SK Iranissa: Nuoret naiset tviittaavat ja kapinoivat – ja muuttavat vielä koko maan

Viidellä miljoonalla naisella on yliopistotason koulutus. He puskevat sallitun rajaa yhä kauemmas.

Iran
Teksti
Katri Merikallio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

TEHERAN Suudelma on intohimoinen. Nurmikolla toisiinsa kietoutuneet nuoret eivät huomaa, että naisen ruskea huivi on luisunut harteille. Vaaleat pitkät hiukset valuvat avoimina pitkin selkää.

Ohikulkijat kääntävät katseensa toiseen suuntaan. Vedän vaistomaisesti omaa huiviani kohti otsaa ja jatkan matkaa.

Teheranin metro on täpötäynnä. Ainoastaan naisille tarkoitettuun vaunuun astuu nainen, josta näkyvät vain taidokkaasti meikatut silmät. 32-vuotiaan Somayyehin pää on peitetty huivilla, suu ja nenä jäävät valkoisen kasvosuojuksen alle. Kauppatieteiden maisteri ei pelkää bakteereja. Häntä hävettää.

Somayyeh kantaa käsivarrellaan suurta koria, joka on täynnä hänen itse askartelemiaan värikkäitä hiuskoristeita. Työnantaja teki konkurssin, ja Somayyehin hankkimien osakkeiden arvo romahti. Nyt hän kaupustelee hiuskoristeita metrossa maksaakseen velkansa vanhemmilleen.

”Asun yhä heidän kanssaan, ja meillä on tiukkaa. Mutta niin on monilla muillakin.”

Länsimaiden asettamat talouspakotteet kuristavat Irania yhä. Vaikka osa pakotteista on maan ydinohjelmasta käytävien neuvottelujen ajaksi purettu, rajoitetaan öljynvientiä sekä pankki- ja rahoitusalaa edelleen tiukasti.

Myös maan oma taloudenpito on ollut vähintäänkin kehnoa, ellei holtitonta. Hinnat nousevat, palkat eivät.

Ulkomaalainen on Teheranin metrossa edelleen harvinainen näky. Siitä on 12 vuotta, kun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush julisti, että Iran kuuluu pahan akseliin, terroristivaltioiden joukkoon. Ovia suljettiin, sekä lännessä että Iranissa.

Nyt miltei koko Lähi-itä on kaaoksessa, paitsi Iran. Irakissa, muutaman sadan kilometrin päässä Teheranista, Isis joukkomurhaa vääräuskoisia islamin nimissä. Syyria luhistuu. Iranin itäisin naapuri, Afganistan, jatkaa epätoivoista taisteluaan talebania vastaan.

Iranissa kiivaimmat kamppailut käydään parlamentissa ja nettisivustoilla. Maan vakaus kiinnostaa nyt myös Yhdysvaltoja, vanhoillisista ajatollaheista ja ydinohjelmakiistoista huolimatta.

Naisten metrovaunussa vieraalle tarjotaan nopeasti istumatilaa ja makeisia. Vierustoveri kyselee kohteliaasti englanniksi, mistä tulette, mitä mieltä olette Iranista, missä olette käyneet. Vastapäätä istuva iäkäs nainen tulkkaa keskustelua vierustoverilleen. Mustiin verhoutuneet naisvartalot kurottuvat vastausten suuntaan. Useimpien kasvoilla on avoin, utelias hymy.

Modernista metrosta on tullut uusi edullisempi basaari. Vaunua kiertäviltä kauppiailta saa arjen tarpeita: tiskihansikkaita, kynsilakkaa, rintaliivejä, hammaslankaa, hiusvahaa ja paistinlastoja. Vastapäinen rouva ostaa Somayyehiltä sinisen sekä punaisen hiuskoristeen ja pudottaa ne H&M:n muovikassiin.

 

Metron viileydestä nousemme kuumana hohkavalle kadulle. Liikenne seisoo. Vanhat Peugeotit puskevat iltapäiväruuhkaan tummanharmaata pakokaasua, joka jää leijumaan katujen ylle. Paksu ilma on vaikea hengittää.

