Palkittu Matti Mikkola: Lauluntekijän pitää suhtautua työhönsä ”tietyllä huumorilla”

SK:n arkistoista: Mies, joka sävelsi Pepe Willbergin paluun.

Matti Mikkola
Teksti
Elina Järvinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Emma-gaalan raati valitsi perjantaina 27. helmikuuta musiikkialan tämän hetken huipputekijät. Säveltäjä, tuottaja ja muusikko Matti Mikkola palkittiin Vuoden tuottaja -tittelillä. Viime vuonna hän tuotti Pepe Willbergin Pepe & Saimaan ja Vicky Rostin Pitkästä aikaa -albumin ja teki kappaleita useille artisteille.

Mikkola on ehdolla myös Teosto-palkinnon saajaksi sävellyksistään ja sovituksistaan Pepe & Saimaa -levyllä. Perustelujen mukaan se on “yhden miehen rohkea visio”, jonka kokonaisuus on “hyvällä tavalla musiikkilähtöinen ylistys terveelle suuruudenhulluudelle”. Teosto-palkinnon saaja julkistetaan 9. huhtikuuta.

Matti Mikkola oli Suomen Kuvalehden henkilökuvassa syyskuussa 2014.

 

C-rapun kellarissa on paksu ilma.

Yksitoista miestä huoneessa, joka on pienen yksiön kokoinen. Ja ulkona elokuun alun paahtava helle, 27 astetta.

Isännöitsijä on jättänyt lapun oveen, joka johtaa käytävään.

Ovet pidettävä suljettuina musiikkiharjoitusten aikana äänieristyssyistä.

Ovi on auki.

Silti ilma ei kierrä.

Kaapelitehdas on vanha rakennus, 1940- ja 1950-luvulla tehty suuri teollisuuskiinteistö Helsingin Ruoholahdessa. Nykyään se on kulttuurikeskus.

Matti Mikkola istuu seinän vieressä jakkaralla. Hän on kietonut sinisen huivin nauhaksi otsalleen. Käsivarret ovat umpeen tatuoidut.

Hänellä on sylissään sähkökitara, edessään mikrofoni. Hän pohtii ääneen.

”Puhunks mä ihan läpiä päähäni, vai?”

”Eiku ota vaan isommin”, rumpali sanoo.

”Niin, eikä liian nopee. Halonhakkausta vähän aikaa.”

He puhuvat kappaleesta, jonka nimi on Ajan sisällä. Se on Mikkolan sävellys, ja se löytyy Pepe Willbergin tuoreelta levyltä Pepe & Saimaa.

Pepe Willberg on laulanut 50 vuotta, tehnyt aikanaan hittejäkin, mutta nyt hänen albuminsa on myynyt ensimmäisen kerran kultaa, yli 10 000 kappaletta. Tämä levy on Matti Mikkolan luomus.

Reilun kahden viikon kuluttua Willberg ja 80-henkinen orkesteri esiintyvät Huvila-teltassa Helsingin Tokoinrannassa, loppuunmyydyssä konsertissa. Mikkola vastaa konsertista. Hän on sen taiteellinen johtaja, ”musical director”.

Ja nyt Kaapelitehtaan kellarissa soitetaan ”ekoja komppitreenejä”.

 

Neljä kitaristia ja basisti. Kaksi kosketinsoittajaa, kaksi rumpalia, perkussionisti ja kapellimestari.

Mikkola hakee kassistaan vihreän pullon kivennäisvettä, italialaista San Pellegrinoa.

Hän haluaa voimaa Ajan sisällä -kappaleeseen, aggressiivisuutta.

”Niinku olis vetäny 30 milligrammaa härkähormonia ja riisuis vaatteet ja juoksis lavan ympäri”, hän selittää.

Soittajat nyökkäilevät, joku naurahtaa.

”Ja tää koko homma kestäis tyyliin neljä tahtia. Vaan semmonen säikäytys”, hän jatkaa.

