Terroristit iskivät kotikortteliin: ”Täällä kukaan ei pahastu, vaikka moskeija ja baari ovat vierekkäin”

Isisin kohteena ei ollut turistien Pariisi vaan tavallisten pariisilaisten arki.

Isis
Teksti
Taina Tervonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

PARIISI – Mustat Niken tossut. Ne lojuvat hylättyinä keskellä tyhjää katua.

Poliisin pakettiauto on pysäköity kadun toiselle puolelle, katu on suljettu aidoilla. Aidan takana, noin sadan metrin päässä, on Bataclanin konserttisali.

”En saa silmiäni irti noista kengistä”, sanoo Joan Ayrton. Hän seisoo aidan takana ja tuijottaa tyhjää katua. Aidan eteen on tuotu kukkia ja kynttilöitä, pikku tuikut tahtovat sammua viileässä syystuulessa. Meitä ei pelota, lukee maahan jätetyssä paperissa mustin kirjaimin.

Katunäkymä Bataclanin konserttisalin läheltä.
Katunäkymä Bataclanin konserttisalin läheltä. Kuvat Zabou Carrière © Zabou Carrière

On sunnuntaiaamu, kello on kymmenen. Perjantain ja lauantain välisenä yönä yli 80 ihmistä kuoli, kun kolme terroristia tunkeutui Bataclan-saliin ja avasi rynnäkkökivääreillä tulen rock-konserttia kuuntelemaan tulleeseen yleisöön. Lopulta kaksi hyökkääjistä räjäytti itsensä.

Viereisen leipomon edessä on jono, kuten aina sunnuntaiaamuisin. Sieltä saa korttelin parhaat croissantit. Patongin tuoksu leijailee jalkakäytävälle. Oven edessä on pari pöytää ja tuoleja, siinä voi siemaista nopean aamukahvin leipää odotellessa.

”Tämä on minun korttelini, minun kaupunkini”, sanoo Ayrton. ”Miksi he kohdistivat iskunsa juuri tänne, juuri meihin?”

Mietin samaa. Tämä on myös minun korttelini. Vajaan parinkymmenen metrin päässä poliisin pystyttämästä aidasta on entinen kotitaloni, josta muutin pois neljä vuotta sitten.

”Tämä on minun Pariisiani.” Joan Ayrton (kesk.) tuntee hyvin terrori-iskujen paikat.
”Tämä on minun Pariisiani.” Joan Ayrton (kesk.) tuntee hyvin terrori-iskujen paikat. © Zabou Carrière

Televisiokanavien kuvausryhmät ovat pystyttäneet leirinsä talon eteen. Satelliittiantennit törröttävät jonoon pysäköityjen pakettiautojen katoilla. Koko maailman media tuntuu olevan paikalla.

Katselen Ayrtonin vieressä Niken mustia lenkkareita. Jalkojeni juuressa on tyhjiä vesipulloja ja tallatut kirurgin kertakäyttöhanskat.

Punatukkainen pikkutyttö potkii viereen vaaleanpunaisella potkulaudalla. Perässä tulevalla äidillä on kädessään piirustus, hän kaappaa tytön syliinsä ja kaivaa taskustaan teippiä. ”Minä itse!” tyttö vaatii ja teippaa paperin aitaan. Terroristien terrorille EI! lukee horjuvin kirjaimin vaaleanpunaisten ja violettien sydämien keskellä.

Hiukan taaempana saksalaisen televisiokanavan toimittaja haastattelee korttelissa asuvaa keski-ikäistä miestä. Hän kertoo tapahtumaillasta, siitä, miten kaikki alkoi. Toimittaja kysyy, mitä mies tuntee tekijöitä kohtaan. ”En mitään. En tunne mitään.”

Pelottaako miestä?

”Totta kai pelottaa. Mutta ehkä tähän on vain totuttava.”

 

Viime tammikuussa terroristit iskivät Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Se sijaitsee tässä samassa korttelissa, muutaman sadan metrin päässä Bataclanista.

Silloin kohteena olivat toimittajat ja myöhemmin samalla viikolla juutalaiset, kun asemies iski kosher-kauppaan. Nyt iskut kohdistuivat konserttisalin lisäksi kahviloihin ja ravintoloihin täällä itäisessä Pariisissa.

Ne tehtiin kesken kaunista ja tavanomaista leudompaa perjantai-iltaa, puoli kymmeneltä, juuri niihin aikoihin kun pariisilaiset istahtavat terassille juomaan oluen tai lasin viiniä tai illastavat yhdessä ystävien kanssa korttelinsa pikkuravintolassa. Tuttavalle laitetaan tekstiviesti: Lähdetkö lasilliselle?, Miten olisi pizza tänä iltana?