Laleh-puisto on vihreä viileä keidas. Iäkkäät miehet siirtelevät šakkinappuloita pelipöydillä, perheenäidit levittävät ruudullisia pöytäliinoja nurmelle ja loihtivat koreistaan täytettyjä leipiä ja teepulloja. Sulkapallokentät, pingispöydät ja leikkitelineet täyttyvät lapsista ja nuorista.

Nurmikolla puiston kulmassa mustiin pukeutunut Zahra, 27, viettää läksiäisiltaa ystäviensä kanssa. Hän lentää huomenna Yhdysvaltoihin ja jää sinne tekemään ympäristöteknologian väitöskirjaansa. Niin tekevät yhä useammat koulutetut iranilaisnuoret.

”Me voimme mennä ulkomaille opiskelemaan, mutta palaamme aina. Tämä on meidän maamme”, ilmoittaa Zahran ystävä Fatemeh.

Zahra ei sano mitään. Hän on hankkinut vain menolipun.

Juustonaksut ja pussillinen mehujäitä kiertävät kädestä käteen nuorten naisten ringissä. Naiset opiskelevat Teheranin yliopistossa, ja moni heistä oli mukana vuoden 2009 vihreässä Twitter-vallankumouksessa. He halusivat eroon vaalit varastaneesta presidentti Ahmadinejadista. Mutta kansannousu murskattiin.

Kun naisilta kysyy, muhiiko Iranissa edelleen vallankumous, uusi arabikevät, he vain hymähtävät.

”Ei todellakaan. Katso, mitä niin sanottu arabikevät toi Lähi-itään: kaaosta, sotaa ja yhä vähemmän demokratiaa”, toteaa Fatemeh. ”Iran kyllä muuttuu, mutta askel askeleelta.”

”Sitä paitsi me emme ole arabeja.”

Iran sai vuosi sitten yllätysvaaleissa uuden presidentin, maltillisena uudistajana pidetyn Hassan Rouhanin, 65. Maan monimutkaisten valtarakenteiden sisällä käydään kuitenkin kiivasta taistelua, ja presidentin mahti on rajallinen. Kaikki merkittävä päätökset, niin lait kuin vaaleihin kelpuutettavat ehdokkaatkin, alistetaan uskonnollisten johtajien hyväksyttäviksi.

”Me luotamme siihen, että Rouhani haluaa muuttaa Irania aidosti sallivampaan ja avoimempaan suuntaan. Mutta hänen vastustajansa ovat vahvoja. Vanhoilliset eivät hevin luovuta”, Fatemeh sanoo.

Isällisesti hymyilevään Rouhaniin tuntuu luottavan myös ulkomaailma. Vuosien eristyksen jälkeen Teheranissa vierailee yhä useammin ulkoministereitä ja presidenttejä, kauppavaltuuskuntia, turisteja. Jopa toimittajille raotetaan ovea.

 

Nuorten arjessa presidentti Rouhanin lupaukset näkyvät vasta kovin vähän. Ringissä istuvista naisista jokaisella on päässään huivi. Väljät tummat tunikat peittävät käsivarret ja takapuolen, pitkät housut ulottuvat nilkkojen alapuolelle. Vaihtoehtoa ei ole.

Silti moni heistä on joutunut kuulusteltavaksi pukeutumisensa takia. Milloin farkkujen lahkeet eivät ulottuneet riittävän alas. Milloin housujen päälle vedetyt talvisaappaat olivat poliisin mielestä vääräoppiset – siis liian eroottiset. Jopa lyhyiksi leikatut etuhiukset riittivät eräälle poliisille kuulustelun syyksi.

Rouhanin valtaantulon jälkeen kuulustelut ja pidätykset pukeutumisen takia ovat kuitenkin vähentyneet, naiset sanovat.

Iranissa on kiellettyä myös alkoholin juominen, tanssiminen, julkinen suuteleminen, seksi avioliiton ulkopuolella, jopa seurustelu vastakkaisen sukupuolen kanssa ilman islaminmukaista vaatetusta.

”Minulle islam on uskonto, ei politiikkaa”, puuskahtaa naisista nuorin Donya, 23. ”Me olemme niin kyllästyneitä näihin”, hän sanoo ja nykii puuvillaista huiviaan.

