Näin Putin uudistaa historianopetusta: Kaikille Venäjän koululaisille sama oppikirjasarja

Kritiikistä huolimatta hanke porskuttaa eteenpäin, kirjoitti Venäjän historian dosentti Simo Mikkonen Kanava-lehdessä.

historia
Teksti
Simo Mikkonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirjoitus on julkaistu Kanavassa 1/2014.

 

Marraskuun alussa luovutettiin Venäjän presidentti Vladimir Putinille ehdotus uudeksi Venäjän historianopetuksen rungoksi. Uudistuksen tavoitteena on korvata kaikki koulujen historian oppikirjat yhdellä, valtion hyväksymällä oppikirjasarjalla. Uudistukseen liittyy rutkasti poliittisia pyrkimyksiä, joista Jukka Mallinen aiemmin Kanavassa (6/2013) kirjoitti. Hanke on taas edennyt.

Tämä Putinin käyttämän termin mukainen Venäjän historian opetuksen ”kanonisointi” on merkinnyt rajankäyntiä Putinin hallinnon ja tiedemaailman välillä.

Historiantutkijoiden vallitseva käsitys akateemisesta historiasta, jolle kouluopetuskin yleensä perustuu, on että historia on tulkinnallinen oppiaine. Aiempi faktapohjaisuus ja usko mahdollisuuksiin tavoittaa objektiivinen kuva menneisyydestä on todettu jo aikoja sitten käytännössä mahdottomaksi.

Samoihin ongelmiin näyttäisi törmänneen myös uuden historianopetuksen mallia työstänyt työryhmä, mikä on tehnyt tulosten esittelystä kiinnostavaa seurattavaa.

Hankkeen käynnistysvaiheessa keväällä 2013 mukana oli lähinnä Putinia lähellä olleita poliitikkoja. Työrukkasena on kuitenkin käytetty tiedemaailman johtohahmoja. Tästä joukosta löytyvät myös mediassa syksyn mittaan työryhmän työtä ja sen tuloksia esitelleet henkilöt.

Projekti on muutoinkin yritetty saada näyttämään mahdollisimman vähän valtion ohjailemalta hankkeelta. Opetus- ja tiedeministeriön sijaan suunnitteluvastuu uudesta historianopetuksesta annettiin vuonna 2012 perustetulle ”Venäläiselle historialliselle yhdistykselle”.

Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Duuman puheenjohtaja ja Putinin läheinen liittolainen Sergei Naryškin. Yhdistys on perustettu jatkamaan samannimisen keisarillisen vuonna 1866 perustetun yhdistyksen toimintaa. Kyseessä on siis valtiollinen projekti, ei kansalaisyhteiskunnan tuote.

 

Projektille on haettu legitimiteettiä paitsi Venäjän tiedeakatemian arvovaltaisten edustajien kautta, myös populistisin menetelmin, esittelemällä projektia sille suotuisille yleisöille.

Näissä tilaisuuksissa on ollut yleisönä milloin sotaveteraaneja, milloin historianopettajia ja oppilaiden vanhempia. Tilaisuuksia on kerrottu järjestetyn jo 40 alueella.

Työryhmässä keskeisessä roolissa ollut tiedeakatemian yleisen historian instituutin johtaja, 82-vuotias Aleksander Tšubarjan onkin luonnehtinut projektia ”absoluuttisen tasapainotetuksi, joka on työstetty käytännössä yhteiskunnallisen konsensuksen pohjalta.”

Aluksi näytti siltä että poliitikot ja tutkijat olisivat vastakkain historiakäsitystensä kanssa. Mutta syksyn mittaan yhä useampi tiedemaailman edustaja on julkisesti ilmaissut tukensa hankkeelle. He ovat korostaneet projektin olevan ennen kaikkea tieteellinen hanke, vaikka heidän lausunnoistaan huokuu politiikka.

Tiedeakatemian Venäjän historian instituutin varajohtaja Sergei Žuravlev esimerkiksi on todennut tulevan oppikirjan kertovan ”tieteellisen totuuden” Tšetšenian sodasta, sekä Etelä-Ossetian ja Abkhasian historiasta. Lausunto kielii Putinin hallinnon ohjailusta, jolla se pyrkii karsimaan omasta näkökulmastaan ikäviä tulkintoja historianopetuksesta.