”Vittu en mä oo ihan varma tästä. Mut vedetäänks?”

Yy, kaa, koo, nee…

Kokoonpano aloittaa. Mikkola tuuraa Willbergiä. Hän hyräilee, laulaa sanoja sieltä täältä. ”Vanhus vuoteella, viime taipaleella, pöytä ja lasi kylmää vettä…”

Kappale on pitkä, lähes seitsemän minuuttia. Eikä se ole Saimaa-levyn pisin kappale. Elämän seppeleet kestää yli kymmenen minuuttia. Runsasta, polveilevaa, sinfonista popmusiikkia. Suurieleisiä sovituksia. Aineksia rockista ja iskelmästä.

”Hei pari juttuu”, kapellimestari Tommi Suutarinen sanoo, kun soitto on vaiennut.

Hän huomasi partituurissa painovirheen. Se oli tahdissa 65.

Korjataan ja neuvotellaan.

”Joo, eiköhän tää skulaa sitten iltamissa.”

Mikkola nyökkää. Jännittää, mutta vielä on aikaa.

”Oukki doukki, vaihdetaanko biisiä?”

 

Kymmenen vuotta sitten, syyskesällä 2004, Matti Mikkola antoi tv-haastattelua Ylelle. Vieressä istui Otto Grundström suurissa aurinkolaseissaan ja vihreässä rastapipossaan.

Tehosekoitin oli soittanut viimeisen keikkansa. Seitsemän vuoden ajan se oli ollut suomirockin suuria yhtyeitä.

Kitaristi Mikkolan ja laulaja Grundströmin välit olivat viileät. Heidän välirikostaan oli kirjoitettu paljon.

Toimittaja kysyi tulevaisuudensuunnitelmia, ja Mikkola vastasi:

”En mä tiedä, kaiken tän Popstars- ja Idols-huuman keskellä joku naiivi pieni idealisti mun sisällä uskoo, että myös sydämellä ja huolellisuudella tehty musiikki voi ehkä lyödä läpi.”

Juuri niin on nyt tapahtunut. Pepe Willbergin levyä tehtiin kolme vuotta. Mikkola käytti kaikki keinot ja suhteet, jotta sai levylle oikeat, isot orkesterit. 13-henkinen jousiorkesteri, 20-henkinen puhallinorkesteri, 37-henkinen kuoro. Rahaa ei liiemmin ollut.

Mikkola siis pyrki tähän määrätietoisesti kaikki nämä vuodet ja onnistui?

Ei se ihan niin mennyt. Lopulta kyse taisi kuitenkin olla sattumasta.

Vuonna 2011 levy-yhtiön omistaja Kari Hynninen etsi lauluja Pepe Willbergille. Hän oli allekirjoittanut levytyssopimuksen Willbergin kanssa, ”sainannut” tämän. Hynnisellä on pienehkö levy-yhtiö, jonka nimi on Suomen Musiikki. Willberg ei ollut levyttänyt pitkään aikaan. Hän oli ollut sivussa.

Hynnisellä oli mielessään iskelmällinen levy, joka ”haiskahtaisi vähän Juha Tapiolta”.

Hynninen tarjosi Willbergille kappaleita, mutta tämä ei pitänyt niistä. Willberg tarjosi Hynniselle kappaleita – ei.

Sitten Hynninen keksi soittaa Matti Mikkolalle. Hän muisti, että Mikkolalla oli ollut Saimaa-niminen orkesteri, joka oli soittanut ”isoja, erikoisia kappaleita”. Mitä niille oli tapahtunut?

Ne olivat pöytälaatikossa, ja Mikkola oli ajatellut, että sinne ne jäävätkin. Niitä oli esitetty joskus parilla keikalla, ei sen enempää.

Hynninen kysyi, voisiko joitakin kappaleista luovuttaa. Mikkola oli epäluuloinen.

