Miten käy Libyan? Sota päättyi mutta aseista ei luovuttu

jälleenrakennus
Teksti
Netta Vuorinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Libyalaiset ovat nyt vapaita – ja itse vastuussa omasta turvallisuudestaan. Sodanjälkeinen maa on kuitenkin suurelta osin raunioina.

Libyalaiset pakolaiset mielenilmauksessa Tripolissa 1. marraskuuta. Tytön kyltissä lukee: “Ei pakolaisuudelle, kyllä pakolaisten kotiinpaluulle”. Kuva Joseph Eid / AFP / Lehtikuva.

Muammar Gaddafin kuolemasta on kulunut toista viikkoa. Nato puolestaan vetäytyi Libyasta maanantaina keskiyöllä suoritettuaan yli 26 000 ilmaiskua seitsemässä kuukaudessa. Naton johtaja Anders Fogh Rasmussen kehui operaatiota yhdeksi sotilasliiton historian onnistuneimmista.

“Voidaan sanoa, että Libyan sisällissota on päättynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, että maassa vallitsisi rauha. Eri ryhmien välillä on paljon erimielisyyksiä ja levottomuuksia”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo Behr.

Libyassa ei ole poliisivoimia eikä oikeaa armeijaa. Sotilaat toimivat tiukasti Gaddafin talutusnuorassa, ja uusi väliaikaishallinto on vasta muotoutumassa. Pääministeriksi valittiin juuri tripolilainen Abdel Rahim al-Kib, joka on ammattitaustaltaan sähköinsinööri. Vaalit on luvattu pitää kahdeksan kuukauden kuluessa.

Kapinalliset puhalsivat yhteen hiileen taistelussa Gaddafia vastaan. Nyt jäljellä on vain joukko eri heimoihin kuuluvia, aseistautuneita ryhmiä, joilla ei ole paljoakaan yhteistä.

Kapinallisryhmät kantavat yhä aseita. Se huolestuttaa väliaikaishallintoa, YK:ta sekä ihmisoikeusaktivisteja, jotka pelkäävät kostoiskujen ja oman käden oikeuden houkuttavan monia.

Sadat kapinalliset taistelivat toisiaan vastaan Tripolissa maanantaina. Ilmeisesti ammuskelu alkoi humalaisen, aseistetun kapinallisjoukon saavuttua paikalliseen sairaalaan etsimään miestä, jota olivat aiemmin ampuneet. Välikohtaus muuttui tulitaisteluksi, kun miehiä yritettiin poistaa paikalta.

Maanantaina uutisoitiin myös Tawarghan kylästä, jonka 30 000 asukasta kapinalliset olivat ajaneet pois Gaddafin tukemisen vuoksi. Joidenkin lähteiden mukaan kyläläisiä oli pahoinpidelty ja ammuttu heidän tumman ihonvärinsä vuoksi.

Yhteenotot eivät kuitenkaan liity pelkästään siihen, kuka kannattaa ketäkin.

“Nyt ihmiset taistelevat paitsi tulevaisuudennäkymien, myös vaikutusvallan ja rahan vuoksi”, Timo Behr toteaa. “Monet ryhmät ovat kieltäytyneet laskemasta aseitaan, ennen kuin vaalit on pidetty ja perustuslaki kirjoitettu. On kuitenkin vaikeaa luoda kunnollista, poliittista vaaliprosessia, jos aseistetut ryhmät yrittävät vaikuttaa siihen.”

Toisaalta aseisiin turvaudutaan myös pelon vuoksi. Behrin mukaan moni ei halua luovuttaa kivääriään siltä varalta, että Gaddafin kannattajat jostain syystä voimistuisivat.

Naton operaatio Libyassa päättyi maanantaina, vaikka maan väliaikaishallinto olisi toivonut sotilasliiton vielä jatkavan.

“Tulevaisuudessa Nato oli voinut auttaa esimerkiksi rajojen valvonnassa laittoman asekaupan kuriinsaamiseksi, jos mandaatti olisi jatkunut. Sotilasliiton tehtäviin ei kuitenkaan kuulu maan sisäisen järjestyksen luominen, vaan siviilien suojelu.”

Kaupunkilaiset pakkaavat tavaroitaan autoon Syrtissä. Kaupunki on pahoin vaurioitunut taisteluissa. Kuva Philippe Desmazes / AFP / Lehtikuva.

Apua ja neuvotteluja

“Lännellä on edessään vaikea tilanne: emme saa valita puolia, vaan on pysyteltävä sivullisena”, Timo Behr sanoo.

Sen sijaan erimieliset kapinallisryhmät pitää saada saman pöydän ääreen niin, että kaikkia tahoja kuunneltaisiin.

“On muistettava, että kaiken kaikkiaan Libyan tilanne on positiivinen. Maa on vapauttanut itsensä diktaattorin vallasta. Toivottavasti se on luonut tarpeeksi hyväntahtoisuutta demokraattisen yhteiskunnan luomiseen”, sanoo Behr.

Ja vaikka länsi ei saa puuttua, se voi auttaa. Behr muistuttaa, että entisaikaan suuri osa Libyan peruspalveluista tuotettiin ulkomaisen työvoiman avulla. Monet siivoojista, kokeista ja tehdastyöläisistä oli lähtöisin Tunisiasta tai Egyptistä. Poliisi palveli Gaddafia eikä kansaa.

Libyalla ei ole koskaan ollut oikeaa perustuslakia, eikä sillä ole kokemusta esimerkiksi vaalipiirien luomisesta.

“Tässä kaikessa länsimaalaiset voisivat auttaa”, Timo Behr sanoo. “Mutta vain, jos libyalaiset sitä pyytävät.”

Kuolleita ja paenneita

Libyan sisällissota kesti kahdeksan kuukautta ja kahdeksan päivää. Syyskuussa väliaikaishallinto NTC:n terveysministeri Naji Barakat arvioi noin 30 000 ihmisen kuolleen. Optimistisimmat, mutta tuskin realistisimmat lähteet puhuvat vain parista tuhannesta menehtyneestä.

Taisteluissa – ja Naton ilmaiskuissa – kuolleiden siviilien määrästä ei myöskään ole varmaa tietoa. Yli viidenkymmenentuhannen ihmisen arvioidaan loukkaantuneen.

Vielä kesällä lähes miljoonan ihmisen uskottiin paenneen Libyasta. Lokakuussa puhuttiin joistakin kymmenistä tuhansista. Libyan rajojen sisäpuolella on yhä lukematon määrä ihmisiä, jotka eivät ole vielä uskaltaneet palata kotiseudulleen, koska eivät usko sen olevan turvallista.

Kansallisen turvallisuuden rakentaminen on yksi Libyan suurimmista haasteista. Kaikki arkisimmatkin asiat ovat rempallaan: sähkön ja veden jakelu toimii vain osittain, perustarvikkeista on pulaa ja tiet sekä rakennukset ovat vahingoittuneet.

Rahan ei pitäisi olla öljymaana tunnetulle Libyalle ongelma. Monimutkaista on se, miten varat käytetään.

“Kipeästi kaivattu jälleenrakennustyö voi aiheuttaa eripuraisuutta, jos NTC keskittyy esimerkiksi pelkästään Misratan ja Bengasin kunnostamiseen, mutta jättää Syrtin ja Bani Walidin huomiotta”, sanoo Timo Behr. “Jälleenrakentaminen välittää viestejä kansalaisille, ja siksi uudistusten pitäisi näkyä joka puolella, jotta kaikki tuntevat hyötyvänsä.”