Tukea on saatu myös työryhmän ulkopuolelta. Moskovan yliopiston historiallisen tiedekunnan dekaani Sergei Karpov on todennut että on turha pelätä sellaisten tulkintojen tekemistä, jotka käyvät yksiin Venäjän geopoliittisten intressien kanssa. Näin tietysti on, mutta jos mennään niin pitkälle kuin työryhmän edustajana puhunut Denis Sekirinski, joka totesi historian olevan osa julkista diplomatiaa, vaarana on historian muuttuminen päivänpolitiikan välineeksi.

Mediassa esillä on ollut ennen kaikkea yhden oppikirjasarjan lanseeraaminen, mikä on vain osa työryhmän uudistustyötä. Opettajille valmistetaan myös selkeät ohjeet erityisen ongelmallisten kohtien opettamiseen. Kyse on monitulkintaisista historian ajanjaksoista, ristiriitaisista henkilöistä ja tapahtumasarjoista.

Työryhmä nosti loppuraportissaan esille 20 ristiriitaista osiota, joista on tarkoitus antaa opettajille erityiset ohjeet. Osioista 10 käsittelee neuvostoaikaa ja suuri osa muista liittyy venäläistämistoimenpiteisiin eri aikoina.

 

Historiaan on ladattu paljon odotuksia ja siihen ollaan valmiita panostamaan merkittävästi. Yksi keskeinen syy on kasvattaminen patrioottisuuteen (sana ”nationalismi” yhdistetään Venäjällä herkästi Hitlerin Saksaan). Putinin mukaan ”nuoret eivät muutoin ymmärrä millaisessa maassa he elävät, eivätkä tunne yhteyttä aiempiin sukupolviin”. Hän tarkensi, etteivät he ymmärrä Suuren Isänmaallisen Sodan (1941–45) veteraanien uhrauksia. ”Tulisi tähdentää vapautussotien yleistä sankaruutta – – Pitää alleviivata kansan urotekoja esimerkkeinä isänmaallisuudesta ja uhrautumisesta isänmaan puolesta,” Putin totesi.

Jotta asia kävisi selväksi, myös Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill saatiin kommentoimaan oppikirjauudistusta. Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion välistä yhteyttä painotetaan esityksessä uudeksi historianopetukseksi. Marraskuussa Kirill antoikin RIA Novostille lausunnon jossa tämä korosti, että ”yhtenäisen tulkinnan tulisi korostaa niitä, jotka ovat uhranneet henkensä Venäjälle, jotka ovat tuoneet kunniaa Venäjälle, olivat he sitten tsaareja, poliitikkoja, tiedemiehiä, kenraaleita, pappeja tai älymystöä.”

Sen jälkeen ei Kirillin mukaan enää olisi ihmisiä, jotka viittaisivat halveksuvasti Venäjänmaahan ja sen kansaan. Tämä tuoksahtaa vahvasti suurmieshistorialta, jossa kansan rooli on palvella valtiota ja sen parhaimmistoa.

Työryhmän mukaan uudistuksessa korostetaan Venäjän historian jatkuvuutta. Oppikirja tulee osoittamaan että ”Venäjän kohtalo on muovautunut sovussa eri kansojen, traditioiden ja kulttuurien kesken”.

Työryhmän mukaan tämä on tärkeää koska nykyinen tapa esittää historiallinen tieto on johtanut siihen, että ”lapset eivät usein yksinkertaisesti ymmärrä mistä puhutaan.” Vedomosti-lehti arvioikin hankkeen keskeiseksi tavoitteeksi kuvata Venäjän historian kehittyminen jatkuvana kansallisen identiteetin kehittymisen prosessina.

Duuman varapuhenainen Ljudmila Shevtsova puhui Kommersant-lehdelle uudistetusta historianopetuksesta uutena patrioottisen kasvatuksen menetelmänä, joka lisää ”rakkautta Venäjään tiedon kautta”.

