Hätkähdyttävä selvitys Venäjästä: Neuvostoihminen elää taas ja voi hyvin – ”täyttynyt verellä”

Kun näkemys tulevaisuudesta puuttuu, voidaan keksiä menneisyys, joka rauhoittaa ja antaa turvan, kirjoittaa tunnettu sosiologi.

Lev Gudkov
Teksti
Anne Kuorsalo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen 100-vuotispäivän juhliminen yritetään välttää Venäjällä yhtä tehokkaasti kuin tilinteko sen historiasta. Samaan aikaan neuvostoihminen elää ja voi hyvin, painottaa maan johtava sosiologi Lev Gudkov laajassa analyysissaan.

Tulkinnan ytimessä ovat Neuvostoliiton perintönä syntyneet tietoisuuden rakenteet, sosiologi kirjoittaa. Propagandakampanjat toimivat ja siksi jopa nuoret Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset sukupolvet toimivat kuten vanhempansa.

Gudkov johtaa itsenäistä Levadan tutkimuslaitosta, joka osaltaan symbolisoi neuvostoajattelun voimaa. Se on luokiteltu ulkomaiseksi agentiksi ja sitä uhkaa toiminnan lopettaminen. Tekosyynä on rahoitus, jota on hankittu myymällä tutkimustyötä länteen.

Neuvostoihmisille ulkomainen agentti tarkoittaa samaa kuin vakoilija, ja Kremlille jokainen kriittinen ajattelija on yhä vihollinen.

Sosiologi Gudkov toteaa, miten neuvostoihmisen ominaisuuksien selvittäminen alkoi laitoksen perustajan, edesmenneen Juri Levadan aloitteesta vuonna 1988. Tavoitteena oli kuvata, millainen tyyppi muovautuu vuosikymmeniä kestävän totalitaristisen hallinnon aikana.

Samalla Gudkov muistuttaa, miten neuvostohallitus asetti tavoitteeksi luoda tulevaisuuden ihmisen, joka olisi vapaa aikaisemmista rasitteista.

 

Tulkinnassaan sosiologi käyttää termiä mobilisaatioyhteiskunta ja katsoo neuvostoihmisen kuuluvan sellaiseen suorastaan geneettisesti.

Perusteluna on historian perintö, jonka osa ovat muun muassa maatalouden kollektivisointi, puhdistukset, suuret joukkovainot, sodat samoin kuin Stalinin jälkeinen ideologinen kriisi ja sitä myöhemmin seurannut pysähtyneisyys ja epäonnistuneet kommunismin uudistamisyritykset.

Tutkijan mukaan ihmisten elämää on neuvostoajan leimannut köyhyys ja pula ja lisäksi se on ollut täynnä huolta erilaisista uhkista. Kyse on ollut suoranaisesta fyysisestä hengissä selviämisestä.

Kaiken koetun jälkeen kommunistisen uskon jäänteet ovat vaihtuneet arkaaiseen kansallismielisyyteen ja ulkoiseen ortodoksisuuteen, joka on enemmänkin maagista kuin evankelista, päättelee Gudkov.

Katsauksen yhtenä lähtökohtana on se, miten Juri Levada kytki neuvostojärjestelmän romahduksen siihen, ettei järjestelmä enää uusintanut neuvostoihmisen perustyyppiä.

Venäläiset, jotka eivät ole eläneet Neuvostoliitossa, eroavat vain vähän edellisistä sukupolvista.

Gudkov muistuttaa, miten tutkijat 1990-luvulla odottivat nuoren sukupolven nousun vievän demokraattisen Venäjän syntyyn. Perusteluna oli se, että joukko on vapaa aikaisemmista peloista ja köyhyydestä, minkä ennakoitiin suuntautuvan läntiseen malliin oikeusvaltioista, markkinataloudesta ja vapaasta yrittämisestä.

Aluksi kehitys näytti kulkevan toivottuun suuntaan, mutta tutkimukset ovat Gudkovin mukaan osoittaneet vuodesta 1994 alkaen, ettei neuvostotyyppi suinkaan ollut katoamassa. Suhteellisen hyvinvoinnin kaudella 2000-luvun ilmiö ei vain ollut selvästi näkyvissä.

Sen sijaan neuvostoihminen on elpynyt ja täyttynyt verellä, kuten Gudkov luonnehtii, taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen kriisin myötä. Toki edellytyksenä on ollut muun muassa poliittisen pluralismin vähentyminen ja autoritaarisuuden vahvistuminen.

Lopputuloksena venäläiset, jotka eivät ole eläneet Neuvostoliitossa, eroavat vain vähän edellisistä sukupolvista.

Gudkovin mukaan prosessissa ei ole ollut kyse siitä, mitä ihmiset itse haluavat, vaan siitä, mitä heille ovat tehneet olemassa olevat sosiaaliset rakenteet. Hän listaa muun muassa vallan vertikaalin, yhteiskunnan kontrollin, presidentinhallinnosta riippuvan oikeuslaitoksen ja itsehallinnon puuttumisen.

Lisäksi Gudkov mainitsee koulun, joka on pysynyt lähes muuttamattomana koko Venäjän ajan, ja kutsuntoihin perustavan asepalvelun, joka koskee melkein koko ikäluokkaa.