Hän selittää asian näin:

”Tää Suomen musabisnes on välillä niin sitä formaattia, pientä lokeroo. ’Ei voi tehdä tällaista, yleisö ei tykkää, radiot ei soita.’ Mä pelkäsin, että joku tulee isojen saksien kanssa ja kaivaa niistä biiseistä yksinkertaisimman ytimen, hioo kulmat ja suoristaa mutkat. Sitä samaa, mitä julkaistaan koko ajan. Joka viikko tulee joku pekkasiltala ja ’Ajan nelostietä pohjoiseen’.”

”Ilmaisin sitten huoleni tästä.”

Hynninen ehdotti, että Mikkola itse ”luotsaisi hommaa”, tuottaisi levyn. Hän lisäsi vielä, ettei radiosoittoa tarvitsisi nyt ajatella. ”Tee vaan niin hyvä levy kuin pystyt.”

Siitä lähdettiin. Willberg lauloi ensimmäisen kappaleen, ja Mikkola vakuuttui, että tämä ääni, ylväs tenori, sopi täydellisesti hänen kappaleisiinsa. Timo Kiiskinen alkoi tehdä sanoituksia.

Ja koska rahaa ei ollut, piti olla aikaa.

Mikkola vei projektia eteenpäin – ja teki samalla muita töitään. Tuotti levyjä ja teki lauluja, Kaija Koolle, Laura Närhelle, Jesse Kaikurannalle, Anna Erikssonille.

Nämä olivat isoja, myyviä nimiä. Pepe Willberg oli unohdettu tähti.

 

Levy julkaistiin 5. toukokuuta 2014.

Kriitikot ylistivät.

”Kaikki biisit ovat mestariteoksia, ihan jokainen”, kirjoitti musiikkilehti Soundi. Se kutsui Mikkolaa neroksi.

”Pepe Willbergin paluulevy vetää mykäksi”, otsikoi Helsingin Sanomat.

Siitä on nyt neljä kuukautta. Mikkola istuu ravintola Coronan terassilla Helsingin Kampissa. Pöydällä on cappuccino ja lasi soodavettä.

Päänsilitystä on tullut, hän myöntää. Mutta hän ei oikein tiedä, miten siihen suhtautuisi.

”Kun ne välillä mollaa niin hemmetisti, ja mun mielestä asiantuntemattomalta pohjalta.”

Hän haroo hiuksiaan otsaliinan alta.

”Hiton itsebrändäys, se on noilla musakriitikoilla niin läpinäkyvää. Ne haluaa osoittaa, mihin ryhmiin kuulutaan. Se on paljon tärkeempää kuin se, mitä musiikki pitää sisällään.”

Hän ottaa kulauksen soodavettä.

”Ja pakko sanoo, että kun mä tätä tein, niin kaiken maailman punasortsit ja viiksivallut tuli baareissa kyseleen, että mitäs Masa oot puuhannu. Kun kerroin, että teen Pepe Willbergille levyä, sain paskaisia nauruja! ’Ootsä tosissas, Pepe Willberg?’”

Vähän kahvia.

”Sit humps hamps, tulee tää vyöry ja levy onkin tosi cool. Sit ne on, että voitsä varaa mulle vinyylin. Sekin on niin päälle liimattua, ärsyttää koko vinyyli.”

Kohta hän hymähtää.

”No joo, tykkään olla tällainen, että perkele ja saakeli kun tulis tähän kadulle, niin laittaisin purennan uusiksi. Mut jos sä otat multa pulssia, niin se on ihan tavallinen.”

Lauluntekijän on hyvä suhtautua työhönsä ”tietynlaisella huumorilla”, Mikkola sanoo. Etenkin, jos tekee kappaleita muille artisteille, kuten hän. Useimmiten hän tekee töitä tilauksesta: levy-yhtiö haluaa jollekin laulajalleen kappaleen. Tuottaja soittaa Mikkolalle ja kertoo, millaista laulua on ajatellut.

