Roy Andersson

elokuvaohjaajat
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
roy andersson

Mustan huumorin elokuvaohjaaja on surullinen. “Ihmiset unohtavat helposti, että heidän teoillaan on todella merkitystä.”

Teksti Kalle Kinnunen
Kuva Kaisa Rautaheimo
(SK 42/2007)

Roy Andersson ei syty nykyelokuvista.

“Kaikki tämän päivän elokuvat ovat hyvin samanlaisia. On vain yksi elokuvan kieli. Se on tylsää. Missä on kunnioitus elokuvan mahdollisuuksia kohtaan?” Andersson pohtii.

Onneksi hän tekee itse elokuvia. Ne ovat persoonallisia, ja tekemisen tapa äärimmäisen tinkimätön. Elokuvista näkee ensi silmäyksellä, että ne ovat Anderssonia.

Erikoinen on itse ohjaajakin. Nöyremmät taiteilijat ovat harvassa.

Tapaan Anderssonin ensi kerran toukokuun iltana Cannesin festivaaleilla, jossa hänen neljäs elokuvansa Sinä elävä sai ensi-iltansa – ja raikuvat suosionosoitukset. Myöhemmin ohjaaja nauttii kuohuviiniä työryhmänsä kanssa teltassa luksushotellin pihalla. Kaikki on mennyt erinomaisesti. Mutta frakkiin Cannesin perinteiden mukaan pukeutunut Andersson vaikuttaa varautuneelta. Juhlittuna oleminen ei oikein sovi hänelle.

Seuraavana päivänä Andersson vastailee kysymyksiin luksushotellin laiturilla. Rivieran aurinko helottaa ja huvijahdit täyttävät horisonttia. Ei Andersson tähän kuvaan kuulu.

Syyskuun lopussa Andersson vierailee Helsingissä, ja tunnelma on rennompi. Hieman ryppyinen kauluspaita istuu ohjaajalle paremmin kuin muodollinen juhlapuku. Syksyn kellastuneet lehdet värittävät kahvilan terassia. Tärkeilystä tai glamourista ei ole tietoakaan. Pilvisen iltapäivän rauhassa Andersson jaksaa puhua, hymyillä ja antaa pehmeän naurunsa kuulua.

Sinä elävä muistuttaa edeltäjäänsä, vuonna 2000 ensi-iltansa saanutta Toisen kerroksen lauluja. Kumpikin on kokoelma kohtauksia, jotka eivät liity toisiinsa: juonta ei ole ja henkilöt vaihtuvat. Keskeisiä teemoja ovat kommunikaatiovaikeudet, syyllisyyden tunne ja kysymys siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi.

Nainen valittaa puistossa miesystävälleen, ettei kukaan, siis yksikään ihminen, ymmärrä häntä. Ymmärrä mitä?

Mies yrittää tempaista pöytäliinan kattauksen alta. Taikatemppu epäonnistuu, perintöastiat rikkoutuvat, pöytäliinan alta paljastuu hakaristikuvio. Mies tuomitaan oikeudessa sähkötuoliin.

Teinityttö unelmoi perheen perustamisesta ihailemansa rokkaripojan kanssa. Kansa hurraa nuorelleparille. Kuvitelma muuttuu unimaiseksi: he asuvat junassa, maisemat vilistävät ohi.

Laiha tuubansoittaja kertoo menettäneensä säästönsä eläkekassan romahtaessa. Samaan aikaan hän harrastaa seksiä hyvin isokokoisen naisen kanssa. Nainen ei kuuntele ikävää tarinaa.

Seksikin on ilotonta, groteskia. Siitä huolimatta ja juuri siksi kohtaus on myös hauska.

“Siinä elävä esittää katsojalle kysymyksen: kuinka vietät aikasi maan päällä?” Andersson sanoo.

Andersson on saanut 40 vuoden urallaan valmiiksi neljä pitkää elokuvaa. Sinä elävän tekeminen kesti neljä vuotta.

