Syyttäjä selvitti totuutta terrori-iskusta – löytyi kuolleena kylpyhuoneesta

”Tapaus Nisman” on synnyttänyt Argentiinassa runsaasti salaliittoteorioita.

Argentiina
Teksti
Veera Voutilainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Se maanantai ei ollut vain päivä muiden joukossa. Siitä piti tulla ennennäkemätön: argentiinalainen valtionsyyttäjä Alberto Nisman oli valmistautunut esittämään poikkeuksellisia väitteitä.

Lähes kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin argentiinalaiset olivat kohdanneet historiansa kuolettavimman terroristi-iskun. Tuolloin, 18. heinäkuuta vuonna 1994, juutalaisen AMIA-yhteisön portailla räjäytetty autopommi oli tappanut 85 ihmistä ja haavoittanut kolmeasataa. Tekijä ei ole selvillä vieläkään.

Nisman oli tutkinut antisemitististä iskua jo kymmenen vuotta. Vain muutamaa päivää aiemmin hän oli nostanut esille uusia syytöksiä.

Hän oli vakuuttunut siitä, että vuoden 1994 iskun suunnittelun takaa löytyi kahdeksan iranilaista ja yksi libanonilainen. Osa Nismanin epäilemistä henkilöistä oli toiminut iskun aikaan korkea-arvoisissa diplomaattitehtävissä Argentiinassa, osa merkittävissä viroissa Iranissa. Tammikuisena maanantaina hän oli valmistautunut todistamaan kongressissa, että Argentiinan presidentti Cristina Fernández de Kirchner ja ulkoministeri Héctor Timerman olivat yrittäneet peitellä iranilaisten osallisuutta tapahtumaan. Motiivina salaliittoon hän piti öljyä, johon argentiinalaista viljaa vaihdetaan.

Nisman ei kuitenkaan koskaan päässyt kongressille saakka, sillä hänet löydettiin kuolleena Puerto Maderon luksusasuinalueella sijaitsevan asuntonsa kylpyhuoneesta pistooli vierellään. Vain muutamaa tuntia ennen hetkeä, jona hänen oli tarkoitus tarkentaa syytöksiään.

 

Maanantaista tuli lopulta päivä, jona ihmiset kokoontuivat aukioille mukanaan Pariisin Charlie Hebdo -terrori-iskusta vaikutteita saaneita kylttejä, joissa luki ”Minä olen Nisman”. Itsemurha on laajalti tulkittu lavastetuksi.

Joka kadunmiehellä tuntuu olevan Nismanin kuolemasta oma suosikkisalaliittoteoriansa. Se ei ole ihme, sillä sitä seurannut tapahtumaketju on kieroutuneella tavalla absurdi.

Kuolemasta ensimmäisenä raportoinut toimittaja pakeni Israeliin. Syyksi Buenos Aires Heraldin kirjoittaja sanoi, että argentiinalainen tiedustelupalvelun agentti seurasi häntä ”farkuissa, farkkutakissa ja Ray-Ban-lasit päässään”. Erikoista oli myös se, kuinka hallituksen kabinettipäällikkö Jorge Capitanich sortui eräässä aamuisessa tiedotustilaisuudessaan eleeseen, joka tuomittiin välittömästi halventavaksi: hän repi sanomalehtiartikkeleita kameroiden edessä.

Samalla viikolla paljastui, etteivät kyseisen artikkelin kirjoittaneet toimittajat olleet valehdelleet, kuten raivoaan heikosti pidättelevä Capitanich oli paperia repiessään väittänyt. Kuolemantapausta tutkivan syyttäjän Viviana Feinin mukaan Alberto Nismanin kodin ulkopuolella sijaitsevasta roskakorista todella löytyi presidentti Cristina Fernández de Kirchneriä ja ulkoministeri Héctor Timermania koskeva 26-sivuinen pidätysmääräysluonnos.