 

Varttitunnin kävelymatkan päässä Bataclanista on Casa Nostra -pizzeria ja sen vieressä A la bonne bière -bistro, pienellä Fontaine au Roi -kadulla. Poliisin punavalkoinen nauha eristää pari–kolme metriä leveän alueen. Siinä oli perjantai-iltana ravintolan terassi, nyt kukkakimppuja ja kynttilöitä.

Bistron terassituolit on nostettu sisälle, jotkut ovat kaatuneet maahan. Lasiseinän takana pöydät on katettu, lautasliinat ja aterimet ovat siistissä järjestyksessä, viinilasi paikoillaan. Paitsi niissä pöydissä, joissa ruokailu oli vielä kesken perjantai-iltana.

Puoliksi juotu olutlasi seisoo kulmapöydässä, kahvikuppi on ehjä, vaikka sen viereen on lentänyt lasinsiruja. Ikkunassa on luodinreikiä. ”Unohdit laskea tuon”, osoittaa yhtä niistä noin kymmenvuotias poika pikkuveljelleen.

Nauhan takana on kymmenittäin ihmisiä, lähestulkoon jokainen ottaa kuvan kännykällään, kuin todentaakseen tapahtuneen. Jotkut ottavat selfieitä. Ihmisten ilmeet ovat hämmennyksen lyömiä.

Aurinko paistaa kirkkaansiniseltä taivaalta suoraan kukkien peittämälle terassille. Siinä kuuluisi tähän aikaan olla tuoleja ja pöytiä, pariisilaisten sunnuntai-iltapäivän iloksi. Terassille voisi istahtaa kahville nauttimaan marraskuisesta auringosta, ihastelemaan vuodenaikaan nähden epätavallisen kaunista päivää.

Ei näin pitäisi olla.

Ihmiset kerääntyvät aina vain suuremmaksi joukoksi nauhan taakse ja kulkevat baarin edestä pizzerian luo. Puhe on hiljaista, ilmassa on hartautta.

Keski-ikäinen mies kyykistyy sytyttämään kynttilän, hän puhkeaa itkuun. Nuori nainen kietoo kätensä miehen harteille, puristaa lujaa.

”Oletteko menettäneet läheisiä?” kysyy vieressä seisova vanhempi nainen. Mies ei sano mitään, nuorempi nainen vastaa hänen puolestaan: ”Hänen ystävänsä kuoli tässä.”

”Minun tuttavani menehtyi Bataclanissa”, vastaa vanhempi nainen ja pudistelee päätään. ”Mitä tälle voi tehdä? Ei mitään.”

Pizzerian eteen on siroteltu sahanpuruja veritahrojen peitoksi, A la bonne bière -baarin edestä veri on jo pesty pois.

Samaan aikaan kun iskujen jälkiä siivottiin, etsittiin Facebookissa ystäviä ja perheenjäseniä. Yhä uusia kuvia kadonneista ilmestyi pariisilaisten sivuille, uutisten kylmät numerot muuttuivat kasvoiksi ja nimiksi. Perjantaina kännykät piippasivat myöhään yöhön tekstiviestejä: Onko kaikki hyvin?

Näissä kortteleissa ihmiset tuntevat naapurinsa, ystävät asuvat lähistöllä, uutisissa mainitut kahviloiden ja ravintoloiden nimet olivat tuhansille tuttuja, vaikka ne eivät sano mitään muualla kaupungissa asuville. Ne eivät kuulu turistien Pariisiin, ne ovat osa tämän kaupunginosan arkipäivää.

”Minusta tuntuu kuin terroristit olisivat kulkeneet minun reittejäni”, sanoo Ayrton. Hän tuntee kaikki paikat, joihin terroristit iskivät, jokaisen. Siksi hän tuli paikalle tänään: ollakseen läsnä.

Iskujen jälkiä Bataclanin lähistöllä.
Iskujen jälkiä Bataclanin lähistöllä. © Zabou Carrière

Kun kaikki alkoi perjantaina, Ayrton oli palaamassa Kanadasta kotiin. Ystävät lähettivät tekstiviestejä, Ayrton tarkisti, että 16-vuotias tytär oli turvassa. Sitten hän jäi odottamaan lentoa kotiin, mutta se ei koskaan lähtenyt. Presidentti François Hollanden määräyksestä lentoliikenne oli pysäytetty.

Ayrton odotti vuorokauden hotellissa, valvoi Facebookin ja netin ääressä. Kun kone vihdoin laskeutui Pariisiin sunnuntaiaamuna, hän suuntasi samantien tänne.

Facebookissa profiilikuvat olivat muuttuneet Ranskan lipun värisiksi. Sitä Ayrton ei oikein ymmärrä, ”eikä se johdu siitä, etten ole syntyjäni ranskalainen”. Mitä valtiolipun väreillä on tekemistä tapahtuneen kanssa?

”Se tuntuu oudolta, koska uhrit tuskin olivat erityisen kansallismielisiä”, arvelee Ayrton. Yhteenkuulumisen tarpeen hän ymmärtää, mutta esimerkiksi Marseljeesia hänen on vaikea laulaa.

