ja ryhtyvän tekemään töitä.

Autolla Nepaliin kestää 100 pitkää minuuttia. ”Saimme lähteä matkaan tietoisina, että jokaisella kilometrillä olisimme askeleen lähempänä kotia..”, kertojanääni jaarittelee.

Seikkailijoiden esikuvia ovat Riku Rantala ja Arman Alizad. Tämä on selvää, sillä he ovat mukana elokuvassa haastatteluissa, jotka vaikuttavat siltä, ettei niitä kuvattaessa kukaan tiennyt, miten materiaalia tullaan käyttämään. Jo viiden minuutin kohdalla nämä oman elämänsä sankarit, joilta puuttuu karisma, sivistyneisyys ja itsekritiikki, rinnastetaan leikkauksilla pokkana Rantalaan ja Alizadiin.

Elokuvan keskeisimmät tekijät ovat helluntailaisia. Asiaa ei itse elokuvassa tuoda suoraan ilmi, mutta jotain voi päätellä esimerkiksi siitä, että ripuloivan kaverin puolesta rukoillaan. Elokuvassa kuultava musiikki on kristittyjen taiteilijoiden esittämää, matkaan viitataan ”tehtävänä” ja matkakertomuksen katkaisee loppupuolella hyvin yllättäen nähtävä helluntailaisen pikaluistelija Mika Poutasen haastattelu, joka ei liity mihinkään, paitsi siihen että hänelläkin on ollut vaikeuksia matkallaan.

Ensi-ilta oli helluntaiseurakunnassa ja hyväntekeväisyyden kohde, nepalilainen turvakoti on uskonnollinen. Uskonnollinen viitekehys ei ole sinänsä ongelma, mutta se on tarpeellinen selitys, jota elokuvan levittäjä ei anna.

Toinen selitys on some-kulttuuri. Nepalin-matkasta tehtiin some-ilmiötä. Elokuvan jälkeen on alkamassa kampanja kansanliike.fi, jonka idea on, että nyt voi kehua itseään Instagramissa, jos on tehnyt jotain hyvää toisille.

Autolla Nepaliin olisi kavereille tai vaikka seurakunnassa näytettynä sympaattinen kotivideo, joka ei julkista tyrmäystä kaipaisi. Siinä on kieltämättä komeita postikorttikuvia, vaikkei se ole sisällöltään edes televisiotasoa. Mutta se on päätetty levittää valkokankailla, elokuvateatterien normaaliohjelmistossa ja täydellä elokuvalipun hinnalla.

”Kun Kazakstanin lakeudet vaan jatkui ja jatkui, mulla oli aikaa miettiä tätä meidän matkaa… Mun ajatukset vaelsi Nepaliin ja sen kastijärjestelmään..”, lukee yksi seikkailijoista jälkikäteen nauhoitettua kertojanääntä.

Hämmästyttävintä on se tarkkuus, jolla nepalilaiset, intialaiset, kazakstanilaiset ja muut matkalla kohdatut eri kulttuurien ihmiset jäävät täysin statisteiksi, seikkailijoiden oman pikku kuplan ulkopuolelle, toiseudeksi. Lähinnä nämä Toiset ovat hidasteita, kuten viranomaisia ja poliiseja, tai kummajaisia joita ihmetellään. Taj Mahal kiinnostaa, vieras kulttuuri ei. Elokuva kertoo vain ja ainoastaan jätkistä itsestään.

”Tää Intiassa ajaminen on kuluttavaa, kun tiellä voi olla lehmiä, ihmisiä, mitä vaan”, eräs seikkailija tilittää.

Vielä kaiken tämän kirkasotsaisen lapsellisuuden jälkeen loppuminuuttien itsehehkutus yllättää. Seikkailijat jättävät täysin huomiotta sen, että uusi kastittomien koulu on maalattu Teliasoneran omistaman Ncell-mobiilioperaattorin väreihin, ja lasten koulupuvutkin ovat Ncellin (eli Soneran) väreissä. Tilanne ja koko koulu ovat siis Ncellin ja Soneran mainosta.

Silti seikkailijat ylistävät Toisten keskellä itku silmässä sopertaen – itseään.

Autolla Nepaliin ensi-illassa 28.11.