”Minulle taas kyse on ennen kaikkea siitä, että joku muu katsoo oikeudekseen päättää siitä, mitä minä aamulla laitan päälleni”, toteaa Zahra. ”Se on kohtuutonta puuttumista yksityiseeni, etenkin kun päätöksen tekevät miehet, jotka voivat itse pukea päälleen lähes mitä haluavat.”

”Jos iranilaiset miespäättäjät eivät kykene hillitsemään himojaan kotimaassa, kun näkevät naisen nilkan, miten ihmeessä he voivat tehdä vastuullisia päätöksiä ulkomailla kuten YK:ssa, kun ympärillä kulkee naisia minihameissa”, jatkaa Donya.

Nuoret koulutetut iranilaiset puskevat sallitun rajaa jatkuvasti yhä kauemmas.

YouTubeen ilmestyi keväällä video, jossa nuoret huivittomat naiset ja miehet tanssivat yhdessä Teheranin katoilla.Happy-video nostatti valtaisan kohun. Nuoret pidätettiin ja heidät laitettiin tunnustamaan syntinsä televisiossa. Kuohunta rauhoittui vasta, kun Rouhani nousi Twitterissä puolustamaan nuorten oikeutta iloon. Nyt videolla on 1,6 miljoonaa katsojaa.

Yhä useammat muuttavat myös tyttö- tai poikaystävän kanssa yhteen, naimisiin ei mennä, lapsia ei hankita. ”Avioliitto ja perhe tarkoittaisivat minulle myöntymistä tähän järjestelmään. Sitä en halua”, sanoo Mitra.

Silti hänkin myöntää laskevansa poikaystävänsä kädestä kadulla, kun poliisi tulee vastaan. Vaistonvaraisesti.

Hämärä laskeutuu puistoon. Nuoret naiset sytyttävät savukkeet, tummat huivit ovat valahtaneet takaraivolle. Iäkäs puistonvartija sinisessä univormussaan kävelee ohi kädet selän takana ja katsoo vastakkaiseen suuntaan.

 

Elokuisena aamupäivänä Iranin parlamentin suuressa istuntosalissa aiheena on naisen vartalo, synnyttäminen. Keskustelemassa on 280 miestä – ja kymmenen naista.

Vielä 30 vuotta sitten iranilaisnainen sai keskimäärin 5–6 lasta. Nyt enää 1,8. Se on liian vähän, sanoo Iranin korkein hengellinen johtaja Ali Khamenei, 75. Hän on mies, joka viime kädessä päättää maan asioista.

Iranissa perhesuunnittelu on vuosia ollut edistyksellistä ja valtio maksaa jopa sukupuolenvaihdosleikkaukset. Nyt vanhoillisten hallitsema parlamentti haluaa, että sterilisaatio kielletään ja operaatioita tekeviä lääkäreitä rangaistaan. Ehkäisyvälineiden mainostaminen tahdotaan kieltää. Abortti on jo laiton, paitsi poikkeustapauksissa.

Edistyksellisemmät uskovat, että porkkana olisi tehokkaampi tapa lisätä lapsilukua. Naisia pitäisi rohkaista synnyttämään sosiaalivakuutusten voimin ja päivähoitoa parantamalla.

Parlamentin jäsenistä aidosti edistysmielisiä arvioidaan olevan kymmenkunta. He eivät ole naisia.

Tummansiniseen pikkutakkiin ja vaaleansiniseen avokauluksiseen paitaan pukeutunut kansanedustaja Ghazizadeh ei näe ongelmaa siinä, että parlamentissa syntyvyydestä keskustelevat vain miehet.

”Meillä kaikilla on vaimoja ja tyttäriä. Kyllä naisten ääni kuuluu”, Ghazizadeh vakuuttaa.

”Sitä paitsi äänestäjistä enemmistö on naisia – he meidät tänne valitsivat. Meillä naiset luottavat miehiinsä.”

Ghazizadeh kertoo, että iranilainen yhteiskunta on perinteinen ja uskonnollinen. Miehen tehtävä on tehdä työtä perheen hyväksi. Äiti hoitaa lapsia ja luo kodin hengen.

Yhteiskunnan tehtävä taas on suojella perhettä. Siksi pääsy sosiaalisen median sivuille kuten Facebookiin, Twitteriin, YouTubeen ja Instagramiin on Iranissa estetty.