Trillerimäisiä juonenkäänteitä punotaan Nisman-maniassa myös aivan tietoisesti: yksi merkittävimmistä mediataloista julkaisi yhdysvaltalaisesta poliittisesta House of Cards -draamasarjasta inspiroituneena House of K -satiirin, kun kuolemasta ei ollut kulunut viikkoakaan. Lehtien sivut täyttyvät yksityiskohtaisista, verisistä kuvauksista sekä Nismanin kodin pikkutarkoista pohjapiirrustuksista: Tuossa kiireinen mies söi illallista – pöytähän täyttyi papereista!

Todellisuudessa Nismanin selittämätön kuolema on surullinen vuorenhuippu yli kaksikymmentä vuotta jatkuneelle tutkimukselle.

Se, ettei oikeutta löydy, on kivuliainta niille, jotka menettivät iskussa läheisiään.

 

Jotkut heistä omistavat totuuden etsimiselle vapaapäivänsä, lomansa, lounastaukonsa ja arki-iltansa.

Kuten Laura Ginsberg, joka saapuu helmikuisena perjantai-iltana Caballiton kaupunginosassa sijaitsevaan konditoriaan Buenos Airesin yliopiston luonnontieteiden laitokselta, jossa työskentelee professorina. Hänen miehensä oli AMIAn eli Asociación Mutual Israelita Argentina -yhteisön hautauspalvelujen johtaja ja yksi heistä, jotka menehtyivät sinä aamuna, kun rakennuksen seitsemän kerrosta sortuivat.

Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin Ginsberg kertoo siitä, miten tutkimusta pitäisi hänen mielestään jatkaa. Hän on kirjoittanut aiheesta juuri sanomalehteen aktivisti-kollegansa kanssa.

”Argentiinaan pitäisi perustaa itsenäinen tutkimuskomissio, joka koostuisi muiden muassa sosiologeista, lakimiehistä, historioitsijoista, kirjoittajista ja terrori-iskun uhrien läheisistä”, hän sanoo.

Ginsberg on yksi APEMIA-nimisen järjestön perustajista. Nimi on lyhenne sanoista Agrupación por el Esclarecimiento de la Masacre Impune de la AMIA – liike AMIAn ratkaisemattoman joukkomurhan selvittämiseksi.

Hän syyttää Argentiinan valtiota ja tiedustelupalvelua tiedon laajamittaisesta manipuloimisesta: salaiset arkistot pitäisi avata, jotta rankaisemattomuuden kierre ei jatkuisi. Sillä historiaa on mahdotonta kirjoittaa ilman arkistoja.

Järjestön mielestä pääsyyllinen totuuden puuttumiseen on Argentiinan valtio.

”Argentiinassa tapahtui kolme terrori-iskua lähestulkoon peräkkäisinä vuosina”, Ginsberg aloittaa. ”Miten sellaista voi selittää? Ajatella: tässä kaukaisessa maassa, joka on käytännöllisesti katsottuna merkityksetön maailman suurten valtioiden rinnalla.”

Vuosi 1994 ei todella ollut ainoa, joka jäi Argentiinan historiaan väkivaltaisen terrori-iskun vuoksi: Vuonna 1992 Israelin suurlähetystöön kohdistuneessa iskussa kuoli 29 ihmistä. AMIA-iskun jälkeen, vuonna 1995 Córdoban provinssissa sijaitsevassa asetehtaassa tapahtuneessa räjähdyksessä kuoli seitsemän ihmistä.

Ginsbergin näkemys terrori-iskun taustoista saa buenosairesilaisen oikeussalin hierarkian ja salaliittoteorioiden runsauden näyttämään painajaismaiselta muurahaiskeolta, jota jättiläinen katsoo ylhäältä käsin.

”Hypoteesimme on, että Argentiina toimi valmistelevana laboratoriona kansainvälisen, terrorisminvastaisen sodan politiikalle.”

 

Vuoden 1994 terrori-iskun tarinan voisi kertoa kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen ratkaisu olisi kirjoittaa, mitä iskusta tiedetään varmasti. Teksti olisi lyhyt ja menisi näin:

18. heinäkuuta vuonna 1994 kello 9.53 Buenos Airesissa räjähti pommi, joka tuhosi osoitteessa Pasteur 633 sijaitsevan juutalaisyhdistys AMIAn rakennuksen. 85 ihmistä sai surmansa.