“Minulta kysytään, miksi elokuvieni tekoon menee niin kauan. Ilja Repin maalasi erästä tauluaan 11 vuotta. Siinä kasakat kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille ja yrittävät muotoilla sen mahdollisimman myrkylliseksi. Se on fantastinen maalaus, kasvojen yksityiskohdat ovat mestarilliset. Yhteentoista verrattuna neljä vuotta ei ole paljon!” Andersson nauraa.

“Repin teki toki siinä välissä muutakin. Niin minäkin, mainoksia.”

Anderssonia on kutsuttu neroksi, elokuvan maalariksi ja Ruotsin Luis Buñueliksi. Mutta oman äänensä hän löysi kuin sattumalta, tehdessään 75 sekunnin mainoselokuvaa Ruotsin sosiaalidemokraattiselle puolueelle.

Vuonna 1985 Ruotsiin oli luvassa jännittävät valtiopäivävaalit. Gallupien mukaan oikeiston suosio oli kasvanut peräti kymmenellä prosentilla. Sosiaalidemokraatit pyysivät palkittua mainosohjaajaa apuun.

“Halusin auttaa vasemmistoa. En ole sosiaalidemokraatti, vaan enemmän vasemmalla, mutta pelkäsin oikeiston voittoa. Silloin oikeisto oli paljon aggressiivisempi kuin nykyään”, Andersson muistelee.

“Keksin hyvän lauseen: miksi meidän pitäisi välittää toisistamme? Mainoksesta tuli äärimmäisen brutaali satiiri oikeiston arvoista.”

Mainos näyttää maailman, jossa kukaan ei huolehdi toisista. Vuodepotilaat sysätään pimeään huoneeseen. Mies pudottaa kantamuksensa metrokäytävässä ja ohikulkijat tallovat tavarat rikki. Ravintolan asiakkaat menettävät paikkansa, kun iso korsto haluaa pöydän.

Mainos on hurja, mautonkin hyökkäys vastapuolen kimppuun. Mutta elokuvallisesti se on nerokas. Tunnelma on melkein surrealistinen. Näyttelijöiden kasvot on maalattu kalpeiksi. Valo on terävää. Taustalla soiva rämpytysrokki luo kipeää humoristista kontrastia julmiin kuviin.

Näissä sekunneissa hahmottui Roy Anderssonin tulevien elokuvien tyyli, sekä ilme että tunnelma.

“Tuntui kuin suuri taakka olisi pudonnut harteiltani. Uskalsin muuttua ja keksin, miten muuttaa elokuvan kielelle inspiraation, jota olin saanut Otto Dixin ja Van Goghin taiteesta, vääristyneestä realismista.”

Andersson ryhtyi suunnittelemaan pitkän elokuvan tekemistä. Mutta ei hän turhia kiirehtinyt. Kuvaukset alkoivat vasta kymmenen vuoden pohdiskelun jälkeen.

Anderssonin taiteellinen vapaus on ainutlaatuista. Tuskin kenelläkään muulla ohjaajalla olisi varaa tehdä elokuviaan näin pitkään.

Syy on yksinkertainen. Andersson omistaa paitsi kalustonsa myös studion Tukholman keskustassa. Sinä elävä on yhtä kohtausta lukuun ottamatta kuvattu siellä – myös sen ulkokohtauksilta näyttävät jaksot. Puistot, kalliot ja rautatieasemakin on lavastettu. Studiopäiviä kului tuhatkunta.

Sinä elävää oli tekemässä parikymmentä puuseppää. Eikä Andersson epäröi itsekin tarttua sahaan ja vasaraan. “Oikeussalin pöydät ovat minun tekemiäni. Sekä pöytä, johon on muka upotuskuvioitu hakaristi. Siinä fuskasin, kuvio on maalattu.”