”Meidän päättäjien tehtävä on pitää perhe turvassa ja suojella sitä kaikelta pahalta, mitä internetissä on.”

Maan presidentti, ulkoministeri ja korkein hengellinen johtaja kuitenkin tviittaavat ahkerasti, myös englanniksi. Presidentti Rouhanilla on Twitterissä jo lähes 350 000 seuraajaa.

Ghazizadeh ei näe tässä ristiriitaa. ”He tekevät sitä työnsä takia. He ovat vastuullisia johtajia.”

Todellisuudessa iranilaisnuoret ohittavat valtion käyttämät esto-ohjelmat muutamalla näppäimistön painalluksella. Twitter onkin se väline, josta seurataan uudistajien ja vanhoillisten välistä mittelyä ilman valtion sensuuria.

Haastattelua seuranneena päivänä vanhoillinen parlamentti erotti presidentin nimittämän edistyksellisen tiede- ja teknologiaministerin. Presidentin sivuille ilmestyi tviitti, jossa hän ilmoitti, ettei ministerin hyllyttäminen muuta hallituksen kurssia mihinkään.

”Seuraava ministeri seuraa samaa polkua.”

 

Parlamentin lehterillä istuu mustiin kaapuihin, chadoreihin verhoutuneita nuoria naistoimittajia. Aamupäivän jutut on jo lähetetty, nyt he keskustelevat amerikkalaisen House of Cards -hittisarjan tuoreimmasta jaksosta. Naiset ovat imuroineet sarjan netistä.

Heitä myös puhuttaa se, miksi kollega Maryam antoi periksi Iranin tuoreimmalle villitykselle ja leikkautti nenänsä, vaikka se oli ystävysten mielestä aivan suora. Maryam istuu penkillä nenä valkoisen sideharson peitossa ja näyttää ärtyneeltä.

Naisten ystävällinen nahistelu vaimenee kun kysyn, puhutaanko parlamentissa myös ihmisoikeuksista. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Iranin vankiloissa istuu satoja toisinajattelijoita, osa heistä odottaa kuolemantuomiota. Toimittajat ilman rajoja -järjestö ilmoittaa, että vankiloissa on myös 65 toimittajaa. Journalistien pidätykset ovat järjestön mukaan viime kuukausina vain lisääntyneet.

”Meillä toimittajilla on omat sääntömme, joita me joudumme noudattamaan”, sanoo yksi toimittajista.

Naisten työtoveri, edistysmielisessä lehdessä työskennellyt nuori parlamenttitoimittaja Saba Azarpeik pidätettiin työpaikallaan 28. toukokuuta. Häntä syytetään järjestelmän vastaisen propagandan ja valheiden levittämisestä. Azarpeik oli tehnyt työtä yhdessä Britannian yleisradioyhtiön BBC:n kanssa. Perhettään tai asianajajaansa hän ei ole saanut tavata kuin lyhyesti. Nämä järkyttyivät nuoren naisen heikosta henkisestä ja fyysisestä kunnosta.

”Me emme uskalla tukea häntä. Siitä tulisi meille ongelmia”, yksi toimittajista sanoo hiljaa.

Vielä samana iltana Twitterin kautta tulee tieto, että Saba Azarpeik oli vapautettu takuita vastaan. Hänen kerrotaan istuneen 85 päivää eristyssellissä.

 

Iranin väestöstä yli 60 prosenttia on alle 35-vuotiaita. He ovat siis syntyneet vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Nuoret aikuiset ovat erinomaisesti koulutettuja, he ovat kielitaitoisia ja itsenäisesti ajattelevia. Yliopisto-opiskelijoista 60 prosenttia on naisia.

Kuvat vuoden 1979 vallankumouksesta elävät kuitenkin yhä vahvoina maailman mielissä. Valkopartainen ajatollah Khomeini laskeutumassa Teheranin lentokentälle kymmenen vuoden maanpaon jälkeen. Mustiin chadoreihin pukeutuneet naiset huutamassa kuolemaa Amerikalle.

Khomeini on ollut haudassa jo 15 vuotta, mutta musta on edelleen hallitseva väri Teheranin kaduilla.