Toinen vaihtoehto olisi polveileva tarina, joka syventyisi siihen, kuinka Argentiinan vakavinta terroristi-iskua on tutkittu vuodesta 1994 lähtien. Siitä saisi aikaiseksi tuhatsivuisen tiiliskiven, eräänlaisen korruption kansalliseepoksen.

Alkuperäisessä tutkimuksessa punottiin tarina, jossa syytettiin erästä autokauppiasta sekä joukkoa buenosairesilaisia poliiseja.

Yhtä heistä puolusti lakimies José Manuel Ubeira.

”Oli löydetty ryhmä paikallisia poliiseja. Teoria oli tietysti loistava. Kunnes se paljastui täydeksi valheeksi”, Ubeira sanoo työhuoneessaan Buenos Airesissa. Hänen päämiestään pidettiin kahdeksan vuoden ajan vankilassa.

Ubeira ei ollut innoissaan kävellessään ensi kertaa vankilan porteista tavatakseen poliisipäällikkö Juan José Ribellin.

”En ollut koskaan puolustanut poliiseja. Olen yksi diktatuurin ajan selviytyjistä, joten kaikki, johon liittyy univormun väri – oli se sitten sininen tai vihreä – aiheuttaa minussa erityistä inhon tunnetta.”

Kun Ubeira palkattiin Ribellin puolustusasianajajaksi vuosituhannen alussa, oli juuri paljastunut suuri lahjontaskandaali.

Aiemmilla lakimiehillä oli hallussaan video, jossa tutkimusta johtanutta tuomaria edustava henkilö tarjosi 400 000 dollarin lahjusta Carlos Telleldín -nimiselle autokauppiaalle. Hänen oli sittemmin tiettävästi määrä todistaa buenosairesilaisia poliiseja vastaan: saada heidät vaikuttamaan syyllisiltä terrori-iskussa avustamiseen.

Virallinen tarina – tai virallinen valhe – sai alkunsa, kun autokauppias Telleldín hankki Renault Trafic -auton. Hän kokosi sen uudenveroiseksi varastettujen autojen osia yhdistelemällä. Muutaman päivän kuluttua Telleldín myi auton miehelle, jonka todellista henkilöllisyyttä ei tiedetä. Kahta päivää ennen iskua auto oli nähty parkkialueelta Azcuénagassa, 900 kilometrin päässä Buenos Airesista. Tarinan mukaan se ajettiin sieltä AMIAn rakennuksen eteen 18. heinäkuuta. Lastina oli noin 300 kiloa räjähdysaineita.

”Kaikki tiedustelupalvelu SIDEn tuottama tieto, joka koski poliisien osuutta asiaan, paljastui väärennetyksi”, Ubeira sanoo. Hänen mukaansa tuomarit ja lainsäätäjät käyttäytyivät korruptoituneesti oikeudenkäynnin ajan.

Sillä välin poliisipäällikkö Ribelliä kohdeltiin kuten maan ykkösrikollista saattaa kuvitella kohdeltavan.

”Kun Ribelli oli vankilassa, hänen isänsä kuoli, mutta häntä ei päästetty hautajaisiin. Hänen lapsensa erotettiin koulusta, koska heitä pidettiin terroristin lapsina”, Ubeira kertoo. ”Myös demokratian aikana tapahtuu barbarismia, ei pelkästään diktatuureissa.”

Lopulta Ribelli ja muut syytetyt vapautettiin todisteiden puutteessa.

Siitä, kun Ribelli käveli vapauteen, on nyt jo kymmenen vuotta. Ensi kesäkuussa oikeudenkäynnissä selvitetään Argentiinan silloisen presidentin Carlos Menemin ja muiden tiettävästi tutkimusta manipuloineiden henkilöiden tapausta.