Tulkintojen katoaminen ei ole ainoastaan poliitikkojen toive. Tiedeakatemian Venäjän historian instituutin johtaja Juri Petrov totesi, että työryhmän mukaan oppikirjan pitäisi auttaa koululaista ”muodostamaan sisäinen vakaumus siitä, että historia meni juuri näin, ja torjua muut tulkinnat”.

Huolestuttavaa on näiden näkemysten tuleminen henkilöiltä, jotka ovat Venäjän tiedemaailman johtotehtävissä. Myös neuvostoaikana hyvin koulutetut historioitsijat tiesivät kyllä mitä puolue haluaa ilman että sitä tarvitsi heille erikseen teroittaa.

Niinpä, työryhmän luovuttaessa raporttiaan Putinille, Tšubarjan kertoi haastattelussa Kommersantille: ”Jos oppilas valmistuessaan on löytänyt vastaukset historian vaikeisiin kysymyksiin, niin silloin ei ole ongelmaa patrioottisen kasvatuksenkaan kanssa.” Hän myös korosti että kirjan tulee olla ”hyvää venäjän kieltä”; ilmaisu jota Putin oli keväällä historiankirjaprojektista keväällä käyttänyt.

 

Poliitikkojen roolia prosessissa on kuitenkin pyritty jatkuvasti häivyttämään. Tšubarjan totesi valtion luovuttaneen oikeutensa oppikirjan kirjoittamiseen historian ammattilaisille.

Vielä kesäkuussa 2013 työryhmässä oli 37 henkilöä, joukossa lukuisia poliitikoita. Jossain vaiheessa poliitikot pudotettiin kokoonpanosta ja koko projekti siirrettiin tutkijoiden nimiin. Lopullisessa raportissa työryhmässa on 17 nimeä, kaikki historioitsijoita.

Työryhmän lopullinen kokoonpano on kuitenkin sekin varsin paljastava. Valtaosalla on paikka Venäjän tiedeakatemiassa, vain muutama on tiedeakatemian ulkopuolelta.

Mukana ei ollut käytännössä ketään Moskovan ulkopuolelta ja kaikki olivat miehiä. Miesvaltaisuus näkyy myös historiallisen yhdistyksen jäsenistössä jossa vain muutama on nainen, hekin museoiden tai kirjastojen edustajia.

Keskusjohtoisuus onkin hankkeen keskeisiä piirteitä ja näkyy erityisesti tulkinnoissa, joista on vallitsevia alueellisia erimielisyyksiä. Työryhmä on korostanut keskusvallan toimia eri aikoina ja vähemmistöjen osalta tarkastellut lähinnä niiden eliitin suhdetta keskusvaltaan.

Kommersantin haastattelussa Tšubarjan katsoi, että esimerkiksi neuvostoajan kutsuminen kolonialismiksi on lähialueiden harjoittamaa virhetulkintaa. Juri Žukov, tiedeakatemian Venäjän historian instituutista, totesikin että jos tšetšeenit, tataarit ja baskiirit kirjoittavat omat historiansa, on se Venäjän yhtenäisyyden kannalta hyvin negatiivinen ilmiö. Vähemmistökansallisuudet ovatkin kritisoineet mediassa tulkintojen Pietari- ja Moskova-keskeisyyttä.

Tämän päivän historiantutkimuksessa monitulkintaisuus on vakio, jota harva enää lähtee kiistämään väittämällä, että yksi ainoa tulkinta tapahtumista on objektiivisesti oikea. Putinin aluepolitiikka tuntuukin olevan yksi keskeinen määrittäjä uudelle historianopetukselle. Työryhmän kokoonpanosta alueiden edustajat kuitenkin puuttuivat. Paitsi että sen jäsenet olivat moskovalaisia, ainakin nimien perusteella kaikki olivat myös etnisesti venäläisiä.

 

Vedomosti, Nezavisimaja Gazeta ja useat muut lehdet pitivät riskinä sitä että oppikirjaprojekti tuo ideologian takaisin kouluun. Vertaus ”Kommunistisen puolueen lyhyeen kurssiin” on esitetty useissa yhteyksissä.

Tällä yhdistetään historianopetuksen uudistus Stalinin historiaprojektiin 1930-luvulla, jolloin oppikirjatyötä kontrolloitiin tiukasti, koska historian oppikirjat nähtiin keskeisenä väylänä vaikuttaa yksilön maailmankuvan muotoutumiseen.

