Ikitamperelainen on aina noussut tuhkasta. Vain yhdet miljoonat ovat tietymättömissä.pekka paavola

Teksti Jarkko Vesikansa
Kuva Petri Kaipiainen
(SK 45/2007)

Harva mies muistetaan yhdestä automatkasta. Pekka Paavola muistetaan. Liki jokaiselle yli kolmikymppiselle tulee Paavolasta mieleen kuuma lööppikesä 1980-luvun puolivälistä.

Sen automatkan perusteella monella on kuva, että Paavolaa on vaikea tavoittaa, puhelimella tai muutenkaan. Luulo on väärä. Puhelimeen vastaaminen juuri oikeaan aikaan on ollut veteraanipoliitikolle aina kullanarvoista – tavoittamattomiin katoaminen vain sen yhden kerran.

Paavolan saa nykyäänkin helposti kiinni. Hän vastailee kärkkäästi kännykkäänsä, joka aika ajoin pirahtaa soimaan puvun taskussa.

Julkisuutta Paavola ei liiemmin hae, muttei toisaalta kaihdakaan. Hän kuitenkin ymmärtää, ettei kuulu enää mediaseksikkäimpien suomalaisten kastiin.

Orwellin vuonna 1984 tilanne oli toinen, Paavolan kasvoilla ja seikkailuilla myytiin iltapäivä- ja aikakauslehtiä. Ei enää. Niin katoavaista se on, ei ehkä maine ja kunnia, pikemminkin kiinnostavuus.

Kaikki eivät ole Paavolaa unohtaneet, tai edes menettäneet kiinnostusta häneen. Tampereella Paavolalla on erilainen maine kuin muualla. Siellä häneen yhdistetään kaupungin kasvu, hyvinvointi ja vaurastuminen, jopa tulevaisuus.

Kaikki pirkanmaalaiset eivät oikein vieläkään haluaisi luopua Pekka Paavolasta. Hän on monille tamperelaisille samanlainen maamerkki kuin Näsinneula. Ja toisille pelkkä neula – pistävä muistutus menneisyydestä, pala synkkää historiaa.

Sitoutumaton Paavola jättää ensi syksynä luottamustehtävänsä Tampereen kaupunginhallinnossa. Nykyinen merkkitehtävä, kaupunginvaltuuston puheenjohtajuus, jää viimeiseksi Pekka Paavolan liki puolen vuosisadan mittaisella Tampere-uralla.

Yhtä painavan ja pitkän uran tehnyttä kaupunkivaikuttajaa ei Suomesta juuri löydy, mutta Pekka Paavolan kohdalla sitä ei pidetä suurtekona. Ura on yksinkertaisesti liian pitkä ja turhan täynnä oikeusjuttuja. Ja ylitse kaiken on tietenkin se automatka.

Pekka Paavola johdattelee vierailijan kaupunginvaltuuston puheenjohtajan työhuoneeseen. Tampereen kaupunginkanslian viidennessä kerroksessa joutuu mutkittelemaan kuin formularadalla.

Perimmäisestä sopesta löytyy työhuone, jota ei totisesti ole tarkoitettu alleviivaamaan käyttäjänsä mahtia. Ei Tampereella ainakaan ökyillä! Huone on postimerkin kokoinen, kuin rivibyrokraatilla. Tavaraa tai papereita on vähän, suurta muuttourakkaa ei ole tiedossa Paavolan poistuessa lopullisesti talosta.

Paavola istuu työtuolille ja vaikuttaa aluksi hieman jäykältä. Silmät kuitenkin paljastavat, että 74-vuotias on yhä juonessa mukana. Hän kävisi kymmentä vuotta nuoremmasta, ei liikakiloja eikä pahoja uurteita. Pukukin on tiptop. Paavola kelpaisi hyvinkin puhumaan aiheesta ”näin säilytän elinvoimani”.

Paavolassa tosiaan on yhä virtaa. Kun hänelle heittää kysymyksiä Tampereen asioista, hän ryhtyy selvittämään niitä asiallisen perusteellisesti. Vastauksista paistaa, että hän on vatvonut kuvioita monen monituista kertaa, muttei silti ole kyllästynyt niihin.

Kerran Tampereen palveluksessa, aina kaupungin käytettävissä.

Syksyllä 2006 Pekka Paavola ilmoitti olevansa käytettävissä – viimeistä kertaa.

Silloin Tampereen kunnallispolitiikan uudessa voimaryhmässä päätettiin, että Paavola sopisi kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi. Monen tamperelaisen kulmakarvat kohosivat. Mitä meistä taas ajatellaan, moni parahti.

Mutta niin siinä kävi: monissa liemissä keitetty ja oikeudessa veronkierrosta tuomittu Paavola äänestettiin Tampereen valtuuston johtoon, siis edustushahmoksi.

”Se on siitä harvinainen kaupungin tehtävä, että siinä en ollut aiemmin ollut”, Paavola muistelee suhtautumistaan. Eikä edes kuulosta mahtailevalta.

Vielä muutamaa kuukautta aiemmin Paavola ei edes elätellyt kuvitelmia puheenjohtajan paikasta. Valtuutettuna hän suunnitteli jo matkoja, joiden tekemiseen ”lopullisesti eläköityessä” olisi vihdoin aikaa. Ja pohti, mitä kirjoja voisi viimeinkin lueskella, sanomalehtien sijaan.

Paavolan valinnan taustalla oli historiallinen käänne, Tamperetta vuosikymmeniä hallinneen kokoomuksen ja Sdp:n aseveliakselin rysähtäminen poikki. Yhteistyö loppui pormestarivaaliin, jossa kokoomuslaisen Timo P. Niemisen valintaa tukivat kokoomus ja ryhmä 20 eli vihreät, sitoutumattomat, keskusta ja kristillisdemokraatit.

Sama ”kumousryhmittymä” äänesti joulukuussa 2006 sitoutumattoman Paavolan valtuuston johtoon. Näin loppui kokoomuksen ja Sdp:n sulle-mulle-peli. Sosiaalidemokraatit jäivät nöyryytettyinä soittelemaan toista viulua.

”Paavolan taustalla on korruptiota ja veropetoksia, joiden vuoksi hänet on kertaalleen erotettu valtuustosta”, kansanedustaja Jukka Gustafsson (sd) purki harmiaan entistä puoluetoveriaan kohtaan. Paavola erosi Sdp:stä jo 1992.

”Demareille asettuminen oppositioon on ollut todella vaikeaa”, Paavola kuittaa kriitikoidensa hengenpalon. Aseveliakselin paluuseen hän ei usko, koska ”sillä ei ollut enää pitkään aikaan aatteellista perustaa, vastustettavat kommunistithan katosivat aikaa sitten”.

”Aseveliakselin kaudella demareilla oli jatkuvasti ylivalta, sillä heidän hallussaan oli kaupunginjohtajan paikka vuodesta 1929″, hän huomauttaa.

Paavola tietää mistä puhuu. Hän oli aseveliakselin tuote, akselin pyörittäjä, sen hyödyntäjä ja viimein myös kuoppaaja. Hän oli tekemässä aseveliakselin avulla historiaa mutta myös hämäräpuuhia.