”Joskus ne briiffit voi olla tosi huvittavia: pitää olla väkeviä melodioita ja vahvoja tekstejä. No hyvä että sanoitte, kun ajateltiin ihan päinvastaista.”

Lähes aina kappaleisiin halutaan trendikkyyttä, ”tätä päivää”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että elementtejä lainataan suurilta kansainvälisiltä tähdiltä. Milloin Rihannalta, milloin Adelelta.

”Mainstream-musan paradoksi on se, että halutaan uutta ja järisyttävää, mut silti mitään riskiä ei sais olla.”

”Ja sit kaikki tekee samankuuloista musaa.”

Myös Mikkola itse siis?

”Jos on fiksu, koettaa keksiä ekvivalensseja”, hän sanoo. ”Yrittää pumpata ovelista lähteistä. Eiks tää ole jo klisee, että perusjengi matkii, mut nerot varastaa.”

Mikkolan punaiseen puhelimeen kilahtaa sähköposti. Hän lukee sen – lopulta ääneen. Viesti on tuottaja Leri Leskiseltä.

”Moi. Pitäskö tätä biisiä vähän maadottaa jollain akkarilla? Nyt ollaan sellaisissa sfääreissä, että luulen, ett Siltsu säikähtää.”

Mikkola huvittuu.

”Maadoitus on alan termi”, hän sanoo. ”Jos kappaleen tuotanto on liian elektroninen tai kylmäkiskoinen, siihen lisätään akustisia soittimia, vaikka kitaraa, mandoliinia tai viulua. Siitä tehdään maanläheisempi, maadoitetaan.”

Ja Siltsu on?

Mikkola empii mutta sanoo sitten: Siltsu on Jari Sillanpää. Mikkola on tehnyt hänelle kappaleita, ja uutta levyä äänitetään parhaillaan.

Keskeneräisistä töistä ei tosin pitäisi puhua, sillä niiden kohtalosta ei koskaan tiedä.

Taannoin Mikkola tapasi islantilaisen säveltäjän, joka oli tehnyt kappaleen brittiläiselle Spice Girls -yhtyeelle. Spice Girls oli niin iso ilmiö, että lauluntekijä saattoi ajatella elävänsä hyvän aikaa pelkästään tämän laulun tekijänoikeuskorvauksilla. Kappaletta viimeisteltiin jo, mutta aivan viime hetkellä tuottaja päätti vaihtaa sen toiseen. Noin vain. Laulu jäi hyllylle.

Mikkola on kokenut tämän itsekin, vaikka mittakaava on toinen.

2000-luvun alussa Mikkola ja Otto Grundström tarjosivat laulua Tapio Liinojalle. Tämä teki soololevyä. Liinoja piti laulusta ja äänitti siitä demon. Mutta levy-yhtiö oli toista mieltä: ei hittipotentiaalia ja tämä melodiakin…

Laulu hylättiin.

Vuosia myöhemmin Tehosekoitin kasasi kokoelmalevyä. Sille piti saada myös uutta materiaalia, mutta bändi oli uupunut. Mikkola ja Grundström muistivat vanhan kappaleen ja miettivät, olisiko siitä johonkin. He levyttivät sen, ja lopulta siitä tuli yhtyeen suurin hitti. Vesa-Matti Loiri lauloi sen myöhemmin omalle levylleen, Aku Louhimies otti sen elokuvansa tunnuskappaleeksi.

Hetken tie on kevyt.

 

Matti Mikkola on kotoisin Lahdesta, Möysän kaupunginosasta, ”kolmen tähden kerrostalosta”.

”Jos taloille annettais tähtiä, niin kuin hotelleille, se olis melko tarkkaan kolme.”

