Herra Zhou osti pojalleen morsiamen Vietnamista – Nyt pitäisi löytää rahaa ja ostaa uusi

Tavallinen tarina Kaakkois-Kiinasta: vaimo karkasi pari vuotta sitten, pian häiden jälkeen. Ote Mari Mannisen kirjasta Yhden lapsen kansa.

Kiina
Teksti
Mari Manninen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Herra Zhou Fugen haluaa, että juttelemme alakerrassa. Olen yllättynyt paikan valinnasta, sillä alakerta on hämärä varasto. Zhou asettelee lypsyjakkaran korkuiset pallit betonilattialle kahden moottoripyörän viereen, istuudumme niille.

Viereisessä huoneessa retkottaa ikkunankarmi sängynraadolla. Nurkassa on röykkiö perunoita, varmasti koko talven tarpeisiin. Kolmannessa varastohuoneessakin on sänky, jonka päällä on täkkejä ja riisisäkki jalkopäässä. Ympäri huonetta lojuu vaatekasoja ja sekalaista tavaraa.

On niin kylmä, että tärisen untuvatakissani ja lämpimässä hatussani. Herra Zhou ei palele, mutta hänelläkin on paidan ja villapaidan päällä North Facen punainen talvitakki. Kysyn, emmekö voisi mennä yläkerran asuntoon juttelemaan.

”Tämä on meidän asuntomme”, herra Zhou sanoo hämmästyneenä ja osoittelee käsillään ympäri ”varastoa”.

Herra Zhoun isävanhus köpöttää ohitsemme sinisessä Mao-puvussaan – lyhyessä työtakissa ja suorissa housuissa – ja istahtaa riisisäkin viereen sängylle. Se onkin hänen huoneensa. Vanha herra sytyttää käyrään oksaan kaiverretun piippunsa. Käden vapisevat, mutta silmät tuikkivat. Piipputupakan tuoksu tuprahtelee kuin parfyymi peittämään kylmänkosteaa kellarinhajua.