Anderssonin tausta on työväenluokkainen. “Hyvin, hyvin työväenluokkainen”, hän tähdentää.
Isä oli kuljetusalalla lastaajana, äiti työskenteli siivoojana ja kotiompelijana. Kulttuuria ei kodissa kummemmin harrastettu. Isä oli myös Göteborgin parhaita raskaansarjan nyrkkeilijöitä. Ja kova kommunisti.

“Nuorena hän oli stalinisti, mutta rauhoittui iän myötä. Veljistänikin tuli kommunisteja. Itse en ole koskaan kuulunut puolueeseen, sellainen rajoittaa taiteilijaa.”

Poika innostui jalkapallosta ja musiikista. Hän soitti trumpettia. Ja luki paljon.
Sinä elävässä on kohtaus, jossa new orleans -jazzia soittava bändi harjoittelee työväentalolla. Tuokio kuvittaa yhtä Anderssonin rakasta muistoa.

“Kun sosiaalidemokraatit rakensivat hyvinvointiyhteiskuntaa, he todella pitivät huolta nuorista. Meillä oli paljon paikkoja, joissa soittaa, pelata sakkia ja pitää viikonloppuna tanssiaisia. Hetki on suoraan elämästä. Oli kaunis kesälauantai, odottelimme yhtä bändin jäsentä, jammailimme vähän…”

Vuonna 1967 Andersson pääsi elokuvakouluun Tukholmaan. Hän oli käynyt jo lukemassa Lundin yliopistossa historiaa ja pohjoismaisia kieliä, mutta ne eivät maistuneet.

Tuotantoyhtiö Europa Film etsi kykyjä talliinsa. Andersson pääsi ohjaamaan hajuvesimainoksen. Se voitti Cannesin mainoselokuvatapahtumassa Kultaisen leijonan, alan korkeimman tunnustuksen.

“Aika hyvä alku”, ohjaaja naurahtaa.

Heti perään, vain 26-vuotiaana Andersson teki esikoispitkänsä. Ekspressionistinen Eräs rakkaustarina on katkeransuloinen, kivuliaan todentuntuinen kuvaus teinirakkaudesta. Se tavoittaa riipaisevasti nuoren lemmen päihdyttävyyden ja epävarmuuden. Elokuva oli suurmenestys Ruotsissa ja voitti Berliinin elokuvajuhlilla kasan palkintoja.

“Muutin vuodeksi maalle. Menestys oli outo kokemus. Kun olet vuosien ajan tavoitellut jotain, uneksinut elokuvasta, ja lopulta se toteutuu, voi mielen vallata tyhjyys.”

Neljä vuotta myöhemmin Andersson teki toisen elokuvansa. Viipyilevän Giliapin hän tuotti osittain itse. Siitä tuli katastrofi. Yleisö karttoi sitä, musta huumori jätti kriitikotkin kylmiksi.

“Toinen tuottaja pakotti minut tekemään sitä liian kiireellä. Meillä oli kaksi kohtausta kuvaamatta, ja olisin halunnut käydä katsomassa kuvauspaikkaa ja tarkkailla sitä kameran läpi. Minulle sanottiin, etten saa koskea kameraan, vaikka se oli firman kellarissa, eikä kukaan tehnyt sillä mitään. Kameran ottaminen olisi pitänyt merkitä ja lisätä jotain käyttökuluja budjettiin, joka oli jo ylitetty.”

Turhautunut Andersson alkoi hankkia omaa kalustoa. “Ymmärsin, että jos haluan toteuttaa elokuvani niin kuin haluan, tarvitsen vielä myös oman studion.”

Giliap vei Anderssonin konkurssiin. Hän päätti tehdä taas pari mainoselokuvaa maksaakseen laskuja.

Ura mainosmiehenä venähti. Seuraavina parinakymmenenä vuonna Andersson ohjasi yli 300 mainosta, muttei yhtään pitkää elokuvaa. Mainosrahoilla hän rakensi studionsa jo 1981. Ruotsalaisten ohella asiakaslistalle kertyi suuria ranskalaisyhtiöitä, kuten Air France ja Citroën.