Hän tuskastuu. ”Äh, näissä kasvumuisteloissa on aina tää itsen mystifioinnin maku. Helposti ollaan allikossa, missä Cheek muistelee jenginuoruuttaan.”

Mutta kun kysytään, hän kertoo.

Tien toisella puolella oli ala-asteja sen vieressä luistinrata. Siihen jäätiin oppituntien jälkeen. Viriteltiin jääpallopeliä, oli tyttöjäkin. Ja sitten tien yli tulee äiti, kädessään ”maailman rumin” ruskea nahkakassi.

”Unohtuiko jotain?” äiti kysyy kuuluvasti.

Matti on nolo ja äkäinen. Hän ottaa nuottikassin ja lähtee pianotunnille.

Tunnilla hän soittaa ”ankat lammella” -kappaleita, ja kun hän alkaa oppia niitä, hän varioi. ”Jos mä vähän muutan tätä…”

Se loppuu lyhyeen: tunnilla soitetaan nuoteista.

Tämä vaivaa häntä. Yläasteella hän menee kitaratunneille – ja opettelee noonisointuja ja septimivähennyksiä. Ja oikeasti hän haluaisi vain perustaa bändin!

Hänellä on kavereita, jotka myös soittavat kitaraa. Hän ehdottaa, että soitettaisiin yhdessä jotain, ihan yksinkertaista. Mutta siitä ei tahdo tulla mitään. Soittaminen tuntuu olevan jokin temppurata, josta pitää suoriutua. Soittaa coolisti vaikeita riffejä, osoittaa taitonsa.

Tulee rippileirin aika. Seurakunnan monisteessa sanotaan, että ne, jotka omistavat soittimia, voivat ottaa niitä mukaansa. Mikkola kantaa kitaralaukun eteiseen. Hän nostaa sen lattialta, ja laskee takaisin alas. Mitä jos ne nauravat? ”Urpo, et sä voi ottaa kitaraa, jos et osaa soittaa!” Hän ei tunne leiriltä ketään.

Leirikeskuksessa hän tunnistaa rajut tyypit heti. Heillä on bootsit ja selkäliput. He ovat pitkiä, kaksimetrisiä kaikki. Siltä hänestä ainakin tuntuu.

Ensimmäisenä iltana Mikkola sitten kaivaa kitaransa esiin ja näppäilee muutaman heviriffin. On hänkin niitä opetellut.

Mökin kuistilta alkaa kuulua kopinaa, terävää bootsien kopsahtelua. Delegaatio saapuu paikalle.

”Kuka tääl soittaa?”

”Osaatsä Maidenia? Eissareita, Metallicaa?”

Mikkola nyökkää varovasti. ”Kyl mä jotain osaan.”

Delegaatio tyrkkää hänen viereensä tummatukkaisen pojan. Hän on Jansku, Janne Kuusela, jonka kodin kellarissa on rummut.

Jansku ottaa virsikirjan. Sen tekonahkainen kansi kumahtaa mukavasti, kun sitä pamauttaa. Kelpaa rummuiksi.

Pojat rynnivät läpi koko 1990-luvun taitteen heviohjelmiston, ja selkäliput nyökyttelevät hyväksyvästi.

Mikkolalle hetki on mullistava. Ensimmäisen kerran hän soittaa yhdessä jonkun kanssa, ja vielä niin, että kovikset arvostavat.

Leirin jälkeen Mikkola puhuu luokkakaverilleen Hanskille, Hannu Kilkille. Hän maanittelee tätä hankkimaan basson. ”Kato nyt mitä paskaa mekin tehään, jaetaan sanomalehtiä ja pelataan pingistä tietokoneella. Eiks olis siistii kelaa jotain bändihommaa?”

Ja kohta Matti, Hanski ja Jansku kokoontuvat Janskun kellariin soittamaan. Syntyy Tehosekoitin. On syyskuu 1991.

Bändi tekee demon, ja keikankin. Sitten Jansku jättäytyy pois.

