Kannattaako uskoa tietokirjan kertojaan? – Kaksi tapaa kirjoittaa kirjallisuushistoriaa

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olen lukenut päättyvän vuoden aikana kaksi omalla tavallaan tärkeää kirjaa, jotka ryhmittelevät kirjallisuutta ja pyrkivät ymmärtämään kirjallisuuden kehityskulkuja. Sellaisia teoksia tavataan kutsua kirjallisuushistorioiksi.

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen käyvät Alussa oli murha -kirjassaan (Gaudeamus, 2016) läpi rikoskirjallisuuden vaiheet 1800-luvulta nykyhetkeen. Kansainvälisiin tutkimuksiin ja muihin auktoriteetteihin viitaten he rakentavat loogisen kertomuksen rikoskirjallisuuden kehityksestä. He suhteuttavat kirjallisuutta yhteiskuntaan, analysoivat päähenkilöitä ja niin edelleen.

Alussa oli murha sopii täydellisesti yhteen kaiken sen kanssa, mitä olen tiennyt dekkareista. Se ei hämmennä kuvaa vaan vahvistaa ja ennen muuta täydentää sitä ja siten lisää lukijan – siis minun – tietoa. Arvasta ja Ruohosta on helppo uskoa. He ovat asiantuntevia ja luotettavia. Ei tee mieli tapella vastaan. Kirjaa lukiessaan kokee saavansa punnittua ja tasapuolista tietoa rikoskirjallisuudesta.

Tyystin toisenlainen teos on Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla (Siltala, 2016), joka on alaotsikoitu ”Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa”. Jo alaotsikon partitiivimuodollaan teos kertoo, että tarjolla ei ole kokonaisnäkemystä vaan jollain tapaa lisä- tai hajalehtiä.

Vaikutelma syvenee kirjan sivuilla. Eskelinen asettuu paikoin räyhäkkääseenkin oppositioon suhteessa vakiintuneeseen kirjallisuushistoriakäsitykseen. Teoksen alkupuolella se tarkoittaa hoentojen perusteltua kyseenalaistamista, loppupuolella pamflettimaisia hyökkäyksiä harhaoppisia vastaan.