Suomessa Andersson tunnetaan ruotsalaismeijeri Arlan hykerryttävistä mainoksista, joissa nyrpeä ruotsalainen maalaisukko narisee vaimolleen niitä näitä.

“Olen voittanut yhdeksän Kultaista leijonaa Cannesissa, enemmän kuin kukaan muu ohjaaja maailmassa. Kahta viimeistä en viitsinyt enää hakea. En enää haluaisi tehdä mainoksia. Välillä teen, taloussyistä.”

Andersson halusi jatkaa sosiaalidemokraattien vaalimainoksesta syttyneen surrealistisen vision kehittelyä. Vuonna 1995 hän ryhtyi pitkän elokuvan tekoon. Ilman käsikirjoitusta.

“Kuvasimme kohtauksia, maksoin kulut itse. Näytimme pätkiä elokuvainstituutissa ja televisiokanaville. Saimme rahoituksen hiljalleen kasaan.”

“Alussa mielessäni on kolme neljä tilannetta. Ne löytävät muotonsa, ja ne kuvataan. Keksin lisää. Kun aloitan, en tiedä, millainen elokuvasta muotoutuu. Mielestäni käsikirjoitus voi olla myös ansa, voi menettää mahdollisuuden laittaa elokuvaan uusia ideoita.”

Studionsa rauhassa Andersson kuvaa ja kuvaa, kunnes kohtaus on täydellinen.

“25 ottoa on keskiarvo. Elokuvaa varten olen kerran joutunut kuvaamaan 71 ottoa, mainosta varten 118. Mutta ei se ole mitään. Chaplin kuvasi erään kohtauksen Kultakuumeeseen 243 kertaa!”

Neljän vuoden aikana, pala palalta syntyi Toisen kerroksen lauluja. Andersson laittoi tuotantoon myös miljoona euroa omaa rahaansa. Ruotsissa elokuvan näki 200 000 katsojaa. Se kilpaili Cannesissa – nyt elokuvafestivaalilla – napaten tuomariston palkinnon.

Silti on epätodennäköistä, että elokuva pääsisi taloudellisesti omilleen. “En saa rahojani takaisin. Tai kyllä ne palaavat – mutta eivät minun elinaikanani.”

Vasemmistolaisuudestaan huolimatta Andersson ei ihannoi työväenluokkaa ja niin sanottua pientä ihmistä.

“Haluan olla rehellinen. Kommunistimaiden taiteessa arkielämää glorifioitiin täysin valheellisesti.”

Hänen elokuviensa hahmot eivät ole sankareita. He ovat usein onnen etsijöitä, usein surullisia, joskus naurettaviakin. Mutta pilkallisuudesta ei ole kyse. “He eivät ole yksilöitä, vaan he edustavat ihmisyyttä, kuin klovnit sirkuksessa. Moderneissa vaatteissa.”

Sinä elävän lopussa taivas tummenee. Ihmiset kauhistuvat, kun kaupungin ylle ilmestyy valtaisa lentokonelaivue.

Myös Toisen kerroksen lauluja sivusi maailmanlopun teemaa. Andersson muistuttaa, että kaikki on rajallista.

“Onko kyseessä sodan uhka? Vai jotain muuta? Juuri nyt meillä on suuri uhka, ilmastomuutos. Se voi edetä odottamattoman nopeasti, tuhota kuin rypälepommi.”

“Ihmiset unohtavat helposti, että heidän teoillaan on todella merkitystä. Kuin kreikkalaisen mytologian Lethe-joen vettä juoneet, he unohtavat, mitä on olla elossa. Toivon, että elokuvieni katsojat pohtivat, miten käyttävät rajatut päivänsä.”

Aiheesta lisää
Roy Andersson (suom. Wikipedia)
Roy Andersson (ruots. Wikipedia)
Roy Andersson (engl. Wikipedia)
Roy Andersson (Internet Movie Database)
Öppet arkiv (SVT)
Roy Anderssonin ohjaamia mainoksia (YouTube)