Uusi jäsen löytyy Kasisalin nuorisotalon ilmoitustaululta. ”16-vuotias kitaristi etsii bändiä tyyliin Ramones.

Matti ja Hanski tarttuvat puhelimeen ja ehdottavat tapaamista lähipäiviksi. ”No, eiku mä tuun sinne nyt heti”, sanoo poika luurin toisessa päässä.

Hän on Arska, Ari Tiainen, ja hän panee toimintaan vauhtia. Hän etsii Sopenkorven teollisuusalueelta yläkerran ja puhuu sen treenikämpäksi viikkosiivousta vastaan. Hän löytää bändille laulajan, kiharatukkaisen ja pillifarkkuisen Oton, jonka on tavannut kotibileissä. Ja ennen pitkää hän ilmoittaa, että nyt tehdään levy.

Tehosekoitin on punkbändi, ja punk tarkoittaa sitä, että kaikki saavat soittaa. Kaikki osaavat soittaa.

Mikkola on varovaisempi, mutta Arska ei lannistu. ”Mikä sua estää?” hän kysyy aina.

Pian Tehosekoitin työllistää heidät neljä kokopäiväisesti, ja sitä kestää 13 vuotta.

Terassipöydässä Mikkola miettii noita vuosia.

”Arska on kyllä opettanut mulle paljon”, hän sanoo.

”Se on saanut karistettua sellaista ’sivuovesta ettei pehtoori hermostu’ -mentaliteettia.”

 

Miten tehdään laulu?

Mikkola ojentaa punaisen puhelimensa. Sieltä kuuluu pätkä kaunista melodiaa.

”Yksinkertainen, ehkä vähän juusto…”

”Tuli äsken mieleen, kun panin kenkiä jalkaan himassa. Menin nopeesti pianolle ja laitoin muistiin.”

Mikkolalla on pieni työhuone Helsingin Pohjoisrannassa, musiikkiyhtiö Kaiku Entertainmentin tiloissa. Hän on vuokralainen.

Seinillä roikkuu muovihedelmiä ja vanha pahvinen koulutaulu: Hannibals tåg över Alperna.

”Aika usein biisi syntyy jonkin huumorin kautta”, hän sanoo.

”Ensin melodia kuulostaa tosi kornilta, mut sit se vaan lähtee siitä.”

Monesti lauluja tehdään yhteistyönä. Sulkeudutaan työhuoneeseen tai vaikka Mikkolan kodin parvekkeelle Kamppiin. Otetaan pikkukitara ja mietitään.

Mikkola on säveltänyt paljon Eppu Kososen kanssa. Kosonen teki Willbergin levyllekin kaksi kappaletta.

Mutta Willbergin levy oli poikkeuksellinen monella tavalla. Ei ollut kiire, eikä varsinaisesti kaupallisia paineita.

Mikkola etsii tietokoneeltaan toisenlaista esimerkkiä. Se löytyy: kappale, joka tehtiin Jesse Kaikurannalle reilut kaksi vuotta sitten. Silloin oli kiire. Kaikuranta osallistui Voice of Finland -kilpailuun, ja laulu tilattiin finaalilähetystä varten.

Mikkola panee kappaleen soimaan.

”Pyrittiin sellaiseen Amerikan isoon soundiin.”

”Eiks kuulosta siltä, että siellä olis isompikin bändi soittamassa?”

Siltä se kuulostaa. On komeita kuoro-osuuksia, jousia ja huilua.

Mikkola avaa kappaleen tietokoneohjelmasta. Ruudulla se on vain näkymä erivärisiä palkkeja allekkain. Yksi palkki merkitsee yhtä soitinta tai lauluosuutta.

Mikkola klikkaa palkkia, ja kaiuttimista kajahtaa laulu.

”Kosket niin unohtaa… Uuu-uuu-uuu.”

”Minä ja Eppu”, Mikkola sanoo.

