Venetsian elokuvajuhlien toinen kalenteriviikko on alkamassa. Tähän mennessä kuumin elokuva on ollut Michael Mooren uusi dokumentti.

Capitalism: A Love Story iskee talouskriisin riepotteleman ja velkaantuneen Amerikan hermoon. Yhdysvalloissa siirtyy joka seitsemäs sekunti yksityisasunto pankin haltuun. Suuret pankit saivat veronmaksajilta 700 miljardin tukipaketin, jonka käytöstä niiden ei tarvitse raportoida. Jopa lentäjien palkat ovat pudonneet niin, että matkustajakoneitakin putoilee uupuneiden pilottien joutuessa paiskimaan kahta työtä.

Siinä on sarkaa Michael Moorelle, jonka omahyväisyydellä ei ole enää mitään rajaa. Muuten reippaasti rullaavaa pamflettia haittaa Mooren halu esitellä pärstäänsä ja jankuttaa, kuinka häntä harmittaa, että hyvälle maalle kävi näin.

Ratkaisuksi Moore esittää jotain, mikä hänen aiemmissa elokuvissaan on ollut korkeintaan pinnan alla: Amerikan on luovuttava kapitalismista, koska ”se on pahuutta, eikä sitä voi säädellä”.

Mikä on vaihtoehto? Moore puhuu loppumonologissaan ”demokratiasta”, mutta aiemmin myös sosialismista ja esittelee osuuskuntafirmoja, joissa kaikilla työntekijöillä on samanarvoinen ääni päätösvallassa sekä samansuuruinen palkka.

Aiemmissa menestysdokumenteissaan Moore on käsitellyt helpompia aiheita. Bowling for Columbinen asekulttuurikritiikkiin oli helppo yhtyä. George W. Bushin pilkkaaminen Fahrenheit 9/11:ssä oli riskitöntä, sillä vuonna 2004 jo puolet kansasta oli Mooren kanssa samaa mieltä ja Irakin sota näytti harharetkeltä. USA:n terveydenhoitopolitiikkaa kritisoinut Sicko ei sekään esittänyt mitään tavattoman radikaalia.

Mutta kapitalismin hylkääminen Amerikassa? Moore vaatii tiikeriä antamaan pois raitansa. Tämä ei enää ole käännytetyille saarnaamista (kuten nuo edelliset), vaan uskaliaampi julistus.

Tyyliltään dokumentti on samantapainen kuin Mooren aiemmat: aseina ovat huumorin ohella nostalgia, kansanmiesten olalle taputtelu ja pahisten osoittelu sormella (nyt perkeleinä pankkipomot etenkin Goldman Sachsilla). Mutta lopussa dokumentaristin oman hännän nostaminen menee niin pitkälle, että elokuva alkaa tuntua melkein vaalimainokselta. ”Liittykää minuun”, Moore toitottaa.

Liittykää tarkalleen ottaen mihin, se jää arvoitukseksi.

Capitalism: A Love Story sai aamun lehdistönäytöksessä raikuvat aplodit, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet saliin. Moore on Venetsian festivaalien kirkkain tähti (noh, kunnes George Clooney saapuu uuden elokuvansa kanssa).

Capitalism: A Love Story on populistinen, argumenteissaan taitava joskaan ei kovin syvällinen ja loppuneljännestä lukuunottamatta nopeatempoinen, joten uskon sen menestyvän USA:ssa. Siitä tullaan puhumaan, kunhan sikäläinen ensi-ilta neljän viikon kuluttua koittaa. Mutta se ei ole Mooren paras teos, eikä erityisen hyvä dokumenttielokuvakaan.

Tässä traileri. Suomen ensi-iltaa ei ole tietääkseni vielä päätetty.