Ovet aukenivat Virolle

itsenäistyminen
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Se oli kohtalon ivaa: kun vihdoin tapahtui se, mitä lähes jokainen suomalainen on täydestä sydämestään toivonut, Suomi näyttäytyi miltei brezhneviläisenä muinaisjäänteenä.

Teksti Antti Blåfield
SK 35/1991

Torstaina, 22. elokuuta ovet yllättäen avautuivat Viron ulkoministerille Lennart Merelle. Hän kiersi Helsingissä Etyk-maiden suurlähetystöjä jättäen niihin pyynnön tunnustaa Viron itsenäisyys.

Lennart Merelle avautui torstaina myös Suomen ulkoministerin Paavo Väyrysen ovi. Väyrynen otti hymyillen vastaan tunnustamispyynnön. Tapaaminen ei kuitenkaan vaikuttanut Väyrysen kantaan: Viro ei täyttänyt Suomen asettamia kriteerejä.

Vielä muutamaa päivää aikaisemmin, maanantaina 19. elokuuta, Väyrysellä ei ollut Merelle aikaa. Ei, vaikka tuona päivänä Helsingissä oli Meren lisäksi myös Viron pääministeri Edgar Savisaar. Suomen poliittinen johto ei tuolloin kaivannut Viron näkemyksiä Neuvostoliiton dramaattisista tapahtumista.

Suomen johto linnoittautui suljettujen ovien ja varovaisten lausumien taakse samaan aikaan kun muualla tehtiin sankaritekoja: Venäjän presidentti Boris Jeltsin nousi Moskovassa panssarivaunun päälle ja Edgar Savisaar lähti pienveneellä yli Suomenlahden puolustamaan Viroa mitä ilmeisimmin edessä olevaa neuvostoarmeijan iskua vastaan.

Jeltsin pysäytti kaappauksen ja itsenäisyyden ovi Baltian maille avautui. Tiistaina Viro julistautui itsenäiseksi.

Torstain jälkeen tapahtumat lähtivät vyörymään hurjaa vauhtia. Ensimmäisenä ulkovaltana Islanti ilmoitti perjantaina tunnustavansa Baltian maiden itsenäisyyden. Islantia seurasivat lauantaina Venäjä, sitten Tanska ja Norja, niitä maa toisensa jälkeen.

Jälleen kerran Suomi oli jäämässä tapahtumien jalkoihin. Pohjoismaista asiallisesti viimeisenä Suomi ilmoitti sunnuntai-iltana, selvästi muiden maiden esimerkin pakottamana, aloittavansa neuvottelut diplomaattisuhteiden solmimiseksi Baltian maiden kanssa. Suomen hitaus oli vain lisä mielikuvaan Suomen ulkopoliittisen linjan brezhneviläisyydestä.

Kohtalon ivaa on myös se, että Suomi joutui kärsimään nyt, kun se toimi samoin kuin Tanska, Norja ja Ruotsi vuonna 1917. J.K. Paasikivi kiersi joulukuussa 1917 turhaan pohjoismaisia pääkaupunkeja anoen Suomen vastajulistetun itsenäisyyden tunnustamista. Kööpenhaminassa, Oslossa ja Tukholmassa Paasikivi sai saman tylyn vastauksen: Suomen tie itsenäisyyteen kulkee Pietarin kautta. Vasta kun Venäjä on tunnustanut Suomen itsenäisyyden, Pohjoismaat voivat sen tehdä. Ruotsi käyttäytyi vielä muita Pohjoismaita härskimmin: se yritti kiristää itsenäisyyden tunnustamisen hintana itselleen Ahvenanmaata.

Vaikka vuosien 1917 ja 1991 asetelmien välillä on eroja, voidaan sanoa, että kun Suomi nyt yritti noudattaa Baltian maihin samaa periaatetta, jota muut maat olivat aikanaan sen omaan tunnustamispyyntöön soveltaneet, Suomen ulkopoliittinen johto leimattiin kylmäksi.

Suomi yritti lähteä toiminnassaan periaatteesta, että maa voidaan tunnustaa itsenäiseksi vasta, kun itsenäisyyden tunnustamista pyytävä hallitus valvoo omaa aluettaan. Baltian maiden kohdalla viikonloppuun mennessä tilanne ei ollut vielä sellainen: Baltian maat olivat yhä neuvostojoukkojen miehittämät eikä Neuvostoliiton johto ollut vielä Baltian maiden itsenäisyysjulistusta hyväksynyt.

Suomen linja on ollut tyly: valtioiden välisissä suhteissa ei voida rakentaa toiveiden vaan tosiasioiden varaan.

Suomen varovaisen linjan taustalla ovat tietenkin historian opetukset.

Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa itsenäistynyt Suomi yritti hyötyä Neuvosto-Venäjän heikkoudesta. Se yritti rakentaa Karjalaan puskurivaltiota Venäjän ja Suomen väliin. Osin karelianismin, osin suur-Suomi-aatteiden innostama hanke kuitenkin kariutui sen jälkeen kun se tuli osaksi Euroopan suurvaltapeliä.

