Venäjä: Välillä löytyy demokratian kannalta iloisia yllätyksiä

NÄKÖKULMA: Putinin valtakoneisto kiristää koko ajan ruuvia, mutta sallii myös poikkeuksia, kirjoittaa Anna-Lena Laurén.

Venäjä
Teksti
Anna-Lena Laurén
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Venäjä on antanut maailmankirjallisuudelle sen hienoimpia kirjailijoita ja runoilijoita. Tunnettuja venäläisiä journalistejakin on, mutta heidän joukkonsa ei ole yhtä lukuisa.

Yksi syy lienee se, että niin monet venäläiset toimittajat luultavasti mieluummin olisivat kirjailijoita kuin lehtimiehiä. He kirjoittavat vaikeasti ja monimutkaisesti. Jutun varsinainen kohokohta tulee usein vasta lopussa, vähän samalla tavalla kun Tšehovin näytelmissä. Menetelmä sopii hyvin näyttämölle, mutta huonommin uutisteksteihin.

Meidän länsieurooppalaisessa journalistisessa perinteessämme uutinen kerrotaan heti jutun alussa: mitä on tapahtunut, missä ja miksi. Toimittajan tehtävä on auttaa lukijaa pääsemään asian ytimeen niin nopeasti ja kivuttomasti kuin mahdollista.

Tällainen on venäläisten tomittajien mielestä turhaa lukijan aliarvioimista. Kun kerran totesin toimittajaseminaarissa Murmanskissa, että jokainen venäläinen tomittaja haluaisi oikeasti olla Dostojevski, yksi kollega pomppasi pystyyn ja huusi: Niin haluammekin! Mitä vikaa siinä on?

Tunnetuin venäläinen toimittaja, edesmennyt Anna Politkovskaja, kirjoitti pitkästi ja mutkikkaasti. Hänen tekstinsä olivat täynnä raivoa ja tulta. Politkovskaja ajoi pienen ihmisen asiaa ja teki sen vakuuttavasti. Luen mielelläni Politkovskajaa, mutta vielä mieluummin luen Kapuscinskia. Hänen kirjoittamisensa on osa perinnettä, joka on minua lähempänä. Kapuscinskin lähtökohta on silmännäkijän, Politkovskajan lipunkantajan. Hyvin usein venäläisessä journalismissa toimittajan pitää valita, kenen puolelle hän asettuu ja kenen asiaa ajaa. Se on autoritaarisen yhteiskunnan perintö.

 

Poikkeuksia on. Yksi heistä on Mihail Zygar. Hänen uusi kirjansa Vsia kremliovskajarat kertoo Putinin Venäjän historiasta niin vetävästi, että sitä lukee melkein kuin dekkaria.

Zygar on työskennellyt Kommersantissa, entisessä laatulehdessä, joka ei valitettavasti ole enää yhtä hyvä. Hän oli myös vuosina 2010–2015 viimeisen riippumattoman tv-kanavan Dozhdin päätoimittaja. Hän tuntee useimmat Venäjän poliittiset päättäjät henkilökohtaisesti, mutta pitää heihin etäisyyttä, ei puolustele tai demonisoi ketään.

Silti Zygar ei suhteellista asioita. Kirjan tarkoitus on kertoa siitä, mitä on oikeasti tapahtunut. Se on kirjoitettu vankalla asiantuntemuksella ja myös harvinaisen kepeästi.

 

Zygarin valtteihin kuuluu, että hän kirjoittaa myös lännestä samaan asiantuntevaan ja tasapuoliseen sävyyn. Kirja kertoo muun muassa Putinin ystävyydestä Tony Blairiin ja siitä, miksi ystävyys sai niin pikaisen lopun. Putinin suhdetta Hodorkovskiin ja syitä siihen, miksi Putin piti häntä vaarallisena kilpailijana, kuvataan hyvin asiantuntevasti ja tavalla, joka auttaa ymmärtämään kokonaistilannetta. Sama koskee Venäjän suhdetta länteen – kirja ei mene mukaan lännen demonisointiin, mutta kertoo osuvasti sekä lännen että Venäjän virheistä ja epäjohdonmukaisuudesta.

Zygar yksinkertaisesti kertoo siitä, miten hän on asiat nähnyt. Propagandasodan Venäjällä tällainen kirja on sanoin kuvaamattoman tärkeä. Kirja täyttäisi aukon myös länsimaisilla markkinoilla, koska se kuvaa älykkäästi Venäjän ja 16 viime vuoden muut tapahtumat venäläisestä näkökulmasta, journalistisin keinoin. Zygarin analyysi on yhtä viileä, riippumatta siitä koskeeko se Putinia vai Hodorkovskia.

Huhtikuussa Vsia kremliovskaja rat julkaistaan suomeksi Jukka Mallisen kääntämänä nimellä ”Putinin sisäpiiri – Nyky-Venäjän lyhyt historia”. (Venäläinen alkuperäisnimi viittaa amerikkalaiseen romaaniin All the king’s men.)

 

Kun kävin ostamassa Zygarin kirjan huomasin yllätyksekseni, että se oli pantu hyvin näkyvästi esille Moskovan suurimmassa kirjakaupassa Dom Knigissä. Kirjakauppa sijaitsee Uudella Arbatilla Moskovan ydinkeskustassa ja on hyvin suosittu. Se on sama kirjakauppa, joka viime keväänä ripusti isoja julisteita pääsisäänkäyntinsä yläpuolella Niissä tuomittiin muun muassa Putinin kriitikot Ljudmila Ulitskaja, Boris Akunin ja Andrei Makarevitš maanpettureiksi.

 

Venäjällä on usein turhaa etsiä johdonmukaisuutta.

Kävin uuden vuoden jälkeen Moskovan uudessa Gulag-museossa. Se on Moskovan kaupungin rahoittama ja esittelee materiaalia. jonka ihmisoikeusjärjestö Memorial on kerännyt. Järjestö, joka on Pietarissa julistettu ulkomaiseksi agentiksi ja suljettu.

Putinin valtakoneisto kiristää koko ajan ruuvia, mutta sallii aika ajoin poikkeuksia. Se ei tee Venäjästä demokratiaa eikä muuta sitä, että maa on menossa tuhoisaan suuntaan. Silti on hyvä tietää, että poikkeuksia on.

Niitä kannattaa seurata.

Kirjoittaja on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.