Farnaz Abdoli, 27, ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi näin on. Islam ei aseta värejä paremmuusjärjestykseen. Vaatetuksen eli hijabin pitää vain olla vaatimaton ja peittävä.

Jo pienenä tyttönä Abdoli rakasti värejä. Mummon pitkissä sukissa oli suuria kirkkaanpunaisia ruusuja. Äiti puolestaan ompeli tyttärilleen ja itselleen hehkuvan värikkäitä vaatteita lasten piirustusten mukaan. Mutta niitä sai pitää vain kotona. Ulos mennessään äitikin veti chadorin ylleen.

Farnaz Abdolista tuli muotisuunnittelija. Hänen ateljeessaan Pohjois-Teheranin vauraalla asuinalueella soi diskomusiikki. Vaatetangoissa roikkuu oranssikukallisia, keltavalkoisia, sinipunakirjavia mekkoja, tunikoita, koruja ja huiveja. Kesän katalogit on pinottu pöydän reunalle.

Abdolilla oli selvä visio, kun hän ensi kertaa ryhtyi suunnittelemaan omaa vaatemallistoaan. Vaatteiden piti olla kauniita ja kantajansa persoonaa heijastavia, ja sellaisia, että niitä voi käyttää myös kadulla.

Abdoli piirsi, äiti ompeli.

Ensimmäinen mallisto ehti olla Abdolin Facebook-sivuilla vain muutamia tunteja, kun jo eri puolilta maata alkoi sadella tiedusteluja, mistä näitä voi ostaa. Teheranin tavarataloista sai kyllä läntisiä merkkituotteita – Zaran, Dieselin ja Benettonin vaatteita – mutta useimpia niistä saattoi käyttää vain kotona.

Abdolin vaatteista kiinnostuivat kuitenkin muutkin kuin ostajat. Keväällä kaksi vuotta sitten myymälään käveli kolme poliisia. Vain muutama päivä aiemmin BBC oli julkaissut nettisivuillaan kuvia Abdolin tuoreimmasta mallistosta. Se oli luultavasti vanhoillisille liikaa. Myymälän ovet lukittiin, ompelukoneet pysähtyivät. Oikeudessa Abdolia syytettiin Facebook-sivuston ylläpitämisestä ja hijabin vastaisesta toiminnasta. Puolen vuoden jälkeen hän sai kuitenkin vapauttavan päätöksen.

”En minä ole mikään vallankumouksellinen enkä vakooja. Tahdon vain tehdä naisille kauniita vaatteita.”

Nyt kauppa käy taas kiivaasti. Tehtaalla Abdolin suunnittelemia vaatteita ompelee 50 ihmistä. Iranin lisäksi asusteita tilataan eri puolille maailmaa, erityisesti Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

”Meillä on valtavat markkinamahdollisuudet – koko se maailma, jossa naiset haluavat pukeutua islamin ohjeiden mukaan. Minä niin toivon, että ydinohjelmakiistaan löytyy sopu ja sanktiot puretaan, että pääsemme tekemään tavallista kauppaa muun maailman kanssa.”

Iraniin kohdistettuja pakotteita on jo kevennetty, mutta ne vaikeuttavat edelleen myös Abdolin yrityksen rahaliikennettä ja erityisesti kankaiden tuontia.

 

Farnaz Abdolille hijab on mahdollisuus. Uskoville se on vakaumus. Mutta naisille, jotka eivät ole uskonnollisia, se on vastentahtoinen pakko. Ja hijabista puhutaan Teheranissa jatkuvasti, jopa niin paljon, että ulkopuolisen on alkuun sitä vaikea ymmärtää.

Myös parlamentti kävi kesäkuussa kiivaan keskustelun naisten vaatteista. Kansanedustajat olivat huomanneet, että naiset olivat alkaneet kulkea kaduilla säädyttömästi pukeutuneina.

Istuntosalin jättimäiselle kuvaruudulle heijastettiin esimerkkejä huonosta hijabista, epäislamilaisesta pukeutumisesta. Liian tiukkoja leggingsejä, liian vartalonmyötäisiä mekkoja. Osa kuvista oli poimittu Farnaz Abdolin nettisivuilta.

