Colombes'n hukattu historia

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Aikaisin keväällä valmistui Pariisiin kisoja varten rakennettu uusi stadion. Se sijaitsi lähes 12 km päässä keskikaupungilta Bois Colombes’ssa. Ulkopuolelta olivat muurit sivellyt ällöttävän keltaisella värillä. Sisälle astuessa kenttälaitteet tekivät kuitenkin verrattain edullisen vaikutuksen. Itse rata – tavallisuudesta poiketen 500 m pitkä – oli väriltään vaaleanpunainen aiheutuen [vivahduksen] sekoitukseen käytetystä tiilimurskasta. Pehmeä se oli, ja toista tuumaakin pitkät piikit painuivat siihen kuin suosammaleeseen. Lujassa vauhdissa irtaantui pintakerros piikkien mukana lennelleen ryöppynä juoksijain jäljessä kuin maantierapa auton pyörissä.”

Näin kuvaa silloinen maisteri, myöhempi runoustohtori Martti Jukola Pariisin vuoden 1924 olympialaisten päänäyttämöä Olympialaiskisat II -teoksessa (WSOY, 1924). Jukola jatkaa, että pikamatkoilla radan pehmeys oli eittämättä haitaksi, mutta pidemmillä matkoilla ”meni se hyvin mukiin”. Lausumalle antaa lisäsävyä se, että Jukola otti itse tuntumaa rataan 400 metrin aitajuoksussa, jonka välierissä hän karsiutui.

Colombes’n stadion on suomalaisille tarunhohtoinen. Suomi oli vuoden 1924 olympialaisten mitalitilastossa toinen Yhdysvaltain jälkeen. Kultamitaleita vajaat seitsemän vuotta aiemmin valtioksi itsenäistynyt, reilun kolmen miljoonan hengen kansa sai 14 kappaletta. Niistä kymmenen tuli Colombes’n stadionilla järjestetystä yleisurheilusta, neljä painista.

Stadion todisti myös yhden olympiahistorian uskomattomimmista suorituksista, kun Paavo Nurmi tunnin välein voitti ensin 1500 metrin ja 5000 metrin olympiakultaa. Nurmen tuplavoitto ei toki ollut yllätys, olihan hän samana kesänä juhannuksen alla juossut saman juoksutuplan Helsingissä Eläintarhan kentällä. Tuolloin hän oli juossut kummallakin matkalla uudet maailmanennätykset.

Kirjoittaessani Yksin-romaania vietin lukuisia tunteja Antwerpenin (1920), Pariisin (1924), Amsterdamin (1928), Los Angelesin (1932), Berliinin (1936) ja Helsingin (1952) olympiastadioneilla. Tutustuin niihin kuvien ja kirjoitusten perusteella. Annoin päähenkilöni Paavo Nurmen kuvailla niitä omasta näkökulmastaan, omalla äänellään.