”Monet meistä tuntevat itsensä ennen kaikkea pariisilaisiksi. Jos olisi olemassa kansainvälinen, yhteinen laulu, niin me laulaisimme sitä. Mutta ei sellaista ole.”

Näissä kortteleissa on keskiluokkaista väkeä, joka äänesti sosialisti François Hollanden valtaan. Täällä asuu paljon kulttuuri- ja media-alan ihmisiä, nuoria aikuisia ja perheitä, joille monikulttuurinen Pariisi on rikkaus, ei uhka. Kukaan ei pahastu, vaikka moskeija ja baari ovat vierekkäin. Täällä otetaan kantaa, kun islam-vihamielisyys kasvaa.

Siksikö iskut kohdistuivat tänne eivätkä suuriin tavarataloihin tai turistikortteleihin? Haluavatko terroristit tuhota tämän avoimuuden ja suvaitsevaisuuden?

Pitkään pinnan alla kytenyt vihamielisyys islamia kohtaan kasvoi räjähdysmäisesti Charlien iskujen jälkeen. Syrjintä on Isiksen käyttämä argumentti sen värvätessä jihadisteja Euroopassa. Terrori ruokkii syrjintää, syrjintä taas ruokkii terroria.

Tällä kertaa iskettiin tavallisten pariisilaisten arkeen. Kun lasketaan yhteen 129 kuolonuhria, 352 luokkaantunutta, tapahtumia tavalla tai toisella todistamaan joutuneet ja näiden kaikkien läheiset, puhutaan luultavasti kymmenistätuhansista pariisilaisista, joita iskut koskettavat.

Se tarkoittaa laajaa ja tehokasta kauhun kylvämistä, vaikka Bataclanin edustalle on jätetty kymmenittäin paperilappuja, jotka julistavat: Eikä edes pelota!

Pelko vaikuttaa kaikkeen. Lauantaina nuorimmaiseni piti juhlia syntymäpäiviään. Yksi toisensa jälkeen vanhemmat peruivat. Juuri silloin, iskujen jälkeisenä päivänä, kukaan ei uskaltautunut lasten kanssa metroon.

La Belle Epoque -kahvilan terassilla kuoli 19 ihmistä.
La Belle Epoque -kahvilan terassilla kuoli 19 ihmistä. © Zabou Carrière

Sunnuntaina pelko on muuttunut suruksi ja hämmennykseksi. Ehkä Charlien isku oli vain alkua. Ehkä nämä iskut ovat uutta arkea. Tosiasia, jonka kanssa on vain tultava toimeen.

Nyt ihmiset pelkäävät äärioikeiston vahvistuvan entisestään. Sunnuntai-iltana äärioikeistolaisen Kansallisrintaman puheenjohtajan Marine Le Penin videopuhetta oli katsottu 4,6 miljoonaa kertaa netissä. Kuka poliitikoista uskaltautuu ensimmäisenä käyttämään terrori-iskuja puhuessaan pakolaiskriisistä? Mihin suuntaan nämä tapahtumat vievät vuoden 2017 presidentinvaaleja?

”Ihminen juurtuu sinne, missä hän kasvaa”, sanoo Ayrton. Hän on Britannian kansalainen. ”Ellei sitä juurtumista tieten tahtoen estetä syrjinnällä ja sulkemalla ihmisiä gettoihin.”

Ranskassa kasvaa jo kolmas sukupolvi ranskalaisia, joiden ei ole aina sallittu juurtua – toisin kuin Ayrtonin ja minun on sallittu. Meidän oikeuttamme olla pariisilaisia ei kyseenalaista kukaan, meitä ei pidetä maahanmuuttajina.

Kivenheiton päässä rikki ammutuista pizzeriasta ja bistrosta ovat Le Carillon -baari ja Le Petit Cambodge -ravintola.Tavallinen, lähes mitäänsanomaton korttelibaari ja sitä vastapäätä vietnamilaista sekä kambodžalaista ruokaa tarjoileva pikkuravintola.

Täällä ensimmäiset laukaukset ammuttiin perjantaina.

Kukat, kynttilät, värssyt ja viestit peittävät jalkakäytävän alas laskettujen metallikaihtimien edessä. Kapea katu on täynnä ihmisiä, on hankala liikkua. Seiniin on teipattu monistettuja papereita, niissä on Pariisin kaupungin logo ja teksti, jossa kerrotaan psykiatrien päivystävän koko päivän läheisessä koulussa.

Hiljaisen hartauden rikkoo nainen, joka lukee runoa: ”Nostamme maljan teidän viimeisille naurunpyrskähdyksillenne.”

Le Carillonin edustalle on jätetty kukkien sekaan viskipullo. Ikkunan liitutaulussa lukee: Happy hour 1820.

Vastapäisen ravintolan eteen on jätetty ruokatilaus ja viesti: Me odotamme täällä, että tulet takaisin.