Sinä päivänä yksikään parlamentaarikko ei torkkunut.

Samat tiukat pukeutumissäännöt koskevat ulkomaalaisia naisia, olivat he sitten turisteja, diplomaatteja tai toimittajia.

Hankkikaa mustaa ja vielä huolellisemmin peittävää vaatetta, kehottaa valtion nimeämä virallinen tulkkimme, kun teemme lähtöä Qomiin. Se on Iranin vanhoillisin kaupunki, Qomista alkoi vuonna 1979 islamilainen vallankumous, ja siellä ovat maan pyhimmät moskeijat.

Mutta musta ja peittäväkään eivät Qomissa riitä. Päästäksemme moskeijaan sisään meidät verhotaan muiden naisten tavoin täysmittaisella kukallisella chadorilla.

Valokuvaaja yrittää asetella kameran hihnoja kaapukerrosten päälle. Se on mahdotonta.

 

Taianomaisen kauniissa moskeijassa naisten puolella käy kuhina. Joukko naisia rukoilee syvään kumartuneena, toiset syövät

ringissä keksejä, hörppäävät teetä ja rupattelevat. Lapset viilettävät viitat hulmuten. Ipadit ja älypuhelimet ovat latauksessa moskeijan pistorasioissa.

Seisomme ilmastointilaitteen edessä ja annamme sen puhaltaa kylmää ilmaa lukuisten vaatekerrostemme väliin. Ulkona lämpötila lähenee 50 astetta.

27-vuotias Elham istuu jalat ristissä moskeijan pehmeällä matolla ja pyörittää oikeassa kädessään vihreää rukoushelminauhaa. Hän tulee Qomiin rukoilemaan ainakin pari kertaa vuodessa ja pitää itseään hyvänä muslimina.

Elham on tuore juristi ja ratkoo avioeroja pienessä asianajotoimistossa. Töitä riittää.

”Nuoret koulutetut ihmiset eivät halua elää yhdessä, jos parisuhde ei toimi. Jos molemmat myöntävät sen, ero on helppo saada. Ei sillä ole uskonnon kanssa mitään tekemistä”, hän kertoo.

Asiat muuttuvat monimutkaisiksi, jos nainen haluaa eron mutta mies ei. Iranin lait ovat edelleen syvästi epätasa-arvoisia – niin perhe- kuin rikosoikeudessakin.

Elham on silti luottavainen Iranin suhteen. ”Kriisissä ovat Iranin valtio ja sen johto, ei kansa. Tämän maan johtajat ovat täysin irti ihmisten todellisuudesta”, hän sanoo. ”Nuoret ovat puolestaan niin lahjakkaita ja osaavia, että politiikka ja talous voivat mennä vain parempaan päin.”

Meneillään on häviöön tuomittu vanhojen miesten viivytystaistelu, hän uskoo.

Elhamin käly Maryam, 33, kuuntelee vieressä lattialla ja puistelee päätään. Hän on kätilö julkisessa neuvolassa ja näkee toisenlaisen todellisuuden, sen miten maan huono taloustilanne vaikuttaa perheisiin ja palveluihin. Puolet yliopistosta valmistuneista nuorista on työttömänä.

Naiset sanovat, että uskonnolliset johtajat tuskin arvasivat, että juuri naisten korkea koulutustaso muuttaisi maata enemmän kuin mikään muu. Viidellä miljoonalla iranilaisnaisella on yliopistotason koulutus.

”Koulutetut naiset haluavat mieluummin yhden terveen lapsen kuin viisi lasta, joista ei pystytä huolehtimaan”, Maryam kuvailee. ”Uskonnolliset johtajat voisivat jo ymmärtää tämän.”

 

Teheranin kaduilla ei näy skeittareita, ei baareja, ei diskoja, ei humalaisia, ei Coca-Cola mainoksia, ei graffiteja, ei katutaidetta – ellei sellaiseksi lasketa jättimäisiä, taidokkaasti maalattuja ajatollah Khomeinin kuvia kerrostalojen päädyissä.