Nezavisimaja Gazeta muistutti tiedeakatemian historian tutkijoiden korostaneen useissa yhteyksissä, ettei ole yhtä yhteisesti hyväksyttyä kuvaa Venäjän saati maailman historiasta. Lehden mukaan näkemyserot ovat usein kategorisia ja yhteen sovittamattomia ja edellyttävät kilpailevien tulkintojen sallimista.

Venäjän tiedeakatemia ei olekaan ollut yhtenä rintamana projektin takana, vaikka eri instituuttien johto hankkeeseen onkin sitoutettu. Artjom Ulunjan yleisen historian instituutista totesi, että hankkeen aikataulu on mahdoton. Hänen mukaansa työhön pitäisi varata vuosia ja siitä pitäisi käydä laajaa keskustelua – eikä koostaa viidessä minuutissa niin kuin hänen mukaansa on nyt tehty.

Vladimir Kara-Murza riippumattomasta Nyky-Venäjän Instituutista on erittäin kriittinen esitystä kohtaan. Hänen mukaansa työryhmän esitys tuo esiin valtion virallisen suhtautumisen neuvostoaikaan vielä selkeämmin kuin yksikään johtavien poliitikoiden tähänastisista lausunnoista.

Hän myös korosti että työryhmän mainostama tulkinnallinen ”balanssi” Neuvostoliiton 1930-luvun modernisaation ja miljoonien ihmisuhrien välillä on mahdoton, koska näitä asioita ei voi verrata.

 

Media on myös kiinnittänyt erityistä huomiota siihen että työryhmän lopullisesta esityksestä on häivytetty muutamia lähihistorian kannalta keskeisiä nimiä.

Työryhmän esityksessä oli pitkä lista keskeisiä nimiä eri ajoilta. Kritiikkiä on herättänyt, että aiempi esitys 1990-luvun historiasta sisälsi oligarkkien Hodorkovski– ja Berezovski-nimet, mutta nämä oli lopullisesta listasta häivytetty.

Venäjän tiedeakatemian edustaja kuittasi tämän sanomalla että he jättivät pois myös niiden oligarkkien nimet, joita harva enää muistaa. Silti tämä haiskahtaa yritykseltä hankkiutua eroon Putinin äänekkäimmistä kriitikoista, myös historiankirjoissa. Esityksessä kuitenkin mainittiin esimerkiksi Vladimir Žirinovski, Zurab Tsereteli ja Kremlin liittolaisena tunnettu tšetšeeni Ahmat Kadyrov.

Historioitsija ja politiikan tutkija, Moskovan kansainvälisten suhteiden instituutin professori Andrei Zubov totesi vastustavansa ajatusta että millään humanistisella alalla voisi olla vain yksi oppikirjasarja. Hänen mukaansa Venäjän perustuslaki turvaa ajattelunvapauden mikä on Venäjän historiakuvan yhdenmukaistamista vastaan.

Hänen mukaansa lähestytään totalitarismia, jos kaikki haluavat ajatella samalla tavalla. Yhdenmukaistaminen, ja se että valitaan vain yksi näkemys ideologisin perustein, on hänen mukaansa erittäin paha virhe.

Uudistus kuitenkin porskuttaa eteenpäin. Työryhmä aloitti toimintansa keväällä 2013 ja silloin puhuttiin, että uusi oppikirjasarja voisi tulla käyttöön jo vuonna 2014. Tästä kuitenkin luovuttiin. Työryhmän edustaja vahvisti marraskuun alussa että kouluihin uusi oppikirja päätyy aikaisintaan 2015.

Nyt hanke on siinä vaiheessa että Putinin korjauksien jälkeen julistetaan kilpailu, jossa osallistujat pääsevät esittämään ehdotuksiaan uudeksi kirjasarjaksi. Kun tämä projekti on saatu päätökseen, hallinto on ilmoittanut tavoitteekseen uudistaa Venäjän historianopetuksen ohella myös yleisen historian opetus.

 

Kirjoittaja on Venäjän historian dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistosta. Hän on Neuvostoliiton tutkimuksen ohella erikoistunut muun muassa historiakäsityksiin.