Cristina Fernández de Kirchner ei näin ollen vaikuttaisi olevan ensimmäinen AMIA-iskun tutkimusten suhteen kyseenalaisella tavalla toiminut presidentti.

 

’Feliz cumpleaños, Luisito, querido”, mies sanoo puhelimessa. Hän toivottaa ystävälleen lämpimästi hyvää syntymäpäivää. Ja jatkaa:

”Kuule, Luis. Kerron sinulle nyt jotain näin meidän kesken. Muistiosta, jota olemme kirjoittaneet kuuden vuoden ajan erään henkilön kanssa. Esitellessämme sitä meille sanottiin, että se on käyttökelvoton. Tänään se allekirjoitettiin”, hän keskeyttää hetkeksi puheensa ja nauraa iloisesti. ”Kuusi vuotta esittelin sitä dokumenttia. ’Ei, se on käyttökelvoton.’ Ja tänään se allekirjoitettiin.”

”Se on uskomaton poliittinen voitto”, syntymäpäiväsankari Luis vastaa ja toteaa lopuksi: ”Paras syntymäpäivälahja, jota olisin koskaan voinut toivoa.”

Kaksi nauhalla puhuvaa miestä ovat Luis D’Elia ja Alejandro ”Yussuf” Khalil. He kuuluvat henkilöihin, joita Alberto Nisman oli syyttänyt osallistumisesta Iranin osuuden salaamiseen.

Päällisin puolin leppoisilta kuulostavat nauhoitukset paljastavat Nismanin mukaan salaisen keskusteluyhteyden hallituksen ja iranilaisten epäiltyjen välillä: Luis D’Elia on nimittäin poliitikko ja presidentti Cristina Fernández de Kirchnerin läheinen kannattaja. Khalilin Nisman puolestaan oli luokitellut Iranin salaiseksi agentiksi. Hän uskoi, että tämä välitti tietoa hallitukselta Mohsen Rabbani -nimiselle miehelle, yhdelle terrori-iskun syyllisiksi epäillyistä.

Rabbani on Buenos Airesin Iranin- suurlähetystön entinen kulttuurineuvonantaja. Hän lukeutuu henkilöihin, joita Nisman epäili terrori-iskun suunnittelusta. Interpol antoi heistä kuudelle pidätysmääräyksen Argentiinan pyynnöstä vuonna 2007.

Niinpä moni yllättyi kuultuaan, että ulkoministeri Héctor Timerman lensi vuonna 2011 neuvottelemaan Iranin ulkoministerin Ali Akbar Salehin kanssa. Tästä alkoi tapahtumaketju, jota Nisman piti epäilyttävänä. Hän uskoi, että Argentiinan presidentti ja ulkoministeri osallistuivat salaa neuvotteluihin, joiden tavoitteena oli poistaa kansainväliset etsintäkuulutukset.

Lopulta vuonna 2013 Argentiinan ja Iranin ulkoministerit todella allekirjoittivat yhteisen muistion AMIA-tapaukseen liittyen. Presidentti Fernández de Kirchner kehui sitä juhlavasti historialliseksi. Siihen sisältyi ajatus niin kutsutun ”totuuden komission” perustamisesta, jossa huolella valitut, muualta kuin Iranista tai Argentiinasta kotoisin olevat lakimiehet saisivat käsiinsä tutkimusmateriaalia molemmista maista. Iran ei kuitenkaan koskaan ratifioinut sopimusta.

 

Alberto Nismanin kuoleman jälkeen syyttäjä Gerardo Pollicita vei Nismanin kirjoittaman syytöksen eteenpäin. Torstaina 26. helmikuuta tuomari Daniel Rafecas hylkäsi sen. Hänen mukaansa Nismanin argumentit eivät vielä riitä oikeusjutun avaamiseksi. Syyttäjä voi kuitenkin nostaa jutun uudelleen.

Monet uskovat, että Nisman oli viimein päässyt lähelle totuutta. Kuten lakimies Pablo Jacoby, joka istui vuosien ajan Nismanin vieressä oikeussalissa.