Se ei tarkoita sitä, etteikö toista todellisuutta olisi. Se vain on piilossa. Naisten loisteliaan ja värikylläisen teatteriesityksen löytää ainoastaan, jos siitä kuulee tuttavalta tai törmää ilmoitukseen Facebookissa. Yli sadan vuoden takainen tositarina kertoo naisten vallankumouksesta. Sensuuri kielsi näytelmän julkisen mainostamisen. Esitykseen kuuluu naisten tanssikohtauksia ja laulua.

Kotijuhlissa kumoamme karahvin makeaa kotitekoista punaviiniä sekä pullollisen armenialaiskauppiailta saatavaa väkevää arakia. Kodikkaasti sisustetussa väljässä kaksiossa nuoret naiset ja miehet juhlivat yhdessä, mekot ovat lyhyitä ja hihattomia. Huiveista ei näy jälkeäkään. Ruoka on taivaallista.

Jos naapureiden epäilys herää, juhlat voivat päättyä huonosti.Mahdi,25-vuotias diplomi-insinööri, kertoo olleensa pari kuukautta sitten kotibileissä, jonne poliisi teki rynnäkön. Nuoret työnnettiin poliisiautoihin ja vietiin asemalle. ”Minua hakattiin pampulla todella pahasti”, Mahdi sanoo ja osoittaa kylkeään, jota edelleen jomottaa.

”Minusta se on kohtuutonta – me halusimme ainoastaan pitää hauskaa, tanssia ja juoda vähän viiniä, siinä kaikki.”

Hän on vakuuttunut siitä, että pohjimmiltaan vanhoilliset vain pelkäävät nuorten iloa ja energiaa.

”Tämä on syvästi sivistynyt ja lempeä kansa, mutta maata johtavat heikosti koulutetut, iäkkäät miehet, joilla ei ole muuta kuin uskonto, johon nojata”, Mahdi sanoo. ”He eivät uskalla pysähtyä kuuntelemaan meitä.”

 

Alkoholi on kiellettyä ja sen hankkiminen työlästä, joten moni päätyy huumeisiin. Niitä ei tarvitse etsiä kauan. Kaupungin eteläreunan korttelit ovat karuja ja köyhiä vauraaseen Pohjois-Teheraniin verrattuna. Kadulla myydään korissa naudan sorkkia. Leipomosta saa tuoreen leivän muutamalla sentillä.

Kapealla nuhjuisella kujalla 23-vuotias Saeed kuumentaa tupakansytyttimellä pientä lasipiippua, jonka pohjalla oleva punainen shisheh alkaa kuplia. Saeed vetää höyryä syvään henkeen ja huokaisee. Nuorukaisen silmät ovat sameat, hänen jalkateränsä on kääritty valkoiseen sideharsoon.

Shisheh on kideamfetamiinia, kovaa synteettistä huumetta, joka on hitti Iranissa. Se tuhoaa elimistöä sisältäpäin.

Ainoastaan Afganistanissa kovien huumeiden käyttö on vielä yleisempää kuin Iranissa, YK arvioi.

”Vaimo lähti ja vei meidän pienen tyttären mukanaan. Nyt minulla ei ole asuntoa eikä töitä, ei mitään”, Saeed kertoo.

Saeed on koulutukseltaan mekaanikko eikä selvästi ole asunut kujilla vielä pitkään. Farkut ovat siistit, lippis trendikäs. Hän sanoo, että nuorilla ei ole juuri mitään tekemistä koulun jälkeen. Kun töitä ei ole ja kotona taistellaan rahasta ja säännöistä, moni masentuu tai lähtee kadulle. Saeed löysi huumeet 14-vuotiaana.

Vastapäätä sanomalehden päällä istuva Leila nyökyttelee. Hänen silmänsä sinisen huivin alla ovat jo painuneet kiinni. Posket ovat syvästi lommollaan.

Saeed hämmentyy, kun kysymme, mikä heitä eniten auttaisi. ”Kukaan ei ole kysynyt tuota ennen. Tänne tulevat vain poliisit, he hakkaavat meitä pampuilla ja viimeksi jättivät meidät seisomaan kuumaan aurinkoon ilman vettä tuntikausiksi.” Leila nyökkäilee edelleen.

Saeed miettii pitkään. ”Jos viranomaiset joskus näkisivät meidät sairaina, ei vain rikollisina. Se auttaisi.”

