Lonkkamurtuma opettaa: Ylilääkitys syö terveydenhuollon voimavaroja

Vanhuksen lonkkaa ei murra osteoporoosi vaan kaatuminen.

diagnostiikka
Teksti
Marko Hamilo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistusta eli sote-uudistusta on perusteltu sillä, että nykyinen organisaatiorakenne ei tuota kyllin tehokkaasti niitä sosiaali- ja terveyspalveluita, joita vanheneva väestö tarvitsee. Iso osa terveydenhuollon kustannuksista on kuitenkin seurausta ylidiagnostiikasta ja ylilääkityksestä.

Näin väittää kirjassaan Tautitehdas – Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita lääkäri ja lääketieteen tutkija Iris Pasternack.

Pasternackin mukaan ihmisiä on mahdollista tutkia uuden lääketieteellisen teknologian avulla yhä tarkemmin. Koska ihmiskeho on kuitenkin täynnä poikkeavia löydöksiä, moni ihminen päätyy tarpeettomiin tutkimuksiin ja hoitoihin, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Yksi tuore esimerkki ylilääkitsemisestä on iäkkäiden ihmisten lonkkamurtumien ehkäisy osteoporoosia ehkäisevillä lääkkeillä.

Vanhuksen lonkkaa ei kuitenkaan murra osteoporoosi vaan kaatuminen, väittää uusi British Journal of Medicinen ”Too Much Medicine” -artikkelisarjassa julkaistu tutkimus. Sarjassa nostetaan esille niitä terveydellisiä ja taloudellisia ongelmia, joita ylidiagnosointi ja tarpeettomat hoidot aiheuttavat.

 

Reisiluun yläosan murtumia eli lonkkamurtumia tapahtuu maailmassa vuosittain noin puolitoista miljoonaa, Suomessa noin 7000.

Koska suurin osa murtumista tapahtuu vanhuksille, niiden määrän oletetaan kasvavan väestön ikääntymisen myötä. Lonkkamurtumat johtavat usein pysyvään liikuntakyvyn, elämänlaadun ja yleisterveyden heikentymiseen, ja ne aiheuttavat merkittäviä yhteiskunnallisia kustannuksia.

1990-luvun alkupuolelta lähtien iäkkäiden ihmisten luunmurtumia on pyritty ehkäisemään osteoporoosilääkkeillä. On ajateltu, että hidastamalla luiden haurastumista estetään myös murtumien syntymistä.

Murtumariskin arviointiin on luotu kriteerit, jotka aluksi perustuivat luuntiheysmittauksiin. Nykyisten kriteereiden perusteella valtaosa yli 65-vuotiaista naisista olisi lääkityksen tarpeessa. Yhdysvalloissa jopa 75 prosenttia yli 65-vuotiaista valkoisista naisista kuuluu riskiryhmään.

Tämä on merkinnyt valtavia markkinoita osteoporoosilääkkeille ja luuntiheysmittalaitteistoille.

 

Helsingin yliopiston traumatologian professori Teppo Järvisen johtama kansainvälinen tutkijaryhmä selvitti osteoporoosilääkityksen tehoa lonkkamurtumien ehkäisemisessä käymällä läpi koko kirjallisuuden, joka on julkaistu osteoporoosilääkkeiden tehosta lonkkamurtumien ehkäisyssä. Meta-analyysin tulos oli murskaava.

“Lääkehoidon hyöty on parhaimmillaankin vain marginaalinen”, Järvinen kertoo.

Meta-analyysin tehneet tutkijat tulivat siihen tulokseen, että ajatus lonkkamurtumien ehkäisemisestä osteoporoosilääkityksellä on jo lähtökohtaisesti virheellinen, sillä luiden haurastumisella ei ole suurta merkitystä vanhusten murtumien syntymisessä.

“Lonkkamurtumat syntyvät kaatumisen tai vastaavan pienen tapaturman seurauksena. Vaikka vanhuksella olisi hauraat luut, ne eivät pääosin murru ilman tapaturmaa. Lonkkamurtumariskistä saa paljon tarkemman tiedon kysymällä potilaalta onko hänellä tasapaino-ongelmia kuin mittaamalla hänen luuntiheyttään.”

 

Murtumariskin ylidiagnosointi ja siitä seuraava ylihoitaminen ovat haitaksi niin potilaille kuin terveydenhuoltojärjestelmällekin, tutkijat muistuttavat.

Riskipotilaaksi leimautuminen kuormittaa psyykeä, ja murtumien pelko voi saada ihmisen luopumaan aktiivisesta liikunnasta, mikä johtaa terveyden heikkenemiseen.

Osteoporoosilääkkeillä on myös omat haitalliset sivuvaikutuksensa, huomauttaa Teppo Järvinen.

“Lääkehoitoon painottuva lähestymistapa johtaa helposti myös siihen, ettei kiinnitetä tarpeeksi huomiota tärkeämpiin murtumariskiin vaikuttaviin tekijöihin, kuten tupakointiin ja liikuntaan sekä erilaisiin kaatumista ehkäiseviin ratkaisuihin.”