Hän paljastaa, että iso Amerikan soundi tehtiin viiden ihmisen voimin. Mikkola ja Kosonen lauloivat taustat työhuoneen nurkassa, siivouskomeron kokoisessa laulukopissa. Mikkola soitti kitaraa, yksi muusikko pianoa ja yksi viulua. Jesse Kaikuranta lauloi.

Kaikki muu tehtiin tietokoneella – ja aikaa kului kolme päivää.

Hittihän siitä tuli. Vie mut kotiin oli vuoden 2012 soitetuimpia ja ladatuimpia kappaleita.

”Että ei ne aina korreloi”, Mikkola sanoo.

Hän jää koneensa ääreen. Jari Sillanpään kappale pitäisi miksata tänään valmiiksi ja Willbergin Huvila-keikkaa edistää, ”lähettää viisisataa sähköpostia”.

Harjoitusten järjestäminen ei ole aivan yksinkertaista. Kun muusikoita on 80, myös aikatauluja on 80.

”Kun nyt ei ihan harjoittelematta tarvis mennä.”

 

Huvila-teltan katsomo on jo täynnä. Ihmisiä valuu sisään. Järjestysmies kävelee penkiltä toiselle. ”Tiivistäkää.”

Kello 20.25 tulee kuulutus.

”Hyvä juhlakansa, konsertin alkuun on nyt viisi minuuttia.”

Matti Mikkola odottaa lavan takana. Hän ei saa rauhaa. Joku on koko ajan nykimässä hihasta. Kysymässä käytännön asioita, lippuja, kommentteja.

Ehkä hän ei haluakaan rauhaa. Hermostuttaa. Hän on vasta nyt saanut tiedon, että konsertti ei saa venyä minuuttiakaan, sen on loputtava kello kymmenen. Kappaleita on paljon, ehditäänkö ne soittaa?

Hän on ehdottanut Pepe Willbergille, illan tähdelle, että keikka vedettäisiin vauhdilla. ”Jos ne historialuennot biisien välillä ei olis niin pitkiä?”

Tasan puoli yhdeksältä he nousevat lavalle. Jousi- ja puhallinryhmät, kuoro, Saimaa-yhtye, Mikkola ja Willberg.

He eivät aikaile, vaan aloittavat heti. Aivan sama mulle mä oon onnellinen.

Willberg puhuu kappaleiden välissä, ehkä pitempään kuin pitäisi. Hän kertoo itsestään, huvittaa yleisöä ironiallaan. Hän esittelee tekijöitä.

”Harva teistä on tavannut Matti Mikkolaa livenä.”

”Hän on tässä. Vaarallista päästää mies irti.”

Mikkola kumartaa kitaransa kanssa.

Orkesteri soittaa koko Saimaa-levyn. Sitten Willbergin vanhoja hittejä. Toiset meistä, Saat miehen kyyneliin…

Aika käy vähiin. Lopulta Mikkola kääntää ison, digitaalisen sekuntikellon yleisöön päin. 4 minuuttia 26 sekuntia.

Aamu-kappaletta ei ehditä soittaa loppuun. Mikkola keskeyttää sen, sillä yksi ohjelmanumero on vielä jäljellä.

Levy-yhtiön Kari Hynninen kävelee lavalle ja ojentaa Pepe Willbergille kultalevyn, sen ensimmäisen. 1 300 ihmistä taputtaa seisaaltaan.

Lavan takana jaetaan kultalevyt muusikoille, Mikkola saa omansa. Hän on tyytyväinen, enemmänkin.

 

Keikka ei ollut täydellinen, mutta silti se oli ”paras koskaan”.

Mikkola lähtee jatkoille Rytmi-baariin Hakaniemeen. Hän kuuntelee kehuja ja hymyilee niin, että poskipäät tulevat kipeiksi.

Aamulla hän huomaa, että kultalevy jäi baariin.