Amnesty International arvioi Iranin teloittaneen viime vuonna ainakin 700 ihmistä. Vain Kiinassa teloituksia oli enemmän. Merkittävä osa Iranin teloitetuista sai tuomionsa huumeista.

 

Nuori nainen kävelee harmaalla kivimuurilla, suuren pohjoisteheranilaisen puiston keskellä. Hänellä on päällään löysät harmaat puuvillaverkkarit ja pitkä musta t-paita. Mustan huppunsa reunat hän on työntänyt visusti paidan alle.

Nainen loikkaa muurilta, tekee voltin ja laskeutuu tasajaloin laatoitukselle.

Alatasanteella odottavat, samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneet kaverit taputtavat. Nilofar, 24, kipuaa takaisin muurille. Hänen parkour-valmentajansa Amir,21, huutelee neuvoja.

Hetkeä myöhemmin hengästynyt nuori nainen istahtaa puiston penkille silmät säkenöiden.

”Minä rakastan tätä! Kun teen parkouria, olen vahva ja vapaa”, Nilofar kuvailee. Huivista hän ei puhu mitään.

Nilofar käy ainakin kolmesti viikossa töiden jälkeen porukkansa kanssa Teheranin eri puistossa harjoittelemassa parkouria; kiipeämisiä, loikkia, voltteja muureilta, puista ja telineiltä toisille. Mukana on niin tyttöjä kuin poikia, kaikenikäisiä.

Liikkeet etsitään YouTuben nettivideoista ja liikeratoja harjoitellaan niin kauan, että ne ovat sulavia ja näyttävät helpoilta.

Talvella tyttöjen harrastus loppuu. Sisätiloissa saavat harjoitella vain pojat, sillä yhteisharjoituksia ei hyväksytä.

”Jaottelu on tosi tyhmää”, toteaa Amir. Hän opiskelee lakia. Nilofarilla on kauppatieteiden loppututkinto.

”Me kaikki edistyisimme paremmin, jos voisimme harjoitella vuoden ympäri yhdessä. Sekaryhmissä tsemppi on paljon kovempi. Olisimme nopeasti valmiita kansainvälisiin kilpailuihin.”

Nilofarin vanhemmat eivät katso tyttärensä harrastusta hyvällä, mutta sietävät sitä. Heidän mielestään parkour ei ole sopiva harrastus hyvälle muslimitytölle.

Nilofar vain hymähtää. ”Minulle islam on uskonto, ei mikään pukeutumis- ja käyttäytymissäännöstö. Vanhempani kyllä muuttuvat, koko heidän sukupolvensa muuttuu meidän myötämme.”

Amir nyökkää. ”Se vain kestää vielä jonkin aikaa.”

 

Viikko Teheranissa on takana. Kun lentokoneen pyörät irtoavat kiitoradasta, matkustamossa alkaa tohina. Huiveja työnnetään käsilaukkuihin, hiuksia pöyhitään ja harjataan. Hihat on jo kääritty ylös.

Viereemme istuu nuori nainen, Fatima, 28. Jo ennen koneen lähtöä hän kysyy kohteliaasti, onko kieli jota puhumme mahdollisesti suomea. Hän oli kuullut sitä netissä. Hämmästymme entisestään, kun hän kertoo olevansa matkalla Suomeen, Lappeenrantaan tekemään vihreää teknologiaa käsittelevää väitöskirjaansa.

Ulkomaanmatka on Fatiman ensimmäinen, ja hän kysyy varovasti, voisiko vaihtaa kansamme konetta Istanbulissa. Hän kertoo nähneensä viikon painajaista siitä, kuinka ei löydä kännykkäänsä, ei lentokonetta eikä koko Suomea.

Istanbulin lentokentän hulinassa Fatima antaa huivinsa valua harteille. Hän ei ole kertaakaan lapsuutensa jälkeen kulkenut julkisessa tilassa ilman sitä. ”Tuntuu alastomalta”, hän hymähtää.

Viikko myöhemmin Facebookiin tulee viesti Fatiman älypuhelimesta. ”Lappeenrannassa kaikki hyvin. Ihmiset täällä ovat niin valtavan ystävällisiä.”

 

Osa nimistä on muutettu.