”Kaiken, mitä sanon aiheesta, sanon tuntien suurta tuskaa”, hän kertoo työhuoneessaan.

Jacoby on toiminut Memoria Activan, yhden terrori-iskussa kuolleiden läheisten järjestön, lakimiehenä.

”Tietämys, joka Nismanilla oli aiheesta, oli vailla vertaa”, hän sanoo. ”En tiedä, kuoliko hän murhattuna vai itsemurhan vuoksi, mutta voin sanoa varmuudella, että hän ei ollut masentunut. Hän oli aktiivinen ihminen, jopa pakkomielteinen työssään.”

Pitkään AMIAn tapauksen parissa työskennellyt Jacoby on sitä mieltä, että asiat eivät toimi Argentiinassa samalla tavalla kuin muualla.

”Poliittiset intressit vaikuttavat tutkimuksen kulkuun. Puuttuu tahto löytää totuus. Me olemme sen uhreja”, hän sanoo ja korostaa, ettei osoita sormella mitään tiettyä poliittista tahoa.

Ihmisten luottamus oikeusjärjestelmän ja yhteiskunnan luotettavuuteen on joutunut Nismanin kuoleman myötä koetukselle – vain kahdeksan kuukautta ennen lokakuun 2015 presidentinvaaleja. Siitä ei kerro ainoastaan Twitterissä levinnyt #CFKAsesina, eli Cristina Fernández de Kirchner on murhaaja -hashtag.

”Uskon, että kirchnerismi on radioaktiivisessa tilassa”, yhdysvaltalaisen Georgetown-yliopiston Latinalaisen Amerikan tutkimuksen professori Héctor E. Schamis arvioi. Nykyinen hallitus ikään kuin säteilee kyseenalaista mainetta presidenttiehdokkaisiin, jotka ovat olleet siihen sidoksissa.

Schamis pitää Argentiinan hallitusta korruptoituneena organisaationa, joka käyttää sivistymätöntä, välinpitämätöntä kieltä ja salailee vaikuttimiaan päätöksentekonsa taustalla. ”Nisman on kuin Ikaros, joka lensi liian lähelle tulta”, hän vertasi El País -lehdessä.

Presidentin kansliapäällikkö Aníbal Fernández kielsi Nismanin esittämän syytöksen järkiperäisyyden: Hänen mielestään syyttäjän kuoleman taustalta löytyi epäilemättä ex-vakooja Jaime Stiuso, vastikään virastaan sivuutettu, 1970-luvulta saakka maan turvallisuuspalvelussa vaikuttanut mies, joka esiintyy aina lehtijutuissa valokuvan sijaan piirroksessa.

Ihmisten syytellessä toisiaan harva vaihtoehto tuntuu enää mahdottomalta. On kuin tutkimus, jonka tarkoitus olisi avata vastauksia, ainoastaan salaisi niitä entisestään.

 

Silloin tällöin löytyy kuitenkin pilkahdus yhteisymmärrystä. Laura Ginsberg kertoo APEMIAn jäsenten keskustelleen Nismanin kanssa etukäteen lausunnosta, joka hänellä oli tekeillä. Siitä, jossa hän syytti presidenttiä salailemisesta.

”Hän sanoi kirjoittaneensa tärkeän lausunnon, josta puhuminen julkisesti tulisi olemaan hyvin vaikeaa”, Ginsberg sanoo.

Vaikka Nisman keskittyi teoriaansa iranilaisten syyllisyydestä, Ginsbergin mukaan ydinviesti oli yhteinen: salailun on loputtava.

”Yhdellä viimeisistä kerroista kun tapasimme, viime lokakuun lopulla, Nisman sanoi: ’Katsotaan, saatamme päätyä löytämään ratkaisun yhteisymmärryksessä.’ Se oli hänen osaltaan suuri tunnustus meidän työllemme.”

Vaikka Ginsbergin katse säilyy ystävällisenä, hänen äänessään kuuluu kaiku puhtaasta vihasta.

”Haluamme vain tietää totuuden.”