Venäläisten ei tarvitse tietää kaikkea – eihän?

NÄKÖKULMA: Venäjä on perinyt Neuvostoliitolta ”turhan tiedon” panttaamisen, kirjoittaa Anna-Lena Laurén.

journalismi
Teksti
Anna-Lena Laurén
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kymmenen vuotta sitten muutin Moskovaan ensimmäisen kerran. Oli paljon asioita opittavana, suurin osa niistä kantapään kautta. Venäjällä on monia, kuten venäjäksi sanotaan, ”nyansseja”. Yleensä ne pitää kokea itse. Tai oikeammin sanottuna: kaikki virheet pitää tehdä itse, joskus useampaan kertaan.

Mutta on olemassa yksi nyanssi, johon on vaikea valmistautua ja jonka kanssa painin vielä kymmenen vuoden jälkeen. Se on tiedon panttaaminen.

 

Venäjällä ei mielellään jaeta ”lyšnaja informatsijaa” eli turhaa tietoa. Ilmaisun pelkkä olemassaolo kertoo, mistä on kyse. Asian ydin on juuri se, että tietoa ylipäätään voi pitää turhana. Ilmaisu on neuvostoajan jäänne, muistutus ajasta, jolloin kansalle jaettiin juuri sen verran tietoa kuin pidettiin välttämättömänä. Suurin ja oleellisin osa tiedosta pantattiin. Tämä refleksi elää edelleen, vaikka totalitaarinen yhteiskunta on hävinnyt.

 

Ilmiö näkyy eri tavoin. Pari kuukautta Moskovaan muuttoni jälkeen halusin saada erään asiantuntijan haastattelun. Toimiston sihteeri oli kiinni muissa asioissa. Sanoin soittavani haastateltavalle itse, jos saan numeron.

Soittelin pitkin päivää, mutta numero oli jatkuvasti varattuna. Lopuksi menin takaisin sihteerin luokse ja sanoin, että tämä on luultavasti väärä numero.

Hän katsoi numeroa ja sanoi: Sinun pitää lisätä kahdeksan numeron alkuun.

Minä vastasin: Mikset kirjoittanut siihen kahdeksikkoa?

Sihteeri: Kaikkihan sen tietävät.

Tämä oli siis sihteerin tapa osoittaa, etten pärjännyt ilman häntä.

Kun kerroin tapahtuneesta suomalaiselle Venäjän-konkarille, hän kertoi, miten puhelinluettelot toimivat Neuvostoliitossa. Saadakseen numeron piti mennä pieneen kioskiin ja pyytää numeroa virkailijalta, joka kirjoitti sen lappuun ja työnsi lapun ulos luukusta.

Ettäkö olisi saanut koko puhelinluettelon luettavaksi? Lyšnaja informatsija!

 

Tiedon panttaaminen voi joskus synnyttää täydellisen absurdeja tilanteita. Se johtuu osittain siitä, että ihmiset ovat niin tottuneita tosiasioihin, joita ei tarvitse erikseen mainita, koska kaikki ovat joka tapauksessa tietoisia niistä. Turha puhuminen niistä voisi johtaa turhiin ongelmiin. Siksi vaietaan, vaikka asiassa ei olisikaan mitään vaarallista tai arkaluontoista.

Haastatteluissa on esimerkiksi hyvin tavallista, että ihminen puhuu puolia lauseita ja sen lisäksi vielä vaihtaa aihetta kesken lauseen. Teen useimmiten työtä venäläisten valokuvaajien kanssa, jotka ovat joskus korvaamaton apu, kun pitää saada keskustelu takaisin raiteille.

Mutta se riippuu valokuvaajasta. Jotkut valokuvaajat pikemminkin vaikeuttavat haastattelua jatkamalla haastateltavan lauseita. Jokainen toimittaja tietää, että kun ihminen vaikenee ja ryhtyy etsimään sanoja, pitää olla hiirenhiljaa, koska se merkitsee sitä, että hän on liukumassa oman mukavuusalueensa ulkopuolella ja luultavasti sanomaisillaan jotain tavatonta ja kiinnostavaa.

Jotkut venäläiset valokuvaajat pitävät kuitenkin jokaista hiljaista sekuntia ongelmana ja rupeavat täydentämään haastateltavan vastauksia sietämättömillä kliseillä. Omasta mielestään he näin pelastavat haastateltavan epämukavasta tilanteesta. He eivät ymmärrä, että joskus toimittajan tehtävä on saada ihminen puhumaan nimenomaan epämukavista asioista, niin kiusallista tai kipeää kuin se voi ollakin.

 

Toimittaja ja kirjailija Svetlana Aleksijevitšin nerokkuus on siinä, että hän on kerran toisensa jälkeen pystynyt taistelemaan itsensä tämän kliseemuurin läpi ja saanut ihmiset puhumaan oikeista asioista. Ellei hän olisi pystynyt siihen, hän ei koskaan olisi saanut Nobelin palkintoa. Tämä asia on jäänyt ymmärtämättä Aleksijevitšin arvostelijoilta Venäjällä ja muualla entisessä Neuvostoliitossa. Heidän mielestään hän kirjoittaa liian yksinkertaisesti ja kiinnittää huomiota ”vulgaareihin” asioihin. Heille totuus on sama kuin vulgaarisuus, mikä kertoo kaiken heidän omasta suhteestaan totuuteen.

 

Totuuden sanominen ääneen voi itse asiassa olla ainoa asia, joka lohduttaa ihmistä. Kun pari viikkoa sitten kävin reportaasimatkalla Valko-Venäjällä, haastateltavat sekä Minskissä että Mogilevissa ottivat pyytämättä esille Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous -kirjan ja kehottivat lukemaan sen.

”Tämä on totuus, niin alhaista kuin se onkin”, sanoi Mykola, entinen Pripjatin asukas, joka oli ajanut niin sanottua ”kuoleman tietä” Tšernobylin ydinvoimalan ohitse aamulla onnettomuuden jälkeen ja nähnyt vadelmanvärisen pilven ydinvoimalan yläpuolella. Tultuaan perille datšaansa hän sai kovan päänsäryn, oksensi, mutta selvisi. Sekä hänen äitinsä että appivanhempansa jäivät niin sanottuun Tšernobylin vyöhykkeeseen ja kuolivat pari vuotta myöhemmin.

”Viranomaiset eivät halunneet tunnustaa äitiä Tšernobylin uhriksi, mutta en antanut periksi. Kesti yli vuoden ennen kuin olin saanut kerättyä tarvittavat asiakirjat ja hänelle vihdoin myönnettiin Tšernobylin uhrin status. Puoli vuotta sen jälkeen hän kuoli.”

Mykolalle tärkeintä eivät olleet sosiaaliset edut, joista hänen äitinsä sai nauttia elämänsä viimeisen kuuden kuukauden aikana. Tärkeintä oli, että totuus tunnustettiin.

 

Kirjoittaja Anna-Lena Laurén on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.