Talvisota ja jatkosota puolestaan opettivat, että kansakunta ei voi turvata muun maailman hyvään tahtoon. Kriisissä jokainen kansa seisoo yksin.

Sotien jälkeen Suomi sisäisti itsenäisyytensä alkuvuosikymmenien opetukset ehkä turhankin tarkkaan. Idänsuhteet nostettiin kaiken muun yläpuolelle. Suomessa kasvoi monta sukupolvea, joille Viro ja etenkin muut Baltian maat olivat vain varjo sotia edeltäneen Euroopassa historiassa. Suomi vaikeni Suomenlahden etelänpuoleisten kansojen kärsimyksestä.

Mutta vaikka virallinen Suomi oli hiljaa, virolaisilla kuitenkin oli kaiken aikaa eniten yhteyksiä juuri suomalaisiin. Yksityiset ihmiset ja kielentutkijat eivät unohtaneet Viroa. Pitkään hoitivat suhteita myös osakunnat ja muut opiskelijajärjestöt ennen siirtymistään virallisen ulkopolitiikan kannalle.

Presidentti Urho Kekkonen kävi epävirallisesti Virossa 1964 ja puhui Tarton yliopistossa viroksi. Samana keväänä hän teki heimotutkijoille pitämässään puheessa selväksi, että suomalaisten tuli katkaista kaikki suhteensa emigranttivirolaisiin mutta vastaavasti “ennakkoluulottomasti lisätä yhteyksiä Viroon ja virolaisiin milloin siihen suinkin on mahdollisuus”.

V.J.Sukselainen sai kokea, mitä tottelemattomuus merkitsi. Puheen pitäminen Ruotsissa balttiopiskelijoiden tapaamisessa johti hänen poliittisen uransa päättymiseen.

Kekkosen puhe (SK 4/1990) paljasti kiintoisasti suomalaisten kaksijakoisen suhtautumisen heimokansaan. Lämmin kiintymys ja myötätunto oli jouduttu tukahduttamaan tilanteessa, jossa oli “hyvä kun suu pysyi veden pinnalla”. Kekkonen, joka sanoi uskovansa maailman olevan menossa “jonkinlaiseen sosialismiin”, katsoi, ettei yhteiskuntajärjestelmän tule antaa estää suhteita heimoveljiin.

Kuten viikonvaihteessa jälleen on muistutettu, Suomi ei kuitenkaan koskaan de jure (oikeudellisesti) tunnustanut Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon kuten esimerkiksi Ruotsi teki. Baltian maiden itsenäisyyden tunnustukset ovat siis voimassa vaikkakin valtionarkiston holveihin pakastettuina. Näin Suomen ei tarvitse muodollisesti kääntää kelkkaansa. Nyt siis riittää vain hallinnollinen toimenpide: diplomaattisuhteiden solmiminen uudestaan.

Mutta Suomen varovaista asennetta selittää varmasti myös maan johdon ajattelutapa.

Mauno Koivisto lienee Euroopan ainoa vallassa oleva valtionpäämies, joka on pelännyt ja palellut juoksuhaudoissa. Hänen sukupolvelleen sotien opetukset ovat elettyä elämää. Sankariteot ovat osa omaa henkilöhistoriaa.

Sodan kokemukset ovat varmasti seikka, joka painaa Mauno Koiviston varovaisessa asenteessa Baltian maihin. Hän tietää, että kriisin tullen lämpimät sanat eivät paljon auta. Tämä varovaisuus on varmasti kohtuuttomastikin tulkittu tympeydeksi ja nihkeydeksi Baltian kansoja kohtaan.

Kokonaan toinen asia on, että Kekkosen aikana Suomeen  kasvoi poliittinen eliitti, joka oppi, että unohdus ja varovaisuus ovat hyveitä. Älä myönnä, älä muista, älä tunne, oli sen tunnuslause. Se on voinut nousta valtaan omistamatta ajatustakaan Baltian maiden kansoille ja tietäen, että luottamuksellisten suhteiden ylläpito Neuvostoliiton edustajiin oli monin verroin hyödyllisempää kuin korvan kallistaminen virolaisten hädälle.

Tästä unohtamisen ja imartelun kokemuksesta kasvoi ehkä se panssari, joka esti suomalaisia poliitikkoja reagoimasta Neuvostoliiton vallankaappaukseen ja Viron tapahtumiin siten kuin ihmisen olettaisi reagoivan. Suomalaiset poliitikot ovat jäädyttäneet osan itseään. Siksi he eivät osanneet sanoa vallankaappausta vallankaappaukseksi, siksi he eivät osanneet iloita Viron ja muiden Baltian maiden mahdollisuudesta saavuttaa taas itsenäisyys.

Kun sitten tapahtumat vyöryivät Suomen hallituksen yli, he käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunut. Äkkijarrutus ja u-käännös ei esimerkiksi ulkoministeri Paavo Väyrysen mielestä kaivannut mitään selityksiä.