Neuvostoihminen on Gudkovin mukaan kiinnostunut omasta selviämisestään samoin kuin omista ja oman lähipiirin eduista. Niinpä ollaan kärsivällisiä ja lojaaleja vallalle, vaikka tämä avuttomuus ja passiivisuus on vastakohtaista sille, miten tarmokkaasti toimitaan omien asioiden edistämiseksi.

Lisäksi samaan aikaan sekä uskotaan että epäillään valtaapitävien lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ristiriita ratkaistaan lohduttautumalla, etteivät omat asiat ole huonommin kuin muilla, tai katsomalla, että meillä menee vähän paremmin kuin enemmistöllä. Kuvioon kuuluu vallan alemmilla tasoilla olevien kova arvostelu.

Seurauksena on epäluottamus oman piirin eli perheen ja läheisten ulkopuolisia kohtaan, vihamielisyys ja vetäytyminen osallistumisesta yhteiskunnalliseen elämään.

Sosiologin listalle kuuluu vielä tapa sallia itselle sellainen, mitä muilta kielletään ja pelot uutta ja tuntematonta kohtaan.

Lisäksi ollaan kyvyttömiä toimimaan tilanteissa, joissa asiat on määritelty sopimuksilla.

 

Toimintamallien ja ajattelutapojen jatkuminen vuosikymmeniä muodostaa pohjan epärationaaliselle ja tabuja täynnä olevalle sosiaaliselle käyttäytymiselle. Kun vielä julkinen keskustelu ja yhteiskunnalliset auktoriteetit puuttuvat, tuotetaan Gudkovin mukaan ihmistyyppiä, joka on tyytymätön ja valheellinen.

Kyseinen henkilö on valmis mielistelemään itseään ylempänä olevia, joista on riippuvainen, kuten hallintoa, poliisia ja työnantajaa.

Lopputuloksena ei ole yksilö vaan paljon helpommin valvottava, johdettava ja manipuloitava tyyppi.

Gudkov viittaa jälleen Juri Levadaan, joka listasi neuvostoihmisen ominaispiirteisiin eristäytymisen, alistumisen valtion paternalistiseen toimintaan, hierarkkisen ajattelutavan ja vielä oireyhtymän imperiumista.

Gudkov pitää viimeksi mainittua erittäin tärkeänä.

Hän perustelee toteamalla, miten valtaapitävät ovat omineet kaikki yhteiset arvot ja symbolit niin kansan, yhteiskunnan, maan, kulttuurin kuin historiankin. Kun ihmisellä ei ole tilaisuutta toteuttaa itseään ja saada tunnustusta omista saavutuksistaan, hän voi kokea arvostusta vain alamaisena, mobilisoituna yhteiskunnan jäsenenä ja ainoastaan koettelemuksissa ja jännitteissä taistelussa vihollista vastaan.

Niinpä militarismi on välttämätöntä voiman tai suoranaisen väkivallan kultin aikana mutta samalla myös edellytys sille, jotta voidaan ilmaista omaa arvoa ja ansioita.

Tältä pohjalta Gudkov selittää taipumuksen, ellei suorastaan rakkauden, paraateihin ja suuriin joukkokulkueisiin, joissa näytetään kansallishenkeä ja yhtenäisyyttä. Sosiologin mukaan ihminen kuuluu valtioon mutta ei kiinnity omaan aktiivisuuteensa tai saavutuksiinsa.

Kipeä tunne omasta kehittymättömyydestä halutaan peittää.

Gudkov muistuttaa, miten kommunistista tietoisuutta leimasi halu ideologiseen lähetystyöhön ja tunne muiden yläpuolella olemisesta, mikä perustui kokemukseen kuulumisesta edistykselliseen yhteiskuntaan.

Tästä perinnöstä on sosiologin mukaan jäljellä vain tietoisuus omasta poikkeuksellisuudesta ja erityisyydestä. Nyt kyse on kuitenkin suojakeinosta vertailua vastaan, jolla peitetään kipeä tunne omasta jälkeenjääneisyydestä, kehittymättömyydestä ja köyhyydestä.

Kun vielä puuttuu näkemys tulevaisuudesta, ollaan taipuvaisia nostalgiaan, ihannoituun tai keksittyyn menneisyyteen, joka sitten rauhoittaa tai korvaa tyytymättömyyden nykyisyyteen. Näin käy sosiologin mukaan erityisesti jos prosessissa auttaa propaganda.

Kuvioon kuuluu Gudkovin mukaan myös kyky ottaa omakseen edellisten sukupolvien saavutukset, mikä sitten nostaa omaa arvoa ja täyttää mielen ylemmyyden tunteella – myös moraalisella – suhteessa toisiin kansoihin ja maihin.

Loppupäätelmä Gudkov toteaa neuvostotyypin nousun kertovan joko stagnaation oireista tai suoranaisesta taantumisesta.

Sosiologin synkässä yksinpuhelussa ei mainita hänen johtamaansa laitosta uhkaavasta sulkemisesta eikä vallankumouksen vuosipäivästä, mutta valistuneet venäläislukijat ymmärtävät tekstin kytkennät ilman turhaa selittelyä.