Miksi Wäinö Aaltonen veisti väärin?

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Helsingin olympiastadionin edessä juokseva Paavo Nurmi on yksi Suomen kuuluisimmista patsaista. Päivittäin bussilasteittain ulkomaisia turisteja käy ihailemassa kaikkien aikojen juoksijan askelta.

Samasta muotista valettu Nurmi juoksee myös Turussa, Jyväskylässä ja Lausannessa. Viidestä valoksesta yksi, alkuperäinen vuoden 1925 patsas, on Kansallisgallerian omistuksessa.

Wäinö Aaltosen veistämä patsas on kiistatta komea. Siitä aistii vauhdin. Siitä aistii päättäväisyyden. Siitä aistii myös ylimielisyyden, jolla patsaan Nurmi katsoo kaukaisuuteen muusta maailmasta välittämättä.

Se on kaikin puolin mestariteos.

Kun patsaan lennokasta askelta ihastellaan, ei kuitenkaan ihailla Paavo Nurmen vaan Wäinö Aaltosen patsasta. Patsaan Nurmi nimittäin astuu väärin.

Tarkemmin sanottuna: patsaan askel on erilainen kuin Paavo Nurmen todellinen juoksuaskel oli. Patsaan juoksija tulee maahan päkiä edellä, kun Paavo Nurmi laskeutui maahan jalan keskiosa edellä.

Miksi Aaltonen veisti väärin?

Kyse ei ole virheestä vaan tietoisesta valinnasta. Wäinö Aaltonen oli hyvin perillä saman kaupungin samanikäisen olympiavoittajan, kansallissankarin, juoksutyylistä. Patsastilauksen saatuaan Aaltonen perehtyi huolellisesti Nurmen kehoon. Nurmi kävi hänen ateljeessaan Ruissalossa mallina ja keskustelemassa. Aaltosella oli käytössään Nurmesta otettuja valokuvia. Hän ei kuitenkaan antanut tosiasioiden häiritä liikaa.

”Taideteoksen oma sisäinen liike pysähtyy ja rytmi särkyy, jos pysyy jyrkästi naturalismissa”, Aaltonen perustelee Esko Hakkilan teoksessa Wäinö Aaltonen – elämää ja taidetta (WSOY, 1942).

Aaltonen muovasi Paavo Nurmesta antiikin jumalan. Hän asetti estetiikan lait tarkan jäljittelemisen edelle.

Patsas ei ole realistinen kuvaus Paavo Nurmen juoksuaskeleesta, eikä se siksi ole tarkoitettu. Taideteoksen tehtävä ei ole vain jäljentää todellisuutta vaan esimerkiksi tehdä siitä tulkintoja. Suorassa jäljittelyssä ei olisi mieltä. Jos haluaa katsoa Paavo Nurmen juoksuaskelta, voi ihastella esimerkiksi Toivo T. Kailan teosta Paavo Nurmi – elämä, tulokset ja harjoitusmenetelmät (WSOY, 1925) varten otettua kuvasarjaa. Komeita ovat nekin, ja veistoksellisia. Aaltonen käytti niitä apunaan muovatessaan Nurmesta patsasta.

Taideteoksen on oltava enemmän kuin todellisuuden kuva. Siksi Wäinö Aaltosen valinta tehdä Nurmesta päkiäjuoksija ei ole pelkästään hyväksyttävä vaan se on suorastaan vaatimus. Jos kaikki muu patsaassa olisi ennallaan mutta etujalka tulisi maahan toisessa asennossa, patsas eittämättä olisi esteettisesti vähempiarvoinen.

Eikä merkityksetöntä ole sekään, että nykyisin patsasta tarkasteleva kokee intellektuaalista viehtymystä havaitessaan patsaaseen – ensimmäiseen Suomen valtion tilaamaan patsaaseen – sisältyvän nuoren kansakunnan sankarinhalun, halun nähdä kansallista identiteettiä kasvattaneessa juoksijassa jumala.

Aaltosen patsas ja sen sisältämä tulkinta ovat väistämättä vaikuttaneet siihen mielikuvaan, joka meillä on Paavo Nurmesta. Maineestaan tarkalla ja vähänlaisesti Suomen mediassa esiintyneellä Nurmella ei tiettävästi 27-vuotiaana ollut mitään sitä vastaan, että hänestä tehtiin patsas, vieläpä patsas, joka kuvaa hänet jumalana. Myöhemmin hänen kerrotaan harmitelleen patsaan tekemistä. ”Mutta kun se kerran on tullut tehdyksi, niin täytyy sen jossakin ollakin”, referoivat Paavo Karikko ja Mauno Koski Nurmea kirjassaan Yksin aikaa vastaan.

Lausahdus kuulostaa enemmän ylpeilyltä ja näennäiseltä vaatimattomuudelta kuin aidolta harmistukselta.

Voinemme uskoa, että Nurmi oli vähintään kohtuullisen tyytyväinen Wäinö Aaltosen tekemään työhön. Myös Aaltoselle patsas oli menestys. Se oli hänen läpimurtonsa, joka nosti hänet nuoresta turkulaisesta kuvanveistäjästä yhdeksi Suomen ja Pohjoismaiden johtavista tekijöistä. Nurmen patsas on Aaltosen kansainvälisesti tunnetuin teos.

Aaltosen prinsiippi sopii kaiken taiteen lähtökohdaksi. Teos olkoon kohteensa näköinen, mutta jos ristiriitaa tulee, estetiikan lait ylittävät kaiken muun. Kauneus on tärkeämpää kuin totuus, sillä